Arvio: Herrasmiesten kvartetti

Tästä johdummekin laajempaan aiheeseen: missä määrin ennakkomaine vaikuttaa vastaanottoon? Esittävän taiteen puolella asialla on kaksi puolta: maineikas taiteilija tai yhtye saattaa olla huonossa kunnossa, mutta saa silti hyvän vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta; toisaalta tuntematon voi esiintyä häikäisevästi ilman että sitä tunnistetaan.

Epävarma yleisö tuntuu usein saavan mitä uskoo saavansa ja toisaalta kriitikot näyttävät muodostavan arvostuslistojaan, joihin esitykset eivät vaikuta. Vakiintuneiden nimien kohdalla tämä ei ole pelkästään negatiivista, koska yksittäisen taiteilijan esityksissä voi olla samaa aaltoliikettä kuin elämässä yleensä. Suurempi ongelma on, että tuntemattoman loistavaa esitystä ei havaita, etenkään silloin kun musiikki ei tuo esiin esittäjän teknistä briljanssia. Monenlaisten esitystraditioiden varjossa näyttää kadonneen taju syvästä musikaalisuudesta.

Tämän ilmiön vaarallisin seuraus on, että muusikon kasvatukseen ympätään yhä enemmän kaupallisia opintoja ja huomio suuntautuu musiikin ilmentämisestä musiikin myyntiin. Keskipisteessä ei ole enää musiikki, vaan taiteilija joka muokkaa imagoaan yhä myyvemmäksi ja toisaalta hylkää oman sisäisen tiensä ja ohjailee uraansa kaupallisin perustein yleisön ehdoilla. Tämä on myös johtanut siihen, että ne jotka eivät ole nuoria ja nättejä jäävät syrjään musiikkielämästä.

Mikään sääntö ei tietenkään ole ehdoton ja Isopuro väistää tässä kritiikkini komeasti. Mutta asiassa on myös toinen puoli: ennakkomaineeltaan maailman huippuihin kuuluvan kvartetin intonaation oletetaan olevan tietyllä tasolla; pienetkin poikkeamat ovat uutisia, joihin huomio kiinnittyy. Vastaavasti vaatimattomampi kvartetti vertautuu erilaisiin ennakko-odotuksiin. Sama on ilmeistä myös orkesterien kohdalla: on suuri ilo bongata epäpuhtaus Berliinin filmarmonikkojen konsertissa; yhtä suuri ilo on kuulla erityisen puhtaasti soiva sointu jonkun toisentasoisen orkesterin soitossa.

Kriitikoiden ranking-listoilla tarkoitin jotakin alitajuista, koska ihmiselle on tyypillistä hakea kokemuksista tukea käsityksilleen. Tästä voisin mainita useita esimerkkejä ellen monesta syystä olisi siihen haluton. Tuntemattoman alirvioimisesta olisi vielä helpompaa luetella loputtomasti näyttöjä. Okko Kamu aikoinaan laski leikkiä metamorfoosista, joka hänessä huomattiin Karajan-kilpailun voiton jälkeen. Mutta tällainen yleisen mielipiteen vuoksi ja luode nyt on tyypillistä kaikessa inhimillisessä toiminnassa, koska auktoriteetit hallitsevat sekä ajattelua että taiteen vastaanottoa.

Olet varmasti oikeassa, että vaikutusta tehdään ja suosiota saadaan monenlaisilla konsteilla. Ulkonaiset eleet voivat auttaa taiteilijaa – mutta musiikkia ne eivät
edistä. Into musiikkiin ei synny tällaisesta näyttelemisestä, vaan kokemuksista, jotka koskettavat sisäisesti kaikesta teeskentelystä ja median vakuuttelusta riippumatta. Tästähän olemme samaa mieltä.

Esiintyvä taitelija kouluttautuu esiintymään, ja aivan kuten sanot on luonnollista kannustaa häntä aktiiviseen tilaisuuksien hankintaan. Olisi kuitenkin suotavaa, että kaupallisesta levityksestä vastaisivat laajemmin alan ammattilaiset. Nykyään managerit kelpuuttavat käyttöönsä vain muutaman lypsylehmän, ja taiteilijoiden enemmistö jää markkinoiden ulkopuolelle. Julkista taiteen markkinointia on käynnistetty ja musiikin kohdalla se näkyy merkitsevän musiikkiteollisuuden ylikansallisten tuotteiden vientiä euronkuva silmässä.

Musiikin kehityksen kannalta tärkeämpi hoitamaton sarka olisi kuitenkin musiikkielämään pyrkivien nuorten tilanne. Pitäisi perustaa esiintyjätoimisto, joka auttaisi nuoria (ja miksei myös vanhempia) taiteilijoita vapaana kaupallisista pakotteista, siis yhteiskunnan tukemana. Toisinsanoen musiikkikoulutukselle rakennettaisiin silta joka johtaa koulutuksesta käytännön elämään. Tämä ala on täysin kesannolla ja se on yksi syy siihen, että klassinen musiikki on katoamassa näköpiiristä. Kun jotkut rytmimusiikin edustajat vielä tekevät kaikkensa torpedoidakseen klassisen musiikin toimintaedellytyksiä, olisi jo aika ryhtyä käytännön toimiin. Klasareiden olisi jo syytä ottaa oppia rytmimuusikoista: siitä miten omia etuja ajetaan.

Jokaisen oma asia on todellakin, mihin huomionsa kiinnittää. Luulisin että elävän konsertin voittamaton etu on kokemus läsnäolosta, joka on olemassa silloinkin kun esiintyjää ei näe, kuten on laita urkukonserteissa. Mutta varsinainen asiani koskee toista ajatustasi, erilaisia kritiikkejä. Voisiko ajatella, että Amfioniin perustettaisiin sivu vaikkapa otsikolla ”Eri mieltä kritiikistä”. Sinne voisi kirjoittaa kirjautumatta, koska kirjautumisen kynnys on monelle korkea. Kun nykyisin vain pari lehteä kirjoittaa harvakseltaan kritiikkiä, aktiivinen seuranta korvaisi hiukan tuota pulaa. Vielä neljäkymmentä vuotta sitten taiteilija saattoi saada konsertistaan liki kymmenen kritiikkiä, joten kritiikin subjektiivisuus kävi ilmi jokaisen konsertin kohdalla.

Apurahajärjestelmä on hieno juttu, mutta mielestäni se ei korvaa käytännön työtä tekevää konserttitoimistoa, joka voisi myös aktiivisesti luoda esitystilanteita. Moni ns. valmis soittaja ei tiedä mitä tehdä, kun opintojen päättyessä ainoa työmahdollisuus on opetus. Esiintyminen kun kuitenkin on useimmille koko pitkän taipaleen tarkoitus; se myös hedelmöittää opetusta, joka ilman aktiivista käytäntöä helposti kaavoittuu.

Onnittelen, jos et ole törmännyt klasareiden ruttaajiin. Minä olen.