Amfionissa alkaa uusi juttusarja, jossa nimensä mukaisesti kurkistetaan kulissien taakse katsomaan kaikkea sitä työtä, mitä konserttielämyksen eteen tehdään. Tekijöiden omasanaisen kertomuksen liitteenä on myös videoklippejä, jotka valaisevat kirjoitushetkellä vielä kesken olevan työprosessin haasteita. Sarjan ensimmäisessä osassa sellisti Eeva Rysä kertoo hänelle varta vasten kirjoitetun soolosellokappaleen harjoitusprosessista.
”Ensimmäisen version Mark Andren soolokappaleesta E sain helmikuussa 2012, ja teos valmistui lopullisesti viime kesänä. Säveltäjä kirjoittaa mielestäni hienosti sellolle ja tuntee sen eri soittotavat perusteellisesti. Perinteisiä tekniikoita käytetään Andren musiikissa kuitenkin aika vähän. Sen sijaan musiikissa on useimpia uuden musiikin tehoja, mukana myös joitakin itse keksittyjä.
Kappaleen rakenne on päällisin puolin selkeä, mutta eri osiot limittyvät toisiinsa hienovaraisesti sointeja yhdistelemällä. Mielestäni E:ssä on myös seremoniallisuutta, joka vie ajatukset pois länsimaisista kulttuureista. Säveltäjä on tehnyt paljon yhteistyötä japanilaisen pianisti Yukiko Sugawaran kanssa. Huhtikuussa 2012 kuulin Andren S1:n kantaesityksen pianoduolle Sugawaran ja Tomoko Hemmin esittäminä. Kaksi isoa konserttiflyygeliä antaa keinovarat mahtaviin dramaattisiin huipennuksiin, joihin sellolla ei päästä. Tiettyä sukulaisuutta E:n kanssa voi kuitenkin havaita teoksen rituaalinomaisessa metrisyydessä.
Äänimaailmasta löytyy myös värejä, jotka ensin outoudessaan jopa naurattavat, koska on vaikea uskoa korviaan. Vakavasti sävelletty musiikki ravistelee totuttuja rajoja myös niiltä osin. Hakematta syntyy mielleyhtymiä ympäristön ääniin: lumessa tarpominen, seinäkellon raksutus ja hengityksen erilaiset äänet. Alussa oli vaikea huomata eroja eri äänikategorioissa. Se vaati harjoittelua niin kuin muukin soittimen kanssa puuhastelu.
Minulle harjoitusprosessi oli korvia avaava ja herkistävä, koska ääniä oli pakko ruveta havainnoimaan eri tavalla kuin aikaisemmin. Joskus, varsinkin nykysäveltäjien orkesteriteoksia soitettaessa tuntuu siltä, että perinteisen tekniikan keinot rikotaan ilman motiivia. Soiva lopputulos ei vastaa sitä varten uhrattua runnomista. Toisin on Mark Andren musiikissa. Ensi kerran tutustuin hänen tuotantoonsa RSO:n konsertissa Musica nova Helsinki -festivaalilla vuonna 2011. Silloin esitimme Andren hij1-orkesterikappaleen. Huomattavaa koko konsertin ohjelmassa oli, että lähes koko ajan liikuttiin suhteellisen hiljaisissa nyansseissa. Se oli mannaa orkesterimuusikon korville.
Haastavinta Andren uuden sellokappaleen harjoittelussa oli löytää eri sävyt ja soittotavat, joilla ne saatiin esiin. Alussa olikin vaikea uskoa esitysmerkkeihin, joissa ei tuntunut olevan mitään logiikkaa. Huomasin, että säveltäjän haluamien yläsävelten esiinsaaminen vaati harjoittelua, ja vaikka näennäisesti tein oikean mekaanisen liikkeen, soiva lopptulos ei ollutkaan se mitä etsittiin. E:ssä on paljon ääniä, jotka soitetaan col legno battuto (jousen puulla napauttaen). Niissä vasen käsi lukitsee kielet, mutta ei pohjaan saakka. Silloin syntyy epä-ääni, jonka yläsävelen voi kuulla. Alussa hakkasin jousella liian lujaa, jolloin kuului vain puuosan kolahdus. Voimaa vähentämällä alkoi kuitenkin tulla esiin huiluäänen kaltaisia tavoiteltuja yläsäveliä, Yllättävää oli, että kun jo mielestäni olin löytänyt oikean soittotavan ja demonstroin sitä säveltäjälle, se ei onnistunutkaan. Näennäisesti yksinkertainen pieni liike olikin äärimmäisen tilanneherkkä.
E:ssä on yksi taite, jonka harjoitteluun käytin valtavasti aikaa. Se koostuu ääniryöpyistä, joissa iskuilla on fp ja muu on hiljaista varjoa. Kaikki tapahtuu sul ponticello eli tallan juuressa, eikä sormia paineta pohjaan asti. Näin tulee esille yläsävelsarjoja. Ryöpsähdykset oli pakko harjoitella perinteiseen tyyliin ensin hitaasti, vähitellen nopeuttaen. Olin jo aika ylpeä itsestäni, kun sain melismat jotenkin menemään. Säveltäjä ei kuitenkaan ollut tyytyväinen, vaan vaati ainoastaan iskujen painottamista. Muu sai melkein hävitä kuuluvista. Yritin moneen kertaan tarjota omaa selkeää artikulaatiota, mutta se ei saanut Mark Andren hyväksyntää.
Nuottikuva näyttää paljaudessaan haastavalta. Välillä suoritin mielikuvaharjoittelua, muistellen kaukaisia opiskeluaikojani Edsbergin musiikki-instituutissa Tukholmassa. Siellä vieraili usein saksalainen sellisti Sigfried Palm johdatellen meitä uuden musiikin saloihin. Palmin liikekieltä leimasi ehdoton tarkoituksenmukaisuus, ylimääräinen hosuminen puuttui. Hän sai säveltäjien mahdottomilta tuntuvat jousitukset toimimaan. Pikkuisen hakemalla Palmin olemus soittotapahtumassa visualisoituu taas elävästi mieleeni. Sigfrid Palm onkin jälkeenpäin katsottuna ollut ehdottomasti yksi tärkeimmistä opettajistani.”
Eeva Rysä
Oheisella videolla (kuvattu 15.10. Helsingissä) Eeva Rysä esittelee Mark Andren E-sooloselloteoksen äänentuottotapojen haasteita. Teos kantaesitettiin Oulussa 21.10.2012 ja se saa Helsingin-kantaesityksensä maanantaina 5.11.2012 Musiikkitalon Camerata-salissa osana KLANG-konserttisarjaa.