Arvio: Yllättävää intohimoa ja draamaa

Toimitus iloitsee uudesta keskustelijasta! Nimimerkkikäytännön lieveilmiönä voi tosin pitää joissain kirjoittajissa heräävää korostunutta pisteliäisyyttä, mitä kannustetaan välttämään.

Mitä marginaalimuusikko informatiivisilla sisällöillä tarkoittaa, jää minulle epäselväksi. Joka tapauksessa on typerää väittää, ettei Amfioniin mahtuisi myös puheenvuoroja musiikin käsinkosketeltavan luonteen tai minkä tahansa siinä koetun aspektin puolesta. Arvioita ja artikkeleja sopii tietenkin kommentoida, mutta myös laajempia, perusteltuja kirjoituksia luetaan varmasti mielellään – helppo tapa osallistua on lähettää sähköpostia osoitteeseen toimitus@amfion.fi tai käyttää tätä linkkiä.

On ehkä turha väitellä siitä, ovatko kauneus tai intohimo tunteita. Musiikki on kuitenkin inhimillistä toimintaa ja näin ollen väistämättä myös emotionaalista: eri asia on, miten konkreettisina ja pelkistettyinä affektit tahtoo kokea.

Eiköhän olisi kuitenkin parempi pitää erillään Boulezin tokaisut musiikista ja hänen säveltämänsä musiikki. Tuntuisi kovin rajoittavalta ja typerältä kuunnella vaikkapa Wagneria pelkästään hänen omiin teorioihinsa nojautuen.
Boulez nyt sattuu olemaan kärkevä suustaan ja kynästään, ja melkoinen musiikkivaikuttaja. Tuo painolasti tunkeutuu häiritsevästi kuuntelukokemukseemme ja vie huomiota itse musiikilta. Kaikesta huolimatta väittäisin, että myös Boulez on parhaissa teoksissaan yltänyt emotionaalisesti vaikuttaviin tuloksiin. Ja tuo kaikki siitä huolimatta mitä hän itse on saattanut sanoa tai kirjoittaa omasta musiikistaan.
Ranskassa provokatiivisten älykköjen perinne ei ole onneksi vielä täysin sammunut! Säveltäjälläkin voi olla monenlaisia ”maskeja” tilanteesta riippuen. Rondon haastattelussa puhutaan (toivottavasti) eri tyylillä kuin Me naiset vuodatuksissa…

Tuosta perjantain konsertista ajattelin minäkin sanoa sanasen taikka kaksi. Se oli yksi parhaita konserttikokemuksiani, monestakin syystä. Ensinnäkin EIC on aivan mielettömän virtuoosinen yhtye, soitto tuotti suunnattoman paljon iloa. Teokset olivat kaikki hirmuisen hyviä ja vieläpä mukavan erilaisia.
Yann Robinin Art of Metal III oli erittäin riemastuttava avaus konsertille, energinen ja jännittävä sävellys, jossa ei tylsää hetkeä ollut. Robinin sävelkieli (ainakin tässä teoksessa – enempää en voi sanoa, kun en hänen tuotantoaan sen kummemmin vielä tunne) on kertakaikkisen mukaansatempaa. Toki sävellys tulisi kuunnella useampaan kertaan, jotta osaisin sanoa siitä jotakin eritellympää.
Luca Francesconin Etymo jäi konsertissa mieleeni lähinnä Barbara Hanniganin uskomattoman vokaaliosuuden ansiosta. Itse sävellys herätti kyllä mielenkiintoni, mutta yhdellä kuulemisella en todellakaan kyennyt muodostamaan laajempaa kuvaa. Sittemmin olen ehtinyt kuunnella sen levyltä (samojen artistien esittämänä) ja olen pitänyt siitä paljon.
Kaikkiaan läpi konsertin ensimmäisen puoliskon Ensemble Intercontemporainin ja Susanna Mälkin työskentelyä oli todellinen ilo kuunnella ja katsella (vaikka istuinkin halvalla reunapaikalla, jonka etuna oli suora katseyhteys johtajankorokkeelle ja ainoana varjopuolena suoraan vasemman kaiutintornin tulilinjalla istuminen).
Konsertin toisen puolisko oli täysosuma (ainakin minulle). Osittain siksi, että minulle tarjoutui tilaisuus keskustella Pierre Boulezin kanssa, kun säveltäjä tuli saliin kuuntelemaan Dialogue de l’ombre doublen. Tuntui jokseenkin hauskalta jutella maestron kanssa kasvokkain. Puhuimme Notationsin orkesteriversiosta: Boulez kertoi tavoitteestaan saada orkesterisovitukset valmiiksi tulevana sapattivuotenaan ja mainitsi myös levyttävänsä ne heti tilaisuuden tullen. Kertoipa maestro vielä (hymyillen) taannoisesta Notationsin esityksestään Berliinin filharmonikkojen kanssa: ”They were pretty much up to the point”. Voin kuvitella.
Dialogue de l’ombre double on minusta aivan upea sävellys. Olen nauttinut siitä levyltä monituiset kerrat. Livenä kappale on vieläkin nautittavampi, ja sen varsin yksinkertainen teatterillinen osuus tuo siihen raikkautta, kuten myös soivan tilan käyttö (joka salin keskeltä kuultuna olisi varmaankin ollut vieläkin vaikuttavampi). Jérôme Comten soitto oli melkoisen hienoa kuultavaa.
…explosante-fixe… puolestaan on Boulezin teoksista yksi kauneimpia. Siinä ei ole jälkeäkään siitä ”ankaruudesta” joka moniin Boulezin sävellyksiin liitetään. Jokaisen, joka pitää Boulezin musiikkia liian ”älyllisenä” tulisi kuulla tämä teos. Boulezin johtaminen on ihailtavan pelkistettyä ja kaikkia turhia maneereja karttavaa.
Mietin konsertin jälkeen sitä, kuinka Boulez sanoi HS:n haastattelussa, että musiikin ei ole tarkoitus miellyttää vaan vakuuttaa. Se on sikäli ainakin osuvasti sanottu, että niin on käynyt minulle suhteessa Boulezin musiikkiin. Aluksi (n. 20 vuotta sitten) en todellakaan pitänyt siitä juurikaan (enkä itse asiassa saanut siitä mitään tolkkua). Mutta palasin silti kuuntelemaan Boulezia aina silloin tällöin ja vähitellen huomasin pitäväni musiikista enemmän ja enemmän.
Lisää tällaisia konsertteja!