Keskustelua musiikin hyvyydestä

Olin hiljan taidenäyttelyn avajaisissa, joissa oli tarjoilua, puheensorinaa, kuulumisten vaihtoa, verkostoitumista, hälinää, ihmettelyä, tuumailua, juttelua jne., kuten vain voi kuvitella. Tilaisuudessa oli myös musiikkiesitys: trubaduuri eli nykytermein ”laulaja-lauluntekijä” esitti pari omaa kappalettaan kitaran säestyksellä. Nämä eivät teoksina sinänsä tehneet minuun sen vaikutusta, mutta oli jälleen jännittävää huomata, miten sekalainen äänimaisema ja rennon kirjava seurustelu vaihtui soivan tarinan ja yhden henkilön kollektiiviseksi kuuntelemiseksi. Kyseessä oli vähintään yhtä paljon galleriayleisön keskittyminen yhteen ihmiseen — esiintyjään — kuin hänen esittämäänsä musiikkiin, sekä luonnollisesti lisäksi näyttelyesineiden, tilan ja iloisen humaloitumisen aikaansaama mielikuvituksen herkistyminen.

Kärkevämpänä esimerkkinä solisteista ja oopperalaulajista pidetään siksi, että heidän esiintymisensä jälkeen suorittamat kiitolliset ja helpottuneet kumarrukset aiheuttavat yleisössä usein suuremman tunnereaktion kuin itse musiikki.

Eli tarkoituksenani on vain sanoa, että meissä ihmisissä aiheuttaa kaikenlaisia tunnereaktioita vähän kaikenlaiset asiat, enkä itse mittaisikaan musiikin hyvyyttä vain sen aiheuttamilla tunnereaktioilla.

Mitä tulee noihin ”tietokoneen säveltämiin”… Tietokone ei sävellä yhtään mitään. Tietokone suorittaa ohjelman, jonka ihminen on koodannut. Tämä koodi määrittelee täysin sen, millaista musiikkia ohjelma suoltaa. Koodiin on sisällytetty satunnaismuuttujia, joiden ansiosta lopputulos on joka kerta hieman erilainen, mutta ainakin tuo synestesia-sivujen hilipattelu on hyvinkin selvästi laskelmoitua: tietokone ei ole valinnut käytettyjä sointivärejä, sävelkorkeuksia ja rytmejä, vaan ohjelmoija on valinnut tietyt prosessit, joiden kautta maalauksen pikselit muuntuvat soivaksi äänimaisemaksi. Miksei se sitten herättäisi emootioita? lgrohn kun taitaa olla itse säveltäjä, saisi vastata omaan kysymykseensä.

Hyvaa paivaa pitkasta aikaa!
Mahtaneeko johtua siita, etta paatoimittajalta ovat pudonneet aapilkut paasta, kun tuossa (24.1.) lahetetyssa kommentissa ovat asiat lipsuneet jarjestaan hopinan puolelle.

Onko ”viihde vs. taide aihe kaluttu loppuun” niin, että luurangoista on nähty se, mitä eroa niissä on, (eli kumpi on kumpaa, eli että asia on ymmärretty); vai se, mitä samaa niissä on, (eli että kumpikaan ei ole kumpaakaan, tai että molemmat ovat molempia), eli että asiaa ei ole ymmärretty?

”Katharsis ei synny kuulijaa kiusaamatta!” sanoi musiikki-inkvisition sadistikiduttaja(?)
Taidemusiikkia rakastavana ja siitä huimaavan korkeita elämyksiä saavana en ole koskaan kokenut tulleeni sillä kiusatuksi. Onko minulta jäänyt jokin katharsiksen sairas puoli kokematta ja ymmärtämättä?

Pythagoraan tökkääminen samaan lauseeseen noiden huuhaaprofeettojen rinnalle on yhtä osuvaa, kuin väite:
”universaaleja mauste- (ja tuoksu-)suhteita, joilla kaikki makuvivahteet saadaan esiin, ovat etsineet ainakin Gastronomus, Oksennus ja Pieru.”

Pythagoras ei etsinyt ”universaaleja sääntöjä, joilla koko kosmos soi”, vaan totuutta, ja on tuosta porukasta ainoa, joka löysi sen (muut eivät edes etsineet).
”Totuus on vain vapaudessa” (ei säännöissä ja määräyksissä); ja vapaus vain totuudessa (ei humpuukissa ja anarkiassa). Kaikki säännöt ovat meitä vähäisempiä varten.

Taivaankappaleiden liikkeet ja geometria eivät ”heijastuneet Pythagoraalle täydellisen musiikin lukusuhteissa”, vaan olivat ilmiömaailman taustalla ja sisällä soivan, resonoivan, värähtelevän, virtaavan tietoisuusakustisenergismusiikillissoinillisrakenteellisinformatiivisdynaamisharmonisen tapahtumisen ilmausta. Sfäärien harmonia ei koske vain taivaankappaleita, vaan ulottuu Pythagoraan viisaudessa ja ymmärryksessä läpi koko maailmankaikkeuden, 3-ulotteisesta ulkoavaruudesta rinnakkaismaailmoihin eli (nykytermein) hyperulotteisiin (sisä)avaruuksiin, mikrosfääreistä makrosfääreihin, universumista multiversumeihin, jumalallisista, henkisistä sfääreistä emanatiivisiin, eksistentiaalisiin, e-motionaalisiin, elollisiin, eteerisiin, energisiin, aineellisiin tietoisuustasoihin (-sfääreihin).

Pythagoras ei keksinyt sfäärien harmoniaa, vaan kuuli ja näki ja oivalsi ja tiedosti sen maailmankaikkeuden syvimpänä olemuksellisena perustana ja toiminnallisena voimana ja ilmentymänä, ja oli viisaudessaan, tietämyksessään ja ymmärryksessään niin mittaamattoman paljon nykyhilsettä korkeammalla, että – musiikinhistorian suurimpien säveltäjänerojen saavutusten lisäksi – vasta kvanttifysiikan (super)stringteorioissa on päästy (tieteen puolella) hiukankaan vastaavan jäljille.

Pythagoraalle filosofia (viisauden rakkaus), akustiikka, astronomia, ma-tematiikka (Ma’at tematiikka), aritm-etiikka (rytmietiikka) ja sakraaligeometria olivat kaikki ehjän (pyhän), musiikillisen, universaaliharmonisen (rakkaudellisen!) kauneuden ilmausta, eivät mitään hajanaisia irto-oppeja niin kuin nykyään ovat.

Nuo kaksi kösmärettä flopus magnumeineen edustavat 180? vastakkaissuuntaista, antipythagoralaista, nykyajalle tyypillistä, itseään älykkäänä pitävää järjensammutusvapaapalokuntalaisuutta, jolla ei ole mitään tekemistä minkään valtakunnan universaaliuden kanssa.

Lause ”Cage hyväksyi kaikki ympäristön äänet yhdenvertaisiksi” voidaan tulkinta nykytapaan ”avarakatseisesti” niin, että ”isällisyydessään” Cage ei ”syrjinyt” mitään ääniä, vaan antoi kaikkien älyhälymelulelulapsusten tulla tykönsä; tai teräväkatseisesti niin, että yhdenvertaisiksi = tasasamanyhdentekeviksi, jolloin lopputulos on merkityksetön: ”I have nothing to say and I say it”, kuten Cage suoraan tunnusti sen olevankin.

Hurskas seurakunta hänen ”filosofiaansa” silti vieläkin jaksaa seurata.

Henkilö, joka ei pysty erottamaan säveltä hälystä, ei ole säveltäjä, vaan häveltäjä (hävetköön rauhassa).

Ja Schafer todellakin ”lanseerasi” terminsä, jotka ovat niin latteita, ettei niistä jää ekosysteemiä kuormittamaan muuta kuin ääniroskaa, melukompostia ja hälysaasteongelmajätettä.

Näyttää siltä, että joissakin keskustelun puheenvuoroissa menevät käsitteet globaali ja universaali sekaisin; tai ”universaali” tulkitaan vain sanan ”yleinen” synonyymiksi.

Keskusteluun musiikin hyvyydestä osallistun hyräilemällä hymnin lyyrani säestyksellä (niin naiivilta ja vanhanaikaiselta kuin se nykyajan tietokonemetadatamikrosiruihmisistä kuulostaneekin):

Hyvää on vain musiikki, joka on tekemisissä hyvyyden kanssa,
eli lähtöisin pyyteettömän sydämen hyvyydestä ja rakkauden syvyydestä
ja sen valaiseman puhtaan järjen kirkkaudesta,
ja saavuttaa korkeimman kauneuden ja ilmaisuvoiman.

Oi Eurydike, Sinä musiikin sielu! Mistä ”evoluutiosta” nuo nykyihmiset oikein puhuvat?
Maailma repii edelleen julman raa’asti riekaleiksi kaikki ne, jotka Sinun kauneutesi näkevät, ja sille uskollisena pysyvät…

Amfionin keskustelupalstoja ei käytetä asiattomien viestien välittämiseen. Tämä aihe on siis suljettu.