Mielipide: Torjumme Yleisradion suunnitelman supistaa musiikkituotantoja

Tekee mieli kysyä, lgrohn, muuttuvatko myös kirjalisuus ja kuvataide mielestäsi musiikin lailla nopeasti museotavaraksi. Yleinen kokemus kun on kun on, että musiikki on ajasta riippumattomampaa kuin kirjallisuus. Ja jos jatkaisin ajatusleikkiä lgrohnilaisittain, pitää myös kysyä, mikä on musiikin elinaika; onko se jollakin tapaa absoluuttinen, vai ehkä kulttuuripiiristä riippuvainen. Nythän kulttuurissa kaikesta propagandasta huolimatta elää juuri tämän ”museomusiikin” nälkä ja vain aniharvat isoavat sitä mitä lgrohn pitää ajanmukaisena ja validina. Ovatko siis kaikki muut ihmiset väärässä ajassa? Mikä tai kuka määrittelee ajan, jonka mukaista kulttuurin tulee olla. Aina on näet tienraivaajia jotka suuntaavat pöheikköihin, joihin kukaan täyspäinen ei heitä seuraa.

Konkretisoituna: onko Dostojevski aikansa elänyt, joutaako Sibelius museoon? Jos näin on mielestäsi, lgrohn, mikä on se valtava muutos joka tekee näistä taiteilijoista sukupolvellemme tarpeettomia?

Aika ei ole lineaarinen eikä museaalisuus ole ikäkysymys. Se mikä elää ihmisten kommunikaatiossa, on elävää syntyhetkestään riippumatta. Samoin se mikä ei elä, on kuollutta vaikka se olisi vasta syntynyt. Jos tätä säilymistä ei nähdä, kulttuurin pohja romahtaa.

Mitä tulee taidemuseoihin, niiden tehtävä on sama kuin konserttien: saattaa elävä taide (iästä riippumatta) yleisön ulottuville. Ero gallerioihin on siinä, että taidemuseoissa ei järjestetä myyntinäyttelyitä ja että sinne kelpuutetut teokset ovat elävyytensä osoittaneet. Museo on kuvataiteessakin harhaanjohtava termi, saati musiikissa. Musiikki joka koskettaa ja yhdistää meitä, on elävää, mutta suurin osa sekä aiemmin että nyt tuotetusta musiikista on jo syntyessään museaalista: kaavamaisten, jäykkien mielten aikaansannosta.

En saanut muuten vastausta esittämääni kysymykseen.

Vastauksesi on varmasti vilpitön, mutta kuten itse sanot: sinä koet ”museomusiikin” hyvänä viihteenä. Minä koen asian toisin: minulle elävintä ja merkittävintä, mitä elämässä olen kokenut, ovat jotkin klassisen musiikin hienot esitykset.

Nykymusiikki joutuu kieltämättä kovaan vertailuun museotavan kanssa. Ei kai siinä muu auta kuin tehdä niin hyvää musiikkia, että se tempaa yleisönkin mukaansa. Nin Sibeliuskin teki.

Hyvä yritys, mutta kansallisuusaate tuskin selittää Sibeliuksen suosiota Amerikassa ja muualla maailmassa. Millään tavoin vihjailematta on sanottava, että kaikki musiikki ei aukea kaikille; saattaa olla vain tyyppikysymys. Niinpä meidän tyyppien täytyy olla hiukan varovaisia kun yleistämme omia näkemyksiämme. Vahingossa voi käydä niin että pyrimme yleistämään omia rajoituksiamme. Tai että kuvittelemme ettei omien rajojemme ulkopuolella ole elämää.

Eikös se ole ristiridassa tuon museaalisuuden kanssa? Esittäminen sitä paitsi jatkuu yhä ja tuottaa suuria elämyksiä lukemattomille ihmisille. Onko haltioituminen viihteellistä? Ja älyllinen kiinnostuminen epäviihteellistä? Taidetta ymmärtävä ihminen tosaan viihtyy hyvän taiteen parissa, mutta se ei tee tee taiteesta viihteellistä. Laajentaisin kysymystä: voiko yksilö jättää huomiotta koko muun maailman jakaessaan objektiivisina tarjoamiaan tuomioita?

Elämys ei ole koskaan sama. Ajatus museosta kertoo ainoastaan kuolleesta suhteesta taidemusiikkiin.

Epäilemättä käytät museomusiikin käsitettä negatiivisesti: se on musiikkia joka jauhaa samaa. Mutta se samuus on pelkkää pintaa, suurimmat teokset aukeavat yhä uudestaan, toiseen todellisuuteen. Se mikä analyysille avautuu, on pelkkä kieli, jolla voidaan ilmaista lukemattomia ajatuksia. Kieli ei ole samaa kuin ajatus eikä musiikin ydin ole sen kieli. Taidemusiikki on avain syvemmille tajunnan tasoille. Sen perusmuodot olemme saaneet ihmismielen ja luonnon ominaisuuksina (joita emme suinkaan ole itse luoneet).

Mielelläni ottaisin vastaan mitä tahansa uutta, joka edes häivähdyksenä ulottuisi samaan todellisuuteen kuin parhaat klassisen musiikin säveltäjät. Yleensä tarjotaan älyllisiä rakennelmia, jotka jäävät pelkäksi järkeilyksi ja joiden lähtökohtana on uusi kaava. Taidemusiikki ei ole syntynyt kaavasta käsin, kaavan ovat teoreetikot jälkikäteen päätelleet.

P.S. Valitettavasti en sattuneesta syystä pysty jatkamaan tätä keskustelua. Tarttuisiko joku muu aiheeseen?