Pianisti Tuija Hakkilan organisoima kolmipäiväinen Kaiho-festivaali Leppävaaran Sellosalissa keskittyi tänä vuonna Robert Schumannin kamari- ja liedtuotannon ympärille. Schumannin musiikin lisäksi kuultiin Franz Lisztin, Fryderyk Chopinin ja Felix Mendelssohnin pianoteoksia, Carl Loewen sekä Clara Wieck-Schumannin lauluja sekä Franz Lachnerin puhallinkvintetto. Ehdin kuuntelemaan neljästä konsertista kolme, sillä perjantain avajaiskonsertti jäi osaltani valitettavasti väliin.
Sellosalilla on omasta takaa vuonna 1828 rakennettu Clementi-fortepiano, mutta Hakkila toimitti festivaalin ajaksi Sellosaliin vielä oman, wieniläistä perua olevan Böhm-fortepianonsa, niin ikään vuodelta 1828. Yksi festivaalin suurimpia anteja olikin päästä vertailemaan kahden saman aikakauden fortepianon eroavaisuuksia niin yleisessä sointivärissä, soittimien voimakkuudessa ja iskevyydessä kuin rekisterillisissä ominaisuuksissa. Harmillisesti kävi niin, että Clementi-fortepiano reagoi Böhmiä herkemmin konserttisalissa olevaan kuivempaan ilmaan, ja lauantai-iltaan mennessä soittimen käsittelyssä oli hankaluuksia niin tiettyjen äänten syttymisen kuin tasaisen soittamisen suhteen. Lauantain konsertin jälkipuolisko soitettiinkin lopulta Böhm-fortepianolla, vaikka alun perin Böhmiä oli ilmeisesti tarkoitus käyttää vasta viimeisenä festivaalipäivänä.
Fantisointia, huumoria ja suurmuotoa
Lauantain konsertin aloittivat klarinetisti Asko Heiskanen ja pianisti Eveliina Kytömäki Schumannin Fantasiestückellä op. 73, jota kuullaan usein esitettävän myös sello–piano-versiona.
Heiskasen klarinetti on kopio dresdeniläisen Heinrich Grenserin soittimesta noin vuodelta 1800. Duo esitti teoksen joustavasti mutta samalla jatkuvasti eteenpäin pyrkien. Tässä mielessä tuntuikin, että teoksen kolme osaa piirtyivät keskenään enemmän yhteneviksi kuin sellaisissa esityksissä, joissa osia pyritään liiaksikin karakterisoimaan toisistaan poikkeaviksi.
Festivaalin ulkomainen vierailija, sveitsiläinen Pierre Goy tulkitsi puolestaan Lisztin Vallée d’Obermann -pianoteoksen. Vaikka teos on useimmille pianisteille läpeensä tuttu, fortepianolla esitettynä siihen tuli monia uusia ulottuvuuksia: erityisesti nautin siitä, miten nyt oli mahdollista säilyttää lyyrisempi ote myös teoksen virtuoosisemmissa jaksoissa. Myös rekisterien säilyminen omanlaisinaan – ilman modernien flyygeleiden soinnin tasapäistämistä – takasivat sen, että tekstuurien muutokset kuulostavat merkittäviltä. Goy antoi teoksen niin sanotusti ”puhua puolestaan”, eikä lisännyt esitykseen ulkomusiikillisia show-aspekteja. Vallée d’Obermannin sisäistynyt, mietiskelevä perustunnelma oli tässä esityksessä ensisijaisena lähtökohtana.
Lauantain konsertin ensimmäinen puolisko päättyi Schumannin Liederkreisiin op. 24 (Heine), joka on kahdesta Liederkreis-laulusarjasta (op. 24 ja op. 39) se harvemmin kuultava. Tämän herkkupalan esittivät meille Hakkila yhdessä baritoni Herman Wallénin kanssa. Wallénin vivahteikas ja hetkessä kiinni oleva esittämistapa sopivat hyvin liedien tulkitsemiseen, ja kun tekstin artikulointikin oli ilahduttavan selkeää, ei tarvinnut kuin istua ja nauttia. Hakkilalla ja Wallenilla oli selvästi yhteinen ajatus siitä, miten musiikin tulee edetä, ja tämä yhteistyö näytti vielä paranevan kappale kappaleelta.
Wallén ja Hakkila jatkoivat väliajan jälkeen Schubertin aikalaisen, Carl Loewen liedeillä, joista ensimmäiset kolme – Erlkönig (Goethe), Geisterleben (Uhland) ja Der Totentanz (Goethe) – edustivat vakavahenkisempää puolta viimeisten neljän – Die Katzenkönigin (von Chamisso), Mädchen sind wie der Wind (anon.), Hinkende Jamben (Rückert) ja Der Zahn (Claudius) päättyessä koomisempiin tunnelmiin. Ensimmäisestä setistä jäi mieleen erityisesti Geisterleben, jossa pianon alati toistuva, monotonisen aineeton rytmimotiivi luo pysähtyneen, nimensä mukaan aavemaisen tunnelman. Wallenin sotto voce -laulaminen oli myös hyvin vaikuttavaa. Der Totentanz -laulussa fortepianon diskantti puolestaan kolisi ja kilisi pelottavasti runon luurankojen tanssin pyörteissä.
Konsertin päätösnumerona oli Schumannin vuonna 1842 säveltämä Pianokvartetto Es-duuri op. 47, jossa Hakkilan lisäksi esiintyivät Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch (viulu), Tiila Kangas (alttoviulu) sekä Jussi Seppänen (sello). Kvartetin ote oli energinen ja mukaansatempaava, ja erityisesti kolmas osa (Andante cantabile) soi kauniisti.
Iltapäivän satutuokio à la Schumann
Festivaalin päätöspäivä sisälsi kaksi konserttia, joista ensimmäisessä kuultiin Schumannin ”satuaiheista” musiikkia: osia Kinderszenen-sarjasta, liedejä, sekä klarinetille, alttoviululle ja pianolle sävelletty Märchenerzählungen. Böhm-pianoa soitti Eveliina Kytömäki, jota oli ilo kuunnella alusta loppuun; esimerkiksi Kinderszenenin ensimmäisessä osassa ”Von fremden Ländern und Menschen” (Vieraista maista ja ihmisistä) jokainen fraasi hengitti, ja pienet nyanssi- ja ajankäyttöerot fraasien välillä toivat esitykseen spontaaniuden vaikutelmaa. Osassa ”Kind im Einschlummern” (Lapsi nukahtamaisillaan) Kytömäen käyttämä vaimennuspedaali auttoi luomaan pehmeän, mutta silti rikkaasti soivan kudoksen. Osien välillä näyttelijä Timo Torikka kertoi sadun viisaasta neidosta, joka pelasti kuninkaan rangaistukselta ensin oman isänsä ja toisella kerralla talonpojan – ja tietenkin neito päätyi myös kuninkaan puolisoksi. Kerrassaan viehättävä kokonaisuus!
Satutuokion jälkeen sopraano Helena Juntunen ja Kytömäki esittivät viisi Schumannin liediä, joista jokainen sai ansaitsemansa karakterisoinnin. Juntusen ja Kytömäen pitkä yhteistyö kuului niin teoksien yksityiskohtien kuin suurten linjojen esilletuomisessa. Vaikea sanoa, minkä laulun nostaisi esille näin hienojen tulkintojen joukosta, mutta itselleni jäi tällä kertaa erityisesti mieleen Er ist’s (Mörike), jossa runon ja musiikin innostunut tunnelma välittyi ensi hetkistä lähtien. Tähän sopi vaikuttavana vastakohtana Titus Ullrichin runoon sävelletty Herzeleid, jonka viimeiset sanat (”Ophelia, Ophelia!”) jäävät kuin ilmaan, ja jotka Juntunen lauloi ilman vibratoa, hiljaisella nyanssilla.
Iltapäiväkonsertin viimeisenä teoksena kuultiin vielä Märchenerzählungen (op. 132), jossa Kytömäen partnereiksi tulivat Asko Heiskanen ja Tiila Kangas. Esitys onnistui hienosti tuomaan esille tällaisen kokoonpanon ilmaisumahdollisuudet parhaimmillaan; fortepianolla on esimerkiksi mahdollista toteuttaa toisen osan esitysmerkintä Lebhaft und sehr markirt ilman, että soitto alkaisi peittää alleen alttoviulua ja klarinettia. Trion keskinäinen kommunikointi oli muutenkin luontevaa ja balanssikin suorastaan ideaali.
Kahden pianon mittelöä todistamassa
Festivaalin päätöskonserttiin johdatteli Hannu Taanilan hieman rapsodianomainen pohdinta romantiikasta (”Romantiikka; keiltä? kelle? mihin tarpeeseen?”). Viimeinen konsertti oli monella tapaa huipennus festivaalille, sillä vihdoin päästiin kuulemaan fortepianoja yhdessä: Hakkila ja Goy esittivät Mendelssohnin Andante & Allegro brillanten op. 92, jonka alkuperäisen nelikätisversion on sovittanut myöhemmin kahdelle pianolle Carl Reinecke. Yhdessä kaksi soitinta soivat todella komeasti, ja allegro-osuuden virtuoosijaksoissa päästiin ihailemaan molempien pianistien taituruutta sekä tietenkin pianojen eroavaisuuksia: kolmen konsertin perusteella voikin sanoa, että Clementi-fortepianossa yläsävelsarjat ja ylipäänsä korkeat äänet tuntuva soivan jollakin tapaa sekä kirkkaammin että lyyrisemmin. Böhmin sointi on puolestaan luonteeltaan ronskimpi, ja siitä löytyykin ytyä erityisesti bassopuolelta. Böhmissä lienee helpompaa soittaa perkussiivisempaa pianosatsia, ja se saattaakin siksi toimia paremmin myös yhtyesoittimena.
Goyn ohjelmistossa oli sekalainen joukko Chopinin soolopianokappaleita: masurkkoja, valssia, poloneesia sekä nokturneja. Yhtä lukuun ottamatta kaikki teokset oli sävelletty vuonna 1830, joten ne olivat oivia kappaleita juuri festivaalin pianoja silmällä pitäen (ensimmäisen setin Goy esitti Böhm-pianolla ja jälkimmäisen Clementillä). Huomioni kiinnittyi sekä Goyn rubaton käsittelyyn että taidokkaaseen oikean ja vasemman käden eriaikaisuuteen melodia+säestys-jaksoissa. On sääli, että tällaista soittoa kuulee todella harvoin, ja kieltämättä voisi toivoa, että muutkin kuin historiallisiin soittimiin ja nk. HIP:hen (”historically informed performance practice”) perehtyneet pianistit kokeilisivat tällaisia soittotapoja edes silloin tällöin. Ainoa, mitä jäin hieman kaipaamaan Goyn tulkinnoissa, oli tietty spontaanius – välillä saattoi tuntua, että soittotapahtuma oli liiankin sidottu autenttisen romanttisen soittotyylin esilletuomiseen.
Mezzosopraano Melis Jaatinen joutui äkkipaikkaamaan sairastuneen Riikka Rantasen osuuden, ja ohjelmisto muuttui myös hiukan. Onneksi päästiin kuitenkin kuulemaan Schumannin vaikuttava Gedichte von Maria Stuart op. 135, jonka Jaatinen ja Hakkila esittivät asiaankuuluvalla vakavuudella. Hieman toisenlaista ja samalla rentoutuneempaa otetta löytyi lauluista Widmung (Rückert), Meine Rose (Lenau) ja Liebeslied (Goethe). Jaatisessa on upeaa lavasäteilyä, jota tukee hänen kauniisti soiva, ilmeikäs äänensä, johon on tullut viime aikoina ehkä myös lisää syvyyttä.
Tarjosi Kaiho-festivaali yhden ei-pianollisenkin teoksen: Franz Lachnerin Kvinteton no. 1 F-duuri, joka kuultiin periodisoittimiin perehtyneen Schrat-ensemblen (Mikael Helasvuo, huilu, Anni Haapaniemi, oboe, Asko Heiskanen, klarinetti, Tommi Viertonen, käyrätorvi, ja Jaakko Luoma, fagotti) tulkitsemana. Vaikka Lachnerin kvinteton teemojen alut olivat yleensä piristäviä, jopa kekseliäitä, jatko paljasti, ettei kyseessä ollut sentään aivan aikansa terävimpään kärkeen kuuluva säveltäjä. Schrattilaiset esittivät teoksen ilman turhia konstailuja hyvällä perusotteella, ja oli ilo kuulla näin yhteen hioutunutta ensemble-soittoa.
Konsertin ja samalla koko festivaalin päätti Tommi Viertosen hauska sovitus Johann Strauss vanhemman Eisenbahn-Lust-Walzerista op. 89, jonka Strauss sävelsi Itävallan ensimmäisen junaradan kunniaksi vuonna 1836.