- Tämä aihe sisältää 11 vastaukset, 3 ääntä, ja päivitettiin viimeksi 15 vuotta, 4 kuukautta sitten
Jari Kallio toimesta.
-
JulkaisijaArtikkelit
-
26.6.2009, 8:04 #17939
Päätoimittaja
Jäsen”Musiikin tarkoitus ei ole ilmaista tunteita, vaan ilmaista musiikkia”, on Pierre Boulez sanonut. Kiinnostava pieni kuvasarja löytyy Guardianin sivuilta.
Boulezin ja Ensemble Intercontemporainin vierailuun liittyen Helsingin juhlaviikoilla järjestetään 13.–14.8. IRCAMin elektroakustisen musiikin ilmaisia työpajoja nuorille.
26.6.2009, 19:28 #18542Jari Kallio
OsallistujaVaikken koe olevani millään tavoin arvollinen kommentoimaan Boulezin sanomisia, kommentoinpa nyt kuitenkin. Tuo Boulez -sitaatti toi mieleen Stravinskyn kommentin siitä, että ”musiikki itsessään ei ilmaise mitään” tai, kuten Oliver Knussen selitti kyseistä sitaattia ”musiikki itsessään ei ilmaise mitään KONKREETTISTA”.
Sikäli ajattelen itse pienessä mielessäni samoin kuin Boulez tai Stravinsky, että minusta musiikkia ei tule latistaa jonkin muun elämän aspektin ilmaisukanavaksi, vaan musiikki on itseriittoista ja itsessään arvokasta (eikä vain väline tunteiden tai filosofioiden ilmaisuun). Steve Reich on sanonut musiikistaan, että se ”ei ilmaise tunteita vaan luo uusia tunteita (tai tuntemuksia)”
26.6.2009, 19:32 #18543OsallistujaOlen muuten aina vieroksunut Richard Straussin musiikkia, koska se on (minusta) vain tunteiden kuvia/kuvauksia eikä musiikkia sanan varsinaisessa merkityksessä. En tiedä miksi, mutta jostain syystä juuri Richard Strauss on minulle tällainen kompastuskivi. Toinen on Puccini. Näistä kahdesta en ole koskaan saanut mitään irti, yrityksistä huolimatta…
27.6.2009, 9:07 #18544JäsenAmerikkalaistunut tsekkisäveltäjä Petr Kotik sai 1960-luvun alun Prahassa luettavakseen John Cagen pari vuotta aiemmin Darmstadtissa pitämän esitelmän, jota tulkitsi tähän tapaan: ”Musiikin tekemisessä ei ole kyse siitä, mitä minä haluan vaan siitä, mitä tarvitsee tehdä. Nykyään ilmaisisin ajatuksen vielä radikaalimmin: jos musiikin tekeminen ei riitä sinulle vaan haluat lisätä siihen jotain [merkityksiä], sinun ei ehkä pitäisi tehdä musiikkia. Jos haluat välittää ajatuksia, kaikin mokomin, mutta älä sekoita musiikkia siihen. Kirjoita kirjoja, järjestä mielenosoituksia; niillä voit ilmaista itseäsi paremmin kuin säveltämällä cis- tai ges-ääniä.”
27.6.2009, 16:05 #18545OsallistujaOlen aina ollut sikäli ”pinnallinen” musiikinkuuntelija, että olen lähestynyt musiikkia musiikkina sen sijaan, että olisin etsinyt jotain ”syvällisempää” filosofiaa tai draamaa musiikin takaa. Toki on myönnettävä, että kun kyseessä on vokaalimusiikki, löytyy tekstistä ja musiikista parallelismeja (ja kontrasteja), jolle voi jäsentää ”merkityksiä”. Esim. ei liene sattumaa, että psalmiteksti ”De profundis clamavi ad te Domine (Syvyydestä minä huudan Sinua avukseni Herra)” tuppaa säveltäjästä riippumatta alkamaan (hyvinkin) matalasta rekisteristä vähitellen nousevalla sävelkululla, koska teksi ”pakottaa” siihen.
Entäs sitten kaikki sinfoniset runot? No, en minä ole koskaan hirveästi muuttanut tapaani kuunnella esim. jotain Berliozin Fantastista sinfoniaa tai Smetanan Moldauta, vaikka ohjelmatekstit olenkin lukenut. En vain yksinkertaisesti osaa ajatella musiikkia muun kuin sen itsensä kautta. Leonard Bernstein teki muinoin Carnegie Hallin konserteissaan hauskan jäynän esittämällä Straussin Don Quixoten katkelmina kertoen samalla teoksen ”ohjelmaksi” tarinan, jolla ei ollut mitään tekemistä alkuperäisen kanssa (Bernsteinin versio oli Marvel-sarjakuvia muistuttava supersankaritarina). Se sopi teokseen siinä kuin alkuperäinenkin.
Ja lopuksi vielä: Sibeliuksen neljännen sinfonian lopun iso hyppy alaspäin ei ole minusta kuolemasymboli. Kyllä siitä kylmiä väreitä tulee, mutta en minä sitä(kään) suostu tulkitsemaan. Enkä minä ajattele Kevätuhria kuunnellessani pakanallisia riittejä. Se on vain yksinkertaisesti sairaan hyvää ja rankkaa musiikkia. Siinä kaikki.
27.6.2009, 16:16 #18546OsallistujaJa vielä loppujen lopuksi: Berliozin ohjelmateksti Fantastiseen sinfoniaan (tai siis oikeammin ”Episodiin erään taiteilijan elämästä”) on teiniangsteineen aika nolo (suurinpiirtein samaa tasoa löytyy nuortenlehtien lukijalta-palstoilta). Itse musiikki on taas suurenmoista (sivumennen sanoen suosittelen lämpimästi John Eliot Gardinerin (Philips) taikka Pierre Boulezin (DG) levytyksiä).
8.8.2009, 8:27 #18547Jäsen”Ei musiikkia kirjoiteta, jotta se miellyttäisi, vaan jotta se vakuuttaisi”, Boulez jatkaa aiheesta Vesa Sirénin haastattelussa:
”Pitkä muoto kehittyy sanaston jatkuvasta varioinnista”, mutta ”jos variointia on liikaa ja tulos on liian kompleksinen, et tunnista keskinäisiä suhteita, ja muoto hajoaa. Kuulija ei kiinnostu, jos ei voi seurata mitään. Ja jos tulos on liian ilmeinen, se ei ole kiinnostavaa, koska kaiken voi ennakoida.”
”En olisi nähnyt kaikkea vaivaa teosten esittämisessä, ellen haluaisi vakuuttaa ihmisiä”, Boulez sanoo. ”Jos säveltää miellyttääkseen, ei miellytä kovin kauaa. Jos säveltää vakuuttaakseen, se voi lopulta onnistua.”
8.8.2009, 12:21 #18548Lauri Gröhn
Osallistuja”jos variointia on liikaa ja tulos on liian kompleksinen, et tunnista keskinäisiä suhteita, ja muoto hajoaa.”
Yritetäänkö tuossa sanoa, että liika variointi tekee liian kompleksiseksi vai mitä?
9.8.2009, 8:10 #18549OsallistujaKait siinä on ajatuksena, että liika kompleksisuus peittää kokonaisuuden yksityiskohtien alle. Tällöin sävellystä koossapitävä ”suurempi logiikka” hämärtyy ja detaljit alkavat ”viedä” sävellystä.
11.8.2009, 12:16 #18550OsallistujaEntä tuo ”jos variointia liikaa JA …”?
15.8.2009, 14:52 #18551JäsenRisto Nieminen haastatteli Boulezia eilisen konsertin väliajalla. Hän otti esiin modernin kuvataiteen valtavat ja modernin säveltaiteen melko vaatimattomat yleisömäärät, joita Boulezin mielestä ei kuitenkaan voi verrata: näyttelyssähän voi heti siirtyä seuraavan maalauksen ääreen, jos kiinnostus yhteen lopahtaa.
Mieleeni juolahti, että visuaalisesta taiteesta yhtymäkohta sävellykseen voisi löytyä esimerkiksi installaatiosta. Tai kenties olisi kiinnostavaa kokeilla yhden taulun katselemista todella pitkään.
21.8.2009, 18:11 #18552OsallistujaVeikkaisin, että ajatus on kokonaisuudessaan tämmöinen: Liiallinen variointi vie (säveltäjän/esittäjän/kuulijan?) ajatukset harhaan (eli hajauttaa muotoa liikaa), jolloin varioinnista tulee pääasia, ja sen lopputuloksista niin monitulkintaisia, että sävellyksen suurempi muoto hajoaa.
-
JulkaisijaArtikkelit
- Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.