Mozart, Schönberg, Lindberg

Tykkäsin konsertista!

Hyvän startin sai taiteilijatapaamisessa, jossa Magnus Lindbergin ja Aaro Söderlundin Pompeijista kertomat tarinat tempasivat mukaansa.

Schönbergin muunnelmista en paljoakaan tajunnut. Ja oliko siinä muka joku teema? Oli kuitenkin kiva seurata muusikoita, jotka tekivät työtään ihan tosissaan. Varsinkin lyömäsoittimien soittajia on aina hauska katsella konsertissa.

Emanuel Ax ei meinannut löytää reittiä pianon ääreen, mikä loi kotoisaa tunnelmaa. Soittaessaankin mies vaikutti osaavan asiansa ilman itsetehostusta. Mozartin konsertto tuntui aika pitkältä, vaikka kaunistahan se oli. Olisi kiva, jos solisti ilmoittaisi ylimääräisen kappaleen yleisölle, ettei tarvitsisi arvuutella.

Lindbergin uusi kappale meni hujauksessa, vaikka ohjelmassa väitettiin sen kestävän yli puoli tuntia. En kyllä huomannut musiikissa eroa kalakastikkeesta tai raunioista laulettaessa.

Radion sinfoniaorkesterin konserteissa on mukava käydä, sillä niissä soitettavaa musiikkia harvemmin kuulee radiosta, ellei ohjelmassa sitten ole Radion sinfoniaorkesterin konsertti. Ylistettyjä olkoot tv-lupatarkastajat ynnä muut verokarhut, joiden tinkimättömän työn ansiosta vuoden 1900 jälkeenkin sävellettyä ns. länsimaista taidemusiikkia voi Suomessa kuulla, vieläpä livenä, huokein lipunhinnoin ja monen kymmenen minuutin pituisissa pätkissä.

On ikuisuuskysymys, voiko ja pitäisikö musiikilla olla itsensä ulkopuolelle viittaavaa sisältöä, ”sanottavaa”. Harvassa lienevät ne säveltäjät (aikakaudesta riippumatta), joilla vaikkapa oman ajan kuvaaminen on ollut luovan työn tavoitelistan yläpäässä. Arvioita kirjoittavat wannabe-älyköt liittävät valmiisiin kappaleisiin sitten senkin edestä merkityksiä. Kun rinnakkain asetetaan kolme eri aikakausien huippuammattilaisten säveltämää teosta, on sävellysten syntykontekstin eroja hankala olla ajattelematta; erityisesti näin on asianlaita, kun ohjelmassa on Tapauksena mainostettu suomalaisen nykyteoksen kantaesitys.

Wolfgang Amadeus Mozartin pianokonsertto nro 25 C-duuri KV 503 on 2000-luvun kuulijalle nostalgisen kaunis muistuma ajalta, jolloin maailmaa hallitsivat Jumala, järki ja valistunut itsevaltias. Todellisuus muodosti sopusuhtaisen ja luonteeltaan edistyvän kokonaisuuden, jossa koristeellisten yksityiskohtien asemaa ei tarvinnut kyseenalaistaa. Arnold Schönbergin Orkesterimuunnelmat kertovat aivan toisenlaisesta todellisuudesta, uljaasta uudesta maailmasta, teoreettisen järjen kaikkivoipuudesta olevan perimmäisen käsittämättömyyden paljastamisessa. On hassua, että tällainen oman aikansa musiikillinen futurismi voi nykykuulijalle kaikesta huolimatta tuottaa tuttuuden tunteen.

Jos Mozartin ja Schönbergin ammattitaito tuotti oppikirjamaisia oman aikansa monumentteja, voi samaa varmasti sanoa Magnus Lindbergistä. GRAFFITI on tietysti merkki loistavasta ammattitaidosta. Lindbergillä on taito sanoa; mitä sävellys sitten viestii, vaikka tahtomattaankin? Kaikenlaista. Modernisti-Magnus on väistynyt. Schönbergiltä periytyvä totuus on jätetty taakse. Nykypäivä on postmodernin pluralistinen. Mozartin vanhat ja Schönbergin uudet merkitykset ovat mennyttä – ylevän ja banaalin kontrastointi julistaa ainoastaan merkitysten, symbolien loputonta suhteellisuutta. Ainoa merkitys on loputon moninaisuuden urbaani kirjo. Ei ole epäilystäkään, etteikö GRAFFITI olisi erinomainen ajankuva.

Eri asia on sitten, millaista kulttuurista voimaa tällaisella pluralismilla voi olla. Parituhatta ihmistä näköjään viitsii kyllä mielellään tulla kevätiltana ihastelemaan tyyliteltyä musiikillista myöhäismodernismia. En silti ihmettele sitä, että ABC-huoltoasemien levyhyllyissä taitavat Mattilan laulavat sisarukset olla paremmin edustettuina kuin Magnus Lindberg. Siispä jälleen eläköönhuuto julkiselle rahoitukselle, joka pitää musiikillisenkin totuuden olemassaolevana maassamme.

Esitykset? Kyllä minulle kelpasivat. En tullut konserttiin esiintyjien verta himoiten.

Menneisyys elää musiikissa

Aikamatkoja ei ole vielä keksitty, mutta onneksi menneisyys elää musiikissa. Voimme ymmärtää satoja vuosia sitten kirjoitettua musiikkia ja matkata sävelten siivin ajanlaskun alussa kadonneeseen kaupunkiin. Ehkä ihmiset ovat kaikkina aikoina olleet pohjimmiltaan samanlaisia?

Magnus Lindbergin Graffiti on hieno esimerkki siitä, miten yhdessä teoksessa historia ja nykyaika voivat kietoutua yhteen toimivalla tavalla. Teoksen latinankieliset tekstit ovat Pompeijin raunioilta löytyneitä seinäkirjoituksia, joiden sisältö vaihtelee kuolemattomista viisauksista alapään juttuihin. Tekstit palaavat teoksen aikana erilaisissa musiikillisissa kudoksissa. Musiikissa on myös viittauksia muihin säveltäjiin kuten Pucciniin, Bartókiin ja Zimmermanniin. Teoksen nimi linkittää vanhat seinäkirjoitukset osuvalla tavalla tähän päivään.

Graffitissa on ilmaisuvoimaa ja imua. Musiikki virtaa voimalla eteenpäin pysähtyen vain harvoin. Tapahtumatiheys ei kuitenkaan ylitä vastaanottokykyä, sillä teoksessa on kaarevia linjoja, selkeästi hahmottuvia suuntia ja toistuvia aiheita. Musiikin viemäksi haluaa heittäytyä; kuin istuisi mukavassa kulkuneuvossa, jonka ikkunoista avautuu ihmeellisiä – menneitä ja uusia – maailmoja.

Kuorolla on Graffitissa merkittävä osuus. Helsingin kamarikuoro esiintyi mestarillisesti todistaen taipuvansa vaativiin soolo-osuuksiinkin. Myös Radion sinfoniaorkesteri soitti antaumuksella.

Emmanuel Ax tulkitsi Mozartin pianokonserton nro 25 KV 503 tarkalla, varmalla ja virtuoosisella otteella. Hän muotoili fraasit sulokkaasti ja pienimmätkin vivahteet huomioiden. Axin kosketus välittyi radion kautta kuunneltuna kuitenkin aavistuksen verran liian teräksisenä. Orkesteri toi kokonaisuuteen lämpöä ja pehmeyttä.

Arnold Schönbergin Muunnelmia orkesterille op. 31 on osoitus siitä, että kaksitoistasäveltekniikka on sävellystekninen keinovara, ei tietynlainen estetiikka. Teoksen tunnelmat vaihtelevat ekspressiivisistä eleistä, keinuvista rytmeistä ja melankolisen herkistä tunnelmista rajuihin purkauksiin. Tässäkin teoksessa on viittauksia menneisyyteen, selvimmin barokkiin: välillä kudosta vallitsee imitoiva vuoropuhelu, ja johdannon motiivi koostuu sävelistä b, a, c ja h. Radion sinfoniaorkesteri Sakari Oramon johdolla toi hienovaraisesti esille Schönbergin musiikin monet karakterit.

Viihdyttävää nykymusiikkia ja niukkaeleisiä klassikkoja

Radion Sinfoniaorkesterin konsertti viime keskiviikkoiltana oli monessa mielessä ainutlaatuinen tapaus. Magnus Lindbergin GRAFFITI kuorolle ja orkesterille oli säveltäjän ensimmäinen laajamuotoinen vokaaliteos; se oli myös Lindbergin ensimmäinen Suomessa kantaesityksensä saanut orkesterisävellys yli kymmeneen vuoteen. Lisäksi konserttia tähditti nimekäs ja maassamme harvinainen solistivieras Emanuel Ax.

Romanttiset eleet ja tonaalisilta vivahtavat harmoniat ovat jo muutaman vuoden ajan olleet oleellinen osa Magnus Lindbergin musiikin kielioppia. GRAFFITI menee vielä astetta pidemmälle: nyt myös pulssin tuntu musiikissa on voimakas ja sointikuva ajoittain jopa viihteellinen.

Yli puolituntisen GRAFFITIN tekstejä ei ole valittu perinteistä vokaaliteoksen dramaturgiaa silmällä pitäen. Teokseen poimittu eloisa kokoelma Pompeijin seinäkirjoituksia toimii pikemminkin freskomais-kollaasimaisena kuvauksena siitä, millaista elämä sittemmin tuhoutuneessa kaupungissa saattoi olla.

Orkesterisäveltäjänä Lindberg on kovimman huippuluokan ammattilainen. Myöskään vokaalisatsin kirjoittamisessa ei Lindbergillä sinänsä ole teknisiä ongelmia, mutta aivan täysosumana en GRAFFITIN kuoro-osuuksia osaa pitää. Kuoron melodinen materiaali oli usein sangen persoonatonta, balanssiongelmat orkesterin kanssa vaivasivat ajoittain, ja myös lauletun musiikin suhde tekstiin jäi usein hämäräksi. Oliko lauluosuuksien tarkoitus ilmentää seinägraffitien viestejä vai tuoda niihin jokin uusi näkökulma? Vai oliko tekstien mukanaolo teoksessa sittenkin lähinnä esityskokoonpanoon liittyvä välttämättömyys?

Helsingin kamarikuoro selvisi vaativasta tehtävästään periaatteessa ansiokkaasti, mutta tietty ponnettomuus moniäänisen kudoksen parissa toi myös kuoron ilmaisulliset rajoitteet esiin. Tähän
teokseen tarvittaisiin oikeastaan suuri kuoro, tai sitten puhtaasti ammattilaulajista koostuva kamarikuoro. Radion Sinfoniaorkesteri toteutti GRAFFITIN vaativan ja näyttävän orkesteritekstuurin loisteliaasti.

Konsertin alussa kuultu dodekafonian klassikkoteos, Arnold Schönbergin harvoin esitetty Orkesterivariaatiot op. 31, muodosti Lindbergin musiikille osuvasti rakennetun kontrastin. Teoksen etenemistä ja teeman melodista muuntelua ei ehkä aina ole helppo hahmottaa, mutta musiikin tiiviys ja intensiivisyys pitävät kuulijan vahvasti otteessaan. RSO:n erinomaisessa esityksessä oli tarkkuutta, draivia ja lämpöä.

Mozartin C-duuri-pianokonsertto KV 503 kuuluu säveltäjänsä mestarillisimpiin, joskaan ei näyttävimpiin eikä helpoimmin lähestyttäviin luomuksiin. Solisti Emanuel Ax toi konserton muotoarkkitehtuurin ja harmoniset rakenteet selkeästi esiin. Muilta osin hänen soittonsa herättikin kysymyksiä: musiikin elämänilo ja nopeasti vaihtuvien ilmaisutyyppien rikkaus eivät esityksestä juuri välittyneet. Axin soinnillinen yleisilme oli kauttaaltaan kalseahko; hitaiden Albertin basso -kuvioiden soittaminen staccatossa oli asketismin huippu.