- Tämä aihe sisältää 0 vastaukset, 1 ääni, ja päivitettiin viimeksi 17 vuotta, 2 kuukautta sitten
toimesta.
Esillä 1 viesti (kaikkiaan 1)
Esillä 1 viesti (kaikkiaan 1)
- Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.
Ville Komppa toimesta.
Ville KomppaKen luki Jukka Isopuron arvion Viktoria Mullovan ja Katia Labéquen konsertista eilisen Hesarista
(http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Viktoria+Mullova+on+entist%C3%A4+vapautuneempi/1135230017528)
sai varmasti varsin positiivisen kuvan konsertista.
No olihan se ihan kiva konsertti, vähän kalliin puoleiset liput (ja kaiketi esiintyjätkin).
Ohjelma oli mielenkiintoinen, Stravinskin Pulcinella-sovitteluista Bartókin kansanlaulusovitelmiin ensimmäisellä puoliajalla (häthätää parikymmenminuuttinen ensimmäinen puolisko!), toisella puoliskolla sitten suorastaan viululle ja pianolle kirjoitetut Schubertin fantasia C-duuri ja Ravelin sonaatti. Läpi ohjelman tätä kuulijaa (ja muita joiden kanssa asiasta keskustelin) kuitenkin vaivasi yhä kasvava tyytymättömyys. Aluksi tuntui siltä, ettei duon soittoa oikein tahtonut ymmärtää.
Toisen puoliskon suurten teosten jälkeen tuo tunne oli varmistunut. Lavalla oli kaksi taiteilijaa, jotka elivät aivan omissa maailmoissaan; kamarimusiikissa lienee kyse yhdessä (yhteen) soittamisesta, mutta Mullovan ja Labéquen yhteispeli tuntui omituiselta, kaksi soittajaa, joilla on varsin erilainen agogiikka ja artikulaatio. Tempo oli kai sama, fraasin alussa ja lopussa kohdattiin, mutta silloinkin ilman pyrkimystä yhteiseen artikulaatioon. Lisäksi varsinkin Katia Labéquen soittoa vaivasi läpeensä jonkinlainen (itseisarvoinen?) ”persoonallisuuden” tai ”uutuuden” tavoittelu. Ravelin kekseliäästi jatsikas tekstuuri kadotti särmänsä ja kuulosti lähinnä pianistin omalta improvisoinnilta – ei sinänsä hullumpi juttu, ellei olisi mennyt, ainakin Finlandia-hallissa (ladossa) epämääräiseksi puuroksi. Labéquen jalan polkeminen (johon Isopurokin sentään kiinnitti huomiota) tuntui sitäkin teennäisemmältä, kun soittaja ei soittimestaan löytänyt sitä artikulaation ja vivahde-erojen selkeyttä, jonka suuri halli olisi vaatinut.
Tämän rinnalla Mullovan viulu vivahteineen tuli erittäin hyvin esiin, mutta jätti minut kylmäksi – ehkäpä juuri tuon vuoksi, etten kokenut viulistin ja pianistin välillä todellista yhteyttä. Soita siinä sitten sielukkaasti.
Happamia, sanoi kettu marjoista, aploditkin olivat kuivakat ja hillityt.