Aikuisten soitonharrastuksen lisäämiseksi tarvittaisiin asennemuutosta

Musiikin harrastaminen tarjoaa valtavan mahdollisuuden rikastuttaa omaa ja jopa läheistenkin elämää. Mielestäni musiikkiopistojen pitäisi opetuksessaan ottaa lähtökohdaksi rakentaa valmiuksia nauttia musiikista koko elämänsä ajan. Vaikka johdatus tälle hienolle tielle tapahtuisikin soitonopettelun kautta, tärkeää olisi pitää mielessä, että musiikista voi nauttia soittamalla yksin tai yhdessä muiden kanssa, laulamalla tai vain kuuntelemalla. Mitä paremman vauhdin saa lapsena musiikkiopistosta, sitä syvemmin musiikki ehtii elämää rikastuttaa.
Olen itseoppinut musiikin harrastaja. Soittelin kouluaikaan jo jonkin verran muutaman kaverin kanssa, mutta vasta mentyäni aikuisena mukaan kuoroon, ymmärsin kunnolla, millaisen riemun yhdessä aikaansaatu musiikki antaa sen esittäjille. Sen jälkeen olen haaveillut siitä, että pääsisi joskus soittamaan muiden kanssa. Olen nyt joutunut tyytymään kosketinsoittimeen, jossa muiden osuus on automatisoitu. Saan aikaan orkesterisoittoa vain soittamalla melodiaa ja painelemalla sointuja. Kuulostaa hyvältä ja on mukavaa, mutta yhdessä tekemisen riemu puuttuu.
Kansalais- ja työväenopiston musiikkiopetus on täysin tukossa. En ole vuosikausiin nähnyt yhtään ilmoitusta, jossa johonkin muuhun ryhmään kuin mieskuoroon pääsisi mukaan. Paikkoja on vähän ja ne, jotka onnistuvat sellaisen samaan, jatkavat vuodesta toiseen. Jos tietäisin, että jossakin on harrastelijayhtye, joka hakee kitaristia, menisin heti tarjolle.
Näiden omien kokemuksieni perusteella uskon, että aikuisten – niin musiikkiopiston käyneiden kuin muidenkin – hakeutuminen soiton jatkamiseen riippuu kahdesta asiasta: omasta elämäntilanteesta ja tarjolla olevista mahdollisuuksista. Jos elämään ei jossain vaiheessa mahdu soittoharrastusta, se jää vähälle tai tyystin pois. Jos ei ole sopivaa soittotapaa ja ympäristöä tarjolla, soitto jää aloittamatta, vaikka aikaa ja kiinnostusta olisi.
En oikein jaksa uskoa, että lähitulevaisuudessa löytyy resursseja rakentaa institutionaalisia ratkaisuja, joilla kaikenlaiselle soiton harrastukselle tarjottaisiin mahdollisuudet. Se on liikaa vaadittu.
Nuoruudestani muistan vaiheen, jossa kotikylälleni saatiin aikaan sekä puhallinorkesteri että nokkahuiluyhtye. Sen sai aikaan kaksi innokasta musiikkimiestä, opettaja ja kauppias. Kun molemmat muutaman vuoden kuluttua muuttivat pois kylältä, soitto loppui. Saattaisin hyvin kuvitella, että vastaavaa tapahtuisi vieläkin maaseutukylissä. Mutta voisiko sellaisia, innokkaita vetäjiä löytyä myös täältä pääkaupunkiseudulta? Vetäjistähän kaikki kuinkin on kiinni. Jos sellaisia löytyy, kyllä mukaan lähtijöitä kertyy nopeasti.
Olisiko tässä liikeidea? Monilla aikuisharrastajista olisi varaa maksaa siitä, että joku vetäisi soittoryhmää, johon voisi osallistua. Maksavathan harrastajat monista muistakin harrasteista täyden hinnan. Ei kaikkeen tarvitse huutaa yhteiskuntaa apuun.