Tuskin mikään on tärkeämpää kuin musiikkielämämme kansainvälisyys. Osuvan vertauksen mukaan voikukat puskevat asfaltinkin raoista, mutta kukoistavia ruusuja puutarhaansa haluava joutuu panostamaan rahaa ja vaivaa. Suomen kesän ihastuttavassa festivaalirunsaudessa keskittyminen meikäläisittäin entuudestaan tuntemattomiin uuden maailman säveltäjiin tekikin Kallio-Kuninkalan Kamarimusiikista pakollisen pysähdyspaikan. Ohjelman oli suunnitellut häpeilemättömän omannäköisekseen festivaalin tämän vuoden teemasäveltäjä, kanadalaissuomalainen Matthew Whittall (s. 1975). Esityksistä vastasi nykymusiikkiensemblejemme hienostuneimpiin valioyksilöihin lukeutuva Zagros ystävineen.
Tuusulanjärven kansallisromanttisen taiteilijayhteisön tunnelmallisissa tiloissa – Kallio-Kuninkalassa, Halosenniemessä ja Ainolassa – nyt jo 19. kertaa järjestetyn festivaalin rungon muodosti parin viime vuosikymmenen aikana sävelletty pohjoisamerikkalainen enemmän tai vähemmän postminimalistinen kamarimusiikki. Säveltäjänimiin lukeutuvat mm. kanadalaiset Melissa Hui (s. 1966) ja Jocelyn Morlock (s. 1969) sekä amerikkalaiset Lou Harrison (1917–2003), George Rochberg (1918–2005), Lee Hyla (1952–2014), John Luther Adams (s. 1953), Belinda Reynolds (s. 1967), Alex Freeman (s. 1972), Keeril Makan (s. 1972), Robert Rival (s. 1975) ja Judd Greenstein (s. 1979). Tätä valikoimaa täydensivät Whittallin lähimmät suomalaiskollegat Aki Yli-Salomäki (s. 1972), Antti Auvinen (s. 1974) ja Ilari Kaila (s. 1978). Pelkästään nykymusiikkiin keskittyvästä festivaalista ei kuitenkaan ole kyse, sillä festivaalilla kuultiin mm. Ainolassa järjestetty ”Sibeliuksen englantilaisia ihailijoita” -konsertti, jonka muina säveltäjäniminä olivat mm. Ralf Vaughan-Williams ja Arnold Bax. Lisäksi ohjelmassa oli erilaisia kahvikonsertteja Ravelin, Debussyn, de Fallan ja kumppaneiden kera sekä konsertillinen taidemaalari Pekka Halosen työskentelyyn vaikuttanutta musiikkia 1900-vaihteen Pariisista renessanssiin. Virkistävälle kukkientuoksuiselle maaseutureissulle pääsi Helsingistä näppärästi kolmen vartin bussimatkalla, joka menikin joutuisasti muiden pääkaupunkiseutulaisten konserttivieraiden kanssa jutustellessa.
Festivaalin päätöskonsertissa tapahtuman punaisena lankana kulkenut ”in memoriam” muodostui yllättävän ajankohtaiseksi, sillä festivaalin odotetuimpiin Suomen-ensiesityksiin lukeutuneen Lee Hylan kolmannen jousikvarteton (1989) säveltäjä oli menehtynyt edellisviikolla. Hylan kvartetossa hyvin monenlaiset, yleisesti vastakkaisina nähdyt tyylipiirteet – romantiikka, modernismi, rock – sulautuvat vakavanpainokkaaksi kamarimusiikiksi ilman minkäänlaisia ylilyöntejä tai emulgoimattomuutta. Musiikin eteneminen oli valppaana pitävällä tavalla katkonaista, ja teoksen mysteerisyyden parissa vietetty aika tuntui kuluvan turhan nopeasti loppuun. Amerikkalaisystäväni ovat voivotelleet Hylan varhaista poismenoa hänen älykkään, uusia näkökulmia keskusteluun kuin keskusteluun tuoneen persoonansa menetyksenä – amerikkalaissäveltäjän tutustuttaminen suomalaisyleisölle tapahtui siis harmillisen myöhään.
Monien vaikutteiden pluralismia suorastaan pursusi Whittallin oma nuoruudentyö, huilu–pianoduo Ash-Wednesday: Six meditations after T.S. Eliot (2001/03). Kyseessä on näyttämisenhaluisen parikymppisen lahjakkuuden teos, jossa Eliotin runon eri säkeistöjen tunnelmat kääntyvät varsin monenmuotoisiksi musiikillisiksi karaktereiksi. Teoksen tekstuurit ovat kauttaaltaan ammattimaista jälkeä, mutta vastavuoroisesti niiden takana olevat tyylilliset esikuvat ovat niin painokkaasti läsnä, että kokonaisuus on romahtaa tämän alle. Teos on mielenkiintoinen Whittallin myöhemmän, olennaiseen tiivistävän musiikin tuntien; suomalaisesta sävelpaljoudesta katsoen jokseenkin paljailta vaikuttaviin esteettisiin valintoihin ei ole todellakaan johtanut käsityötaidon puute vaan oman kypsän sanottavan löytyminen. Hanna Kinnusen upean resonoiva huilismi ja Sonja Fräkin herkästi myötäelävä pianismi saivat yleisöltä kenties konsertin lämpimimmät ja pisimmät aplodit.
Lee Hylan tavoin aineksensa niiden summaa suuremmaksi kasvatti Antti Auvisen soolokitarateos Aengus’ Birds’ Palestrinian Heiligenschein (2009), kitaristi Mikko Ikäheimon osaavissa käsissä. Teos alkoi Palestrinan kuuluisan Missa Papae Marcelli -messun katkelmasta muodostetulla transformaatioketjulla kitaran korkeimpien sävelten ja huiluäänien hauraissa tekstuureissa. Kun teoksen loppuvaiheilla Palestrinaa lainattiin hetkellisesti suoraan, oli renessanssimusiikin DNA jo risteytetty niin hyvin teoksen rakenteeseen, että se tuntui aivan luontevalta pykälältä kappaleen sisäisellä resonanssiasteikolla. Olisi varmaankin jännittävää kuulla teos joskus renessanssikontekstissa.
Myös Jocelyn Morlockin viulu-pianoduossa Vulpine (2013) samanapysyvyys ja muuntelu olivat kuuntelijalle mielekkäässä suhteessa. Saman, kahden lyhyen sävelen motiivin varaan rakentunut teos liikkui varsin laajalla tyylillisellä asteikolla kirpeimmästä Bartókista hunajaisimpaan uusromantiikkaan, mutta luontevasti mukanaan kuljettaen ja ilmaisultaan väkevänä pysyen. Väkevä oli myös viulisti Laura Vikmanin ja Fräkin esitys; konsertin parhaimmistoa. Sen sijaan ensimmäisenä kuullun Aki Yli-Salomäen klarinettikvintetto Nightfallin (2010–11) alun kitka lempeähkön jousitekstuurin ja korkeassa rekisterissä killuneen klarinetin pistävyyden välillä meni ohi ymmärrykseni. Huipentavan rytmi-ilottelun jälkeinen venytetty, utuisia risteäviä repetitioita sisältävä raukeutuminen taas oli Yli-Salomäkeä parhaimmillaan – myös Zagroksen jousisointi oli mitä nautittavin.
Naivistiseen asti konsertin tyylikirjon vei Suomessakin opiskelleen Alex Freemanin Walt Whitmanin samannimisen runon inspiroima pianokappale Night on the Prairies (2007). Teos oli pianisti Risto-Matti Marinin esityksenä ja Whitmanin runo edessä kuultuna valloittavan kaunis. Yhdysvaltoihin muuttaneen suomalaissäveltäjä Ilari Kailan nuorena kuolleen opiskelutoverin muistolle sävelletty Kellojen kumarrus – in memoriam Hanna Sarvala (2006) taas kylpi omin lupineen romanttisessa soinnissa komeasti ja kimaltelevasti päättäen konsertin valontäyteisesti.