Mitä musiikkikritiikiltä halutaan?

Konserttiarvostelun lähtökohta on jo jossain määrin arvoituksellinen. Kenelle se on tarkoitettu? Niille jotka olivat paikalla? Jo näin on, niin eivätkö he itse osaa arvioida kuulemaansa. Vai onko arvostelun kohderyhmänä ne, jotka eivät olleet paikalla? Mitä arvostelu voi kuitenkaan heille antaa, koska konsertti ainutkertaisena kokemuksena on heiltä menetetty? Tietysti arvostelu voi antaa lukijalle yhden mielipiteen siitä, kannattaako esim. kyseisiä artisteja / teoksia mennä kuulemaan jatkossa vai ei. Jotenkin kuitenkin haluaisin ajatella, että konserttiarvostelulla olisi muukin virka kuin tällainen mainoksena toimiminen.
Eli, ilmeisesti olisin kaiketi taipuvainen ajattelemaan jotakuinkin näin: Arvostelun tehtävä on pureutua kunnolla esitettyihin teoksiin (varsinkin, jos ne ovat kantaohjelmiston ulkopuolelta) ja tarjota niiden rakenteeseen, tekniikkaan ja sisältöön liittyviä huomioita, jotain sellaista, mikä menee maallikkokuuntelijalta helposti ohitse. Lisäksi on toki hauskaa lukea, miten ammattilainen arvioi konserttiesityksen tasoa, ohjelmistovalintoja ym.
Ihanteellisessa maailmassa konsertteja pohjustettaisiin ensin konserttipäivän lehdessä julkaistavin säveltäjä- ja muusikkohaastatteluin, joissa esiintulleisiin teemoihin voitaisiin palata arvosteluissa. Toki näinkin tehdään, mutta perinteisesti vain silloin, kun konsertissa esiintyy joku suuri nimi tai ohjelmistossa on Magnus Lindberg -tason säveltäjän uusi teos. Harmi kyllä, ”peruskonsertti”arvostelut saavat oikeassa maailmassa aivan liian vähän palstatilaa. Tämä kun tuppaa johtamaan siihen, että arvostelutekstistä käy lähinnä ilmi konsertin ohjelma ja artistit sekä joitakin yleisluontoisia viittauksia (usein kuitattu yhdellä tai kahdella adjektiivilla) teoksiin ja esitykseen.
Syyttävä sormeni ei nyt osoita arvostelujen kirjoittajiin, vaan olosuhteisiin, joissa he työtään tekevät. On mahdotonta kirjoittaa kovin syvällistä arvostelua, kun jutulle annetaan lehdessä postimerkin kokoinen tila. Tekisi mieleni sanoa niinkin, että arvostelujen nykyinen asema kielii siitä, että monissa medioissa on aliarvioitu lukiojiden mielenkiintoa ja ilmeisesti myös älykkyyttäkin, kun juttuja yhä enemmän puristetaan tekstiviestimittaan. Mutta en sano näin, koska olen kiltti ja hyvätapainen ihminen.

Amfionin kirjoituskilpailun tuomari ei kaivannut ”tutkintopalautetta” kritiikkeihin. Vesa Sirén kirjoittaa eilisessä Hesarissa Mikkelistä ja arvioi pianisti Aleksei Volodinin (s. 1977) Keisarikonserttoa: ”Sormet pelaavat ja sointi kantaa, mutta samalla tuo sointi on vielä liian yksiulotteinen ja ontto.” Ehkä 32-vuotias pianistinalku pääsee vielä jyvälle soinnin saloista, kunhan harjoittelee ahkerasti ja käy jonkun hyvän opettajan tunneilla.

Vertailu konserttien ja levyjen (myös konserttilevytysten) välillä on usein aika hedelmätöntä. Filosofialtaan (studio)levytys on (tai ainakin pyrkii olemaan) jollain tavoin ”objektiivinen” toteutus partituurista. Sen tulee kestää kymmeniä tai jopa satoja kuuntelukertoja, jolloin on ymmärrettävää, miksi siinä pyritään ennenkaikkea puhtaaseen, virheettömään suoritukseen.
Konsertti on sitten taas jotakin hyvin erilaista. Muusikot ovat läsnä, yleisö on läsnä ja säveltäjäkin saattaa olla läsnä. Tällöin kokemukseen tulee paljon muutakin kuin vain partituurin realisoiminen soivaan muotoon. Ihan niinkin arkinen (ja usein klassisen musiikin ammattilaiskeskustelussa tarkkaan kartettu) ilmiö kuin fanittaminen.

Esimerkki: Menen elokuussa Juhlaviikoille kuuntelemaan Susanna Mälkin ja Pierre Boulezin johtamaa Ensemble InterContemporainia. Osittain siksi, että kyseessä on aivan erinomaisista muusikoista koostuva yhtye, mutta ennenkaikkea siksi, että haluan kokea Boulezin johtamisen livenä. Olen yksinkertaisesti vain suuri Boulez-fani. Ja olen melko varma, että …explosante-fixe… on livenä aika erilainen kokemus, kuin levyllä, vaikka ensemble ja kapellimestari ovat samat. Ja tämä ero tulee paljolti myös minusta kokijana. Konsertti on minulle tapahtuma (ja aika harvinainen sellainen, olen kasvanut levytysten parissa), levytys taas on minulle musiikin arkipäivää kotikuuntelusta iPodiin (bussi/junamatkat ovat oivallista kuunteluaikaa).

En osaisi ikinä vertailla konserttia ja levytystä, koska odotan niiltä niin eri asioita. Eivät minua häiritse virheet livesoitossa, mutta levyillä ne ärsyttävät helpommin. Oopperat ovat taas parempia levyllä (ja DVD:llä), koska silloin saa aina hyvän istumapaikan ja halvan väliaikatarjoilun. Ja CD:llä välttyy lisäksi typeriltä näyttämötoteutuksilta, joiden uhriksi oopperataloissa joutuu melko helposti…

Olen edellisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Kritiikin tehtävänä tulisi olla ensisijaisesti teoksen erittely / esittely ja vasta toissijaisesti (eikä välttämättä edes toissijaisesti) arviointi. Toki on terveellistä ja toivottavaakin, jos musiikkitoimittajat arvioivat eri taidelaitosten, kuten vaikkapa orkesterien, ohjelmistopolitiikkaa ja muutenkin ottavat kantaa asioihin. Mutta toivottavaa ei ole se, että kirjoittelu pelkistyy omien konserttivaikutelmien esiintuomiseen. Vaikka musiikissa on paljon sellaista, mitä voi suhteellisen objektiivisesti arvioida (kuten soiton puhtaus ja yhtenäisyys), on iso osa kuuntelukokemuksesta kuitenkin aina hyvin subjektiivista (myös ammattikuuntelijalla). Jos näin ei olisi ja musiikki olisi yksinomaan objektiivinen ilmiö, olisivat myös saman teoksen esitykset aina melko samanlaisia, koska kaikki muusikot ymmärtäisivät teokset samalla tavoin.