Palautuessani hyvän ystäväni ja kollegani Lauri Kilpiön ja vaimonsa Ainon hääjuhlista makailen sohvalla lukien Marvin Carlsonin kirjaa ”Esitys ja Performanssi”.

Jo 1968 Jacques Ehrmann kritisoi kulttuurihistorioitsija Johan Huizingan ja antropologian tutkija Roger Callois’in tutkimuksista löytämäänsä leikin ja vakavuuden välistä kuilua. Carlsonin kirjaa siteeratakseni: ”[…] leikki liittyy uniin, mielikuvitukseen, vastikkettomuuteen ja vastaaviin ”vapaisiin” ilmiöihin, vakavuus taas sellaisiin käsitteisiin kuin tietoisuus, hyöty ja todellisuus. Tämä kahtia jako on kaikin puolin epäilyttävä ja asettaa lisäksi vakavuuden leikin edelle. […] Ehrmann vastusti [Jacques] Derridan tavoin mallia, jonka mukaan leikki perustuu sitä ympäröivään, määriteltyyn ja vakaaseen todellisuuteen. Tästä modernimmasta näkökulmasta käsin leikki, todellisuus ja kulttuuri muodostavat jatkuvasti muuttuvan sarjan käsitteitä ja käytäntöjä, jotka kaikki liittyvät toisiinsa.”

Ammatikseni leikkivänä taiteilijana leikki on minulle tärkeä uutta luova strategia. Vaikka Suomessa on perinteisesti oltava vakava ollakseen todesta otettava, on taloudessakin alkanut näkyä leikin merkitys luovana tekijänä; yritykset järjestävät paljon erilaisia elämys- ja seikkailukursseja. Tosin niissä taitaa olla usein kysymys enemmänkin siitä, että aikuiset miehet päästetään toteuttamaan lapsuutensa fantasioita isolla rahalla, kuin harjoittaa luovuutta. Luovuus tai leikki tunnutaan paljosta puheesta huolimatta nähtävän edelleenkin välinearvona vakavan todellisuuden hyväksi. Se, että yritysjohtaja laitetaan kylmiltään johtamaan orkesteria tai kuoroa tai maalaamaan on sinänsä positiivista ja voi varmasti toimia herätyksenä taiteen maailmaan, mutta todellista luovuutta se tuskin vielä kehittää. Luovuudessa on paljon kyse uuden näkökulman löytämisestä ja toisin tekemisestä. Pystyäkseen tekemään toisin on harjoitettava toisin tekemistä, kuten teatteriohjaaja Juha-Pekka Hotinen on todennut esseekokoelmassaan ”Tekstuaalista häirintää”. Kuvittelisin, että avantgardistisen taiteen ja yritysmaailmaan intressit löytää uusia ratkaisuja kohtaisivat juuri tässä toisin tekemisessä, siis marginaalissa ja ns. avantgardessa, eikä suinkaan yleisesti hyväksytyssä taiteessa. Taitaa vain olla niin, että taidetta ja varsinkin toisin tehtyä taidetta on harrastettava paljon ja aktiivisesti kyetäkseen huomaamaan taiteen sisällä oikeasti uutta luovat ratkaisut. Niin kallista konsulttia ei olekaan, joka sen kyvyn antaisi viikonloppukurssilla.