Helsinki
Elokuvateatteri Orion 10.2. klo 21.30
F.W. Murnau: Nosferatu
livemusiikki Interzone perceptible
Ranskalainen filosofi Edgar Morin on todennut, että ääni luo kuvalle merkityksen. Musica Novan elokuvanäytökset käsittelivät tätä problematiikkaa monipuolisesti: Mauricio Kagelin dadaistinen Ludwig van (1970) rakensi neron kakofonista tajuntaa liittämällä epävireisen, karkean ja hajanaisen musiikkiraidan kuviin käyttötarkoituksensa menettäneistä esineistä, ihmiskehon osista ja pyykkinaruista. Berlin – sinfonie einer Grosstadt (2002), uusintaotos Ruttmanin vuoden 1927 kaupunkisinfoniasta, hahmotteli Berliinin nykypäivää ja menneisyyttä yhden kaikkiin vuodenaikoihin levittäytyvän vuorokauden kautta.
Metropolisinfoniassa Helmut Oehringin ja Iris ter Schiphorstin sinfonia- ja elokuvakonventioita yhdistelevä musiikki tuli jollain tapaa minun ja kuvan väliin. Musiikki kasasi kuviin merkityksiä, jotka eivät tarttuneet niihin, etäännytti arkisia, paljaita näkymiä raskaan kerroksen alle. Musiikin ja kuvan väliin jäi kiusallinen katkos.
Vaikuttavan vastaesimerkin tarjosi Musica novan elokuvaerikoisuuksista viimeinen, F.W. Murnaun vampyyriklassikko Nosferatu – kauhun sinfonia (1922). Elokuvan musiikista vastasi saksalainen kokeellisen elektronisen musiikin duo Interzone perceptible. Sven Hermann ja Matthias Hettmer manasivat esiin leijuvan äänimaiseman, joka tunkeutui kuvan huokosiin, loi toisia tasoja ja kutisti lähes 90 vuoden ajallisen etäisyyden minimiin.
Tarina sijoittuu vuoteen 1838 Wisborgin kaupunkiin Saksaan, johon saapuu kuolemaa levittävä kreivi Orlok, Nosferatu-vampyyri. Ekpressiivinen elokuva seurailee Bram Stokerin romaania, mutta jyrsijänhampainen, kalju ja sipsutteleva Nosferatu on kaukana Stokerin elegantista kreivi Draculasta (jonka Béla Lugosi myöhemmin täydellisyyttä hipoen ruumiillisti). Nosferatu sijoittuukin jonnekin ihmisen ja eläimen välille.
Inhmillisyys/ei-inhimillisyys oli yksi teema, johon Interzone perceptible tarttui. Aavistelevaa kauhua ja jännitettä ilmentävä äänipilvi hyödynsi ihmismäisiä ääniä, raakkuvaa naurua, huokailua, hönkinää ja voihketta, mutta pitkälle muokattuna, tematisoiden keinotekoisuutta, eläimellisyyttä ja konemaisuutta. Inhimillisen ja keinotekoisen rajapinnalla hiiluvat viitteelliset ihmisäänet yhdistettynä hahmojen ilmeisiin tarrautuivat kuvaan, toivat mykkäelokuvan kiinni katsojaan tavalla joka hätkähdytti. Kaikki henkilöt tuntuivat enemmän tai vähemmän epätodellisilta, jolloin Nosferatun lepakkomainen hirviömäisyyskin sai inhimillisiä piirteitä. Ikkunastaan Elleniä tuijottava vampyyri toi suorastaan mieleen öljylamppua katsovan Muumien Mörön.
Vampyyri-Nosferatun identiteettiä kyselevä tulkinta tietää katsovansa kuvaa monien vuosikymmenten tekstikerrosten läpi. Äänimaisema hyödynsi erilaisia auditiivisia intertekstejä: heti alusta alkaen kaikuvainen, humiseva tila yhdistyy kummitusjuniin ja tietokonepeleihin. Magiaa alleviivattiin piipittävällä avaruusmusiikilla, ja ruttohälytyksesä musiikki viittasi sotaan ja lentokoneiden ääniin. Modernit viittauskohteet raikastivat ja tihensivät elokuvakokemusta, korostivat yllättäviä yksityiskohtia ja toivat esiin hienopiirteisiä sävyjä. Perinteinen viulunvinkuna, urkujenulina ja kauhupimputus sitä vastoin jopa tukkivat, peittävät ja tylsyttävät vanhaa kuvaa, ainakin nykyihmisen silmissä. Uusi musiikkiraita merkitsee elokuvalle aina uudelleensyntymää.
Interzone perceptible kaivautui myös perinteisiin kauhuefekteihin. Ovien narinasta, lukkojen kirskunasta, ketjujen kalinasta ja aavemaisesta ulinasta oli muunneltu lievästi abstrahoituja komponentteja, joilla musiikki operoi. Efektiivisyys, eräänlainen ”musique concrète” olikin sen tärkeä prinsiippi, joskin myös sähköistetyn harmonikan ja kitaroiden instrumentaalisia ominaisuuksia oli hyödynnetty etenkin kaoottisessa kliimaksissa (joka sijoittui Nosferatun kohtalokkaaseen laivamatkaan kohti Wisborgia).
Kaikista kaamivimmissa kohdissa Nosferatun vainoavaa hahmoa oli kohostettu väkevillä efekteillä, jotka eivät paikantuneet totutusti: rapina, joka saattoi olla tulen, veden tai muovin ääntä, helisevä kalina, joka muistutti vain aavistelevasti metallia. Ajattomat äänitehosteet tulkitsivat uudelleen perinteisiä kauhumerkityksiä. Oma osansa ajattomuuden vaikutelmassa oli myös vuoden 1995 restauroidun laitoksen keltaisella, sinisellä, roosalla ja harmaalla värillä, jotka loivat järjestelmällisesti omia merkityksiään maisemiin.
Interzone perceptible ei muodostanut musiikin ja kuvan väliin nimensä mukaista ”välialuetta”, vaan teki kuvasta elävän, kerrosteisen, tuoreen ja oikeasti pelottavan. Näytös osoitti oivaltavasti, miten valtava merkitys musiikilla on elokuvalle: musiikki jäsenteli elokuvan kerronnallisen rakenteen määrittelemällä huippu- ja suvantokohdat, se hahmotteli henkilökuvat, kehitteli tematiikan ja loi uusia merkityksiä (esim. mustan magian ja Transsilvanian määrittäminen scifi-yhteyksistä tutulla kyberäänimaisemalla). Tämän tiedostaminen voi avata uusia ulottuvuuksia minkä tahansa elokuvan katsomiseen. Ja ennen kaikkea musiikin avulla rohkeasti uudelleentulkittuja mykkäelokuvia kokisi mieluusti enemmänkin.