Amfion pro musica classica

Arvio: Thomas Adès ja Concertgebouw-orkesteri aloittivat yhteistyönsä säihkyvästi

Thomas Adès ja Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri harjoituksissa. Kuva: Renske Vrojlik

Thomas Adès ja Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri harjoituksissa. Kuva: Renske Vrojlik

Kuluneen viikon oivalliset konsertit Amsterdamin perinteikkäässä Concertgebouw’ssa aloittivat säveltäjä-kapellimestari Thomas Adèsin ja Kuninkaallisen Concertgebouw-orkesterin kauden 2019-2020 yhteistyön. Kauden kuluessa Adès johtaa orkesterin kanssa kaikkiaan kolme konserttisarjaa, joista kussakin kuullaan jokin Adèsin tuoreista merkkiteoksista. 

Tällä viikolla kuullun Powder Her Face -oopperan laajennetun orkesterisarjan (1995/2017) ohella Alankomaiden ensiesityksensä saavat kauden mittaan myös balettiteos Inferno (2019) sekä tuore pianokonsertto (2018), joka kuullaan marraskuussa myös Helsingissä, niin ikään säveltäjän johtamana.

Orkesterikonserttiensa ohella Adès esiintyy Amsterdamissa myös pianistina yhdessä Concertgebouw-orkesterin muusikoiden kanssa.   

Kutakin konserttia varten Adès ja orkesteri ovat sommitelleet oman, riemastuttavan kekseliään ohjelmakokonaisuutensa, joissa Adèsin omintakeinen sävellystyyli pääsee esittäytymään erilaisissa konteksteissa. Tämän viikon konserttien ohjelmassa kuultiin neljä suurenmoista teosta, joista kukin peilaa viehätyksen, viettelyn, hylätyksi tulemisen sekä rajojen rikkomisen monisyistä kokemusmaailmaa mitä kiehtovimmin. 

Berliinin filharmonikoiden tilaama ja toukokuussa 2017 Sir Simon Rattlen johdolla kantaesitetty kahdeksanosainen, puolituntinen Luxury Suite on laajin kolmesta Adèsin ensimmäiseen oopperaan Powder Her Face (1995) pohjautuvasta orkesterisarjasta. 

Luxury Suitessa Adès on sovittanut alun perin viidentoista muusikon ja neljän laulajan yhtyeelle sävelletyn oopperan musiikin suurelle orkesterille, jonka peruskokoonpanoa täydentävät laaja lyömäsoittimisto, saksofonit ja kontraforte.  

Philip Henslerin librettoon pohjautuva Powder Her Face tarkastelee Margaret Campbellin, Argyllin herttuattaren, elämäntarinaa, josta laajemman yleisön muistiin lienee parhaiten jäänyt hänen vuoden 1963 avioeroprosessinsa, jota tuolloin puitiin ahkerasti skandaalilehdistössä. 

Nykynäkökulmasta Margaret Campbellin elämän voi nähdä sosiaalisesti monimutkaisena vyyhtinä, jossa naisen voimallinen seksuaalinen käyttäytyminen, jota aikanaan pidettiin yksioikoisesti hillittömyytenä, kietoutuu ympäröivän maskuliinisen kulttuurin mahdollistamaan moninaiseen hyväksikäyttöön. 

Tämä myyttien ja juorujen värittämä elämäntarina osoittautui hedelmälliseksi lähtökohdaksi oopperalle, josta tulikin Adèsin läpimurtoteos. 

Powder Her Face on pohjimmimtaan tragedia, johon kietoutuu parodian piirteitä. Sen musiikissa sekoittuvat nerokkaalla tavalla viettelevä melodiikka, kompleksiset rytmit, kekseliäät harmoniat ja jazz-vaikutteet. Musiikin läheinen sukulaisuus Alban Bergin Lulun kanssa onkin ilmeinen. 

Orkesterisarjan avaa pramea alkusoitto Ruusuritarin hengessä, hehkuen loisteliassa väreissä ja kieppuvissa rytmeissä. Lyhyt saksofonisoolo johdattaa nerokkaaseen toiseen osaan, joka on puolestaan juopuneena huojuva tanssinumero. 

Orkesterisarja jatkuu groteskina häämarssina, jota seuraa taidokkaasti orkestroitu haasteellinen valssi. Hienon viidennen osan aloittavat käyrätorvi, saksofoni ja jouset, jotka johdattavan musiikin kohti upeaa klarinettsooloa. Lyhyessä mutta draamallisesti painokkaassa kuudennessa osassa musiikki pilkkoutuu katkelmiksi, jotka kompuroivat kohti seitsemännen osan vaikuttavaa käyrätorviaariaa. Finaalissa alun materiaali palaa lyhyinä muistumina, kunnes musiikki haipuu hiljaisuuteen.  

Concertgeouw-orkesteri ja Adès tarttuivat tähän rikkaaseen musiikkiin täysin sydämin selvittäen sen moninaiset haasteet kerrassaan vakuuttavasti. Säveltäjän johdolla Luxury Suite saikin säihkyvän Alankomaiden esityksen, jonka ehtymätön rytminen energia ja uhkeat sointivärit tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Kokonaisuutta täydensivät lukuisat oivalliset soolo-osuudet, joista orkesterin taidokkaat muusikot ansaitsevat erityiskiitoksensa. Concertgebouw-orkesterista kuoriutuikin Luxury Suitessa liki surrealistinen tanssiorkesterin ja huippuosaavan sinfonisen ensemblen yhdistelmä.  

Thomas Adès ja orkesteri Amsterdamin Concertgebouw'ssa torstaina. Kuva: Jari Kallio

Thomas Adès ja orkesteri Amsterdamin Concertgebouw’ssa torstaina. Kuva: Jari Kallio

Claude Debussyn Faunin iltapäivä (Prélude à l’après-midi d’un faune, 1892-94) sai innoitteensa Stéphane Mallarmé’s runon eroottisista fantasioista. Vuonna 1894 kantaesitetystä orkesterirunoelmasta tuli modernismin airut, jonka lumovoima on säilynyt raikkaana jo sadankahdenkymmenenviiden vuoden ajan. 

Vaikka Faunin iltapäivä on konserttiteos, sen juuret ulottuvat Debussyn ja Mallarmén 1890-luvun alussa suunnittelemaan näyttämöversioon, joka jäi kuitenkin lopulta toteutumatta. Vuonna 1912 Faunin iltapäivä nähtiin viimein Ballets Russesin näyttämöllä Vatslav Nižinskin balettina. Koreografian sisältämä erotiikka masturbaatiokohtauksineen nostatti kantaesityksessä skandaalin, joka takasi baletin suosion.         

Konserttikäytössä Faunin iltapäivä sopii oivallisesti avauskappaleeksi, kiitos teoksen vastustamattoman, hienovireisen lumovoiman, joka vangitsee kuulijan loitsun lailla mukaansa Debussyn ainutlaatuiseen sointimaailmaan. 

Alun huilusoolo soi Concertgebouw’n ykköshuilistin käsissä kertakaikkisen upeasti saaden kumppanikseen käyrätorvien ja harppujen aineettoman kauniin soinnin. 

Jousten intensiivinen pehmeys ja puupuhallinten houkuttelevan heleät soolot soivat erinomaisesti balansoituna ja hienosti fraseerattuina Adèsin johdolla. Harppujen ja antiikkisymbaalien kimmeltävät sävelkulut täydensivät Debussyn orkestraation taianomaista kajoa vaikutavasti. 

Orkesteri ja Adès tavoittivat Debussyn hienovireisen orkesteridraaman kerrassaan idiomaattisesti maalaten mitä kiehtovimman soivien näkyjen sarjan. 

Gerald Barryn yksinäytöksinen ooppera The Stronger sai kantaesityksensä Barbara Hanniganin ja Adèsin johtaman Birminghamin kaupunginorkesterin kanssa vuonna 2007. August Strindbergin monologiin Den Starkare (1889) pohjautuva The Stronger muodostuu yhdestä kohtauksesta, jossa kohtaavat kaksi naista, joita esittävät sopraano ja näyttelijä, jolla ei ole vuorosanoja. 

Sopraano Kerstin Avemo ja Thomas Adès Gerald Barryn The Stronger -oopperan harjoituksissa Concertgebouw'ssa. Kuva: Renske Vrojlik

Sopraano Kerstin Avemo ja Thomas Adès Gerald Barryn The Stronger -oopperan harjoituksissa Concertgebouw’ssa. Kuva: Renske Vrojlik

Monologin kuluessa sopraanoprotagonisti tasapainoilee aviomiehensä uskottomuuden herättäminen tunteiden kanssa. Nämä tunteet projisoidaan oletettuun rakastajattareen, näyttelijä-antagonistiin, jonka sanattomuus tekee hänestä ikään kuin tyhjän taulun, johon protagonisti kohdistaa niin vihan, halveksunnan, häpeän kuin surunkin tuntemuksia.

The Stronger käynnistyy sopraanon laajalla soololla. Orkesteri liittyy viimein mukaan, kommentoiden, myötäillen, kyseenalaisten ja vahvistaen solistiaan. Vokaalinen ja orkestraalinen kudos kehittyvät näennäisen riippumattomina toisistaan, satunnaisesti kohdaten ja jälleen eriytyen.  

Orkesterimusiikin pintataso kuulaine sävelkulkuineen ja korostettuine rytmeineen tuo monesti mieleen Stravinskyn, jos kohta Barryn omintakeinen käsiala on kaikessa läsnä. Toistoa ja hienovireisiä muunnelmia käytetään taidokkaasti vahvistamaan draaman emotionaalista fokusta. 

Sooloäänelle Barry kirjoittaa vaikuttavan intensiivisesti käyttäen huikeaa ilmaisuasteikkoa, joka ulottuu hauraista kuiskauksista mahtaileviin huudahduksiin. Oopperan pohjimmainen kysymys onkin, kumpi on lopulta todellista vahvuutta, tunteiden peittelemätön ilmaisu vai tyyni hiljaisuus.   

Concertgebouw’ssa sopraano Kerstin Avemo lauloi soolo-osuuden erinomaisella omistautuneisuudella ja ilmaisuvoimalla. Sanattomassa roolissaan näyttelijä Hanna van Vlijet puolestaan hyödynsi hienovaraisimpia eleitä ja ilmeitä taidokkaasti. Valkokankaalle heijastettuna hänen elekielensä pääsi hienosti oikeuksiinsa tarjoten täydellisen vastavoiman Avemon vyöryävälle ilmaisulle. 

Orkesteriosuus soi kauttaaltaan kuulaana ja tarkoin balansoituna Adèsin johdolla. Toisteisten fraasien suggestiivinen voima sai vakuuttavan toteutuksen samalla, kun pienimmätkin nyanssit tulivat taidokkaasti huomioiduiksi. Tätä mestariteosta soisi kuultavan paljon useammin. 

Thomas Adès ja Gerald Barry kättelevät Concertgebouw'n lavalla torstaina. Kuva: Jari Kallio

Thomas Adès ja Gerald Barry kättelevät Concertgebouw’n lavalla torstaina. Kuva: Jari Kallio

Francis Poulec sävelsi Les biches -balettinsa vuosina 1921-23 Sergei Djagilevin tilauksesta Ballets Russesille. Vaikka Les bichesissä ei ole yksiselitteistä juonta, baletin voi nähdä pariisilaisen seurapiirielämän yleellisyyden ja erotiikan abstraktina kuvauksena. 

Uusittuaan baletin orkestraation Poulenc sovitti musiikistaan vuonna 1948 viisiosaisen orkesterisarjan konserttikäyttöön poistamalla alkusoiton sekä kolme kuoronumeroa.     

Neoklassistisen kuulauden ja kirpeiden, jazz-vaikutteisten harmonioiden yhdistelmänä Les biches on kaksikymmentäluvun vilkkaan pariisilaisen musiikkielämän riemukas ilmentymä, joka palveli Concertgebouw’ssa esimerkillisesti päätösnumerona. 

Adès ja orkesteri pukivat Poulencin partituurin yltäkylläisiin väreihin, korostaen harmonioiden raikkautta kerrassaan riemastuttavasti. Concertgebouw’n muusikot heittäytyivät musiikiin koko osaamisellaan ja sydämellään tarjoten yleisölle varsinaisen elämyksen. Ohjelmallisesti Les biches sopi erinomaisesti yhteen juuri sitä ennen kuullun Luxury Suiten kanssa tuoden illan mainiosti päätökseensä. 

Amsterdamilaisyleisö palkitsi orkesterin ja Adèsin hienon yhteistyön seisten pitkillä suosionosoituksilla. Sarjan seuraavia konsertteja ja Adèsin marraskuista Helsingin-vierailua voikin jäädä odottamaan aivan erityisellä innolla.  

– Jari Kallio

 

Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri

Thomas Adès, kapellimestari

 

Kerstin Avemo, sopraano

Hanna van Vliet, näyttelijä

 

Claude Debussy: Prélude à l’après-midi d’un faune (1892-94) orkesterille

Gerald Barry: The Stronger (2007) – yksinäytöksinen ooppera sopraanolle ja orkesterille

Thomas Adès: Luxury Suite oopperasta ”Powder Her Face (1995/2017)

Francis Poulenc: Les biches (1921-23/1948) – orkesterisarja

 

Concertgebouw, Amsterdam

To 10.10. 2019, 20.15

Arvio: Seong-Jin Chon Wanderer-fantasia tarjosi valaistuksen

Pianisti Seong-Jin Cho. Kuva: Holger Hage

Pianisti Seong-Jin Cho. Kuva: Holger Hage

Ilta Seong-Jin Chon seurassa on todellista laatuaikaa. Helsikiläisyleisöllä oli ilo kuulla tätä oivallista korealaispianistia Musiikkitalossa perjantaina RSO-festivaalin avajaiskonsertissa. Tuomisinaan Cholla oli erinomainen resitaaliohjelma, jonka keskieurooppalainen repertoaari muodosti hienon kaaren Mozartista Bergiin.     

Tämänkertaisen RSO-festivaalin teemasäveltäjä on Magnus Lindberg, joka oli nimenomaisesti toivonut festivaaliohjelmaan pianoresitaalia peilaamaan omaa pianistista rakkauttaan. Teini-iässä Lindberg oli suuntaamassa konserttipianistin uralle ennen kuin kutsumus sävellystyöhön vei voiton. Uravalinnasta huolimatta koskettimiston kiehtovuus on säilynyt Lindbergillä vahvana läpi vuosikymmenten.   

Vaikka illan resitaalissa ei kuultukaan Lindbergiä, saattoi Chon ohjelmistosta löytää yhtäläisyyksiä suomalaismestarin persoonaan ja tuotantoon.  

Illan kuluessa kuultiin kaksi fantasiaa ja kolme sonaattia. Ohjelman jälkipuoliskon muodostivat Bergin ja Lisztin sonaatit, joiden ohella ennen väliaikaa kuultiin Mozartin B-duurisonaatti. Mitä fantasioihin tulee, ilta käynnistyi Mozartin keskeneräisellä D-mollifantasialla, jonka parina kuultiin Schubertin pianotuotannon kenties kirkkain mestariteos, Wanderer-fantasia. 

Tämä sonaattien ja fantasioiden yhdistelmä olin omiaan herättämään kiintoisia kysymyksiä näiden kahden muotoperiaatteen yhtäläisyyksistä ja eroista. Jos pysähtyy miettimään illan kahta pääteosta, Lisztin sonaattia ja Schubertin fantasiaa, käy ilmeiseksi, ettei yksiselitteisiä jakolinjoja ole vedettävissä. 

Samalla tavoin Bergin tiivistetyn sonaatin otsikkona voisi yhtä hyvin olla fantasia, jos ajatellaan teoksen rakennetta ja sen draamallista sisältöä. Kuten aina, suurenmoinen musiikki kurkottaa pitkälle kaavojen tuolle puolen antaen muoto-opillisten rajojen hämärtyä omaan arvoonsa. 

Suurenmoista musiikkia saatiin Musiikkitalossa perjantaina totisesti kuulla. Cho aloitti illan Mozartin fantasialla ja sonaatilla, joista kummankin hän on hiljattain taltioinut studiossa Deutsche Grammophonin vasta julkaistulle levylle.  

Keskeneräisyydestään huolimatta Mozartin fantasia d-molli, K. 397 (1782) on ahkerasti soitettu teos, eikä ihme, sillä se on kerrassaan lumoava miniatyyri. Fantasian avaa hieno johdanto, andante, jota seuraa adagio. Musiikin kudos avautuu vähitellen ja johtaa lopulta presto-taitteeseen, joka puolestaan kiertyy takaisin alun tunnelmaan. Tempojen, karakterin ja tekstuurin kontrastit antavat fantasialle kiehtovan muodon, joka piirtyi erinomaisesti Chon hienovireisen ilmavassa soitossa.  

Samat hyveet hallitsivat Chon otetta riemastuttavasta B-duurisonaatista K. 281 (1774). Soinnin tarkkuus, reaktioherkkyys ja yksityiskohtien oivaltava huomioiminen tarjosivat kuulijalle elämyksen. Chon näennäisen vaivaton pianismi on myös todellinen ilo silmälle. Hänen kosketintyöskentelyään seuraten voisi vaivatta viettää viihtyen tuntikausia. Teknisen taituruuden lisäksi Chon soitossa on aitoa Mozartin henkeä, jonka saattoi aistia erityisesti andante amoroso -osassa sekä finaalirondossa.  

Silti illan kirkkain kohokohta oli ehdottomasti Wanderer-fantasia. Schubert sävelsi tämän pianotuotantonsa haastavimman teoksen marraskuussa 1822 kenties vapautuksena umpikujaan ajautuneesta sävellystyöstä h-mollisinfonian D 759 parissa. C-duurifantasian nimellä julkaistussa teoksessa on neljä fermaatein kehystettyä, yhteen soitettavaa osaa. Sen lisänimi juontaa adagiosta, joka on variaatiosarja Schubertin oman Der Wanderer -liedin (1816) teemasta. 

Adagion suoran lainauksen ohella myös kolmen muun osan temaattinen materaali on johdettu samaisesta teemasta. Voimakastahtoiset ääriosat, sonaattimuotoinen allegro ja finaalifugato, sisältävät Schubertin kenties mieltäkohottavinta musiikkia. Kolmas osa, presto, on puolestaan mitä mainioin scherzo.   

Chon näkemyksessä Wanderer-fantasiasta yhdistyivät tarkoin punnittu rakenteen taju, vaikuttava virtuositeetti ja riemukas spontaanius. Tämä sisäistynyt visio kietoi kuulijan lumoihinsa fantasian avaustahdeista aina päätössointuun saakka tarjoten todellisen valaistuksen.   

Alban Berg sävelsi pianosonaattinsa vuoden 1909 keväällä ja kesällä. Alun perin säveltäjä suunnitteli moniosaista sonaattia, mutta päätyi Arnold Schönbergin neuvoa noudattaen julkaisemaan sonaatin tiivistetyssä yksiosaisessa muodossaan.                 

Perinteisen sonaattimuodon pohjalle rakentuvan teoksen koko musiikillinen materiaali on johdettu avaustahtien aiheista schönbergiläisen kehittelevän muuntelun ajatuksen mukaisesti. Vaikka sonaatin juuret ovat vielä löyhästi tonaalisuudessa, on sen sävelkieli huomattavan kromaattista ja ambivalenttia, eikä yksiselitteisiä tonaalisia keskuksia pääse liiemmin muodostumaan. 

Cho hallitsi sonaatin omaleimaisen sointimaailman vakuuttavasti, tarjoten hyvin rakennetun ja yksityiskohdiltaan tarkoin sommitellun esityksen, jossa korostuivat nuoren Bergin myöhäisromattiset juuret musiikin edistyksellisyyttä kuitenkaan unohtamatta. 

Cho oli ajatellut siirtyvänsä Bergin sonaatista suoraan Lisztin järkäleeseen, mutta hieman yli-innokas yleisö ei sallinut hänelle tätä mahdollisuutta, vaan aplodeihin kiirehdittiin sillä sekunnilla, kun pianistin kädet kohosivat koskettimistolta.  

Salin tyynnyttyä Cho heittäytyi Lisztin soivan kaikkeuden syvyyksiin. Vuonna 1849 sävelletty ja neljä vuotta myöhemmin perusteellisesti uusittu h-mollisonaatti on kunnianhimoinen sävellys, jonka vastaanotto on aina ollut jossain määrin ristiriitaista. Clara Schumann piti aviomiehelleen omistettua teosta metelinä, ja Brahmsin kerrotaan nukahtaneen kesken sonaatin esityksen. Toisaalta Wagner ihastui teokseen syvästi heti ensikuulemalta. Vähitellen sonaatista onkin tullut olennainen osa ohjelmistoa. 

H-mollisonaatin suurmuoto perustuu laajennettuun sonaattimuotoon, joka kätkee sisäänsä perinteisen moniosaisen sonaatin ainekset. Teoksen kuohuva sävelavaruus on houkutellut niin rivikuulijoita kuin tutkijoitakin liittämään musiikkiin niin omaelämäkerrallisuutta kuin kirjallisia vaikutteita Goethen Faustista Miltonin Kadotetuun paratiisiin.

Niin tai näin, jonkintyyppinen draamallinen aines muodostaa joka tapauksessa sonaatin perustan. Jälleen kerran Cho tasapainoili hienosti musiikillisen kerronnan ja arkkitehtuurin tarpeiden välillä, johdattaen kuulijansa huumaavalle matkalle Lisztin maailmoihin.  

Ensimmäiset sävelaiheet kohosivat pianon matalimpien rekisterien syövereistä kuin aikojen alun usvista syöksyen uhmakkaasti eteenpäin kohti toinen toistaan sykähdyttävämpiä sävelmaisemia. Sävelkudoksen tunteikas hehku pysyi ihailtavasti rakenteellisissa kehyksissään palvellen aina kokonaisuutta.  

Seong-Jon Cho Musiikkitalossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Seong-Jon Cho Musiikkitalossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Illan päätteeksi Cho palkitsi yleisönsä vielä kahdella upealla ylimääräisellä, Chopinin toisen pianosonaatin (1837-39) surumarssilla ja Mozartin F-duurisonaatin K. 322 (1783) sykähdyttävällä adagiolla. Jälkimmäisen kautta illan ohjelman kaari kiertyi hienosti takaisin alkuunsa. Juuri näin rakentuu harkittu kokonaisuus. 

– Jari Kallio

   

Seong-Jin Cho, piano

 

W. A. Mozart: Fantasia d-molli, K. 397 (1782)

W. A. Mozart: Pianosonaatti B-duuri,  K. 281 (1774) 

Franz Schubert: Wanderer-Fantasia, D 760 (1822)

Alban Berg: Pianosonaatti, Op. 1 (1909)

Franz Liszt: Pianosonaatti h-molli, S. 178 (1849-53)

 

RSO Magnus Lindberg Festivaali

Musiikkitalo, Helsinki

Pe 11.10. 2019, klo 19

Patrik Kleemola avaa Kitarafestivaalin Turku Filharmonian kanssa

Patrik Kleemola. Kuva © Vesa Aaltonen

Patrik Kleemola. Kuva © Vesa Aaltonen

Turun kitarafestivaalia vietetään 11.10.–19.10. Festivaalin avaa ympäri Eurooppaa konsertoivan turkulaiskitaristi Patrik Kleemolan ja Turun filharmonisen orkesterin konsertti perjantaina 11.10. klo 19 Konserttitalossa. Illan sävelet on haettu ympäri maailmaa, ja kitaramusiikista nautitaan kahden teoksen voimin. Lisäksi kuullaan kaksi orkesterikappaletta. Ari Rasilaisen johtamassa konsertissa toisena solistina kuullaan TFO:n 2. konserttimestaria, viulisti Juha-Pekka Vikmania. Konserttia edeltää Varaslähtö klo 18 Konserttitalon kahviossa. Konserttiyleisölle avoimessa tilaisuudessa keskustellaan illan ohjelmasta taiteilijoiden kanssa.

Maurice Ravelin kaihoisa ja surumielinen orkesteriteos Pavane kuolleelle prinsessalle aloittaa illan. Rauhallinen teos on säveltäjän suosituimpia. Patrik Kleemola astuu lavalle taituroimaan Manuel Poncen etelän auringon lämpöön johdattelevan kitarakirjallisuuden hitin. Meksikolaisia rytmejä ja rentoa elämäniloa pursuava tunnelmallinen teos näyttää kitaran monipuolisen ilmaisuvoiman. Toisena teoksena Kleemola esittää yhdessä Juha-Pekka Vikmanin kanssa Tōru Takemitsun Spectral Canticlen, joka on kuin eteen avautuva japanilainen puutarha: kaunis, monitahoinen ja seesteinen. Kleemola on tehnyt yhteistyötä TFO:n kanssa Takemitsun teosten parissa aiemminkin voittaessaan vuonna 2004 Takemitsulle omistetun kansainvälisen kitarakilpailun Turussa. Tuolloin Kleemola palkittiin myös Takemitsun kitarakonserton parhaasta tulkinnasta. Ilta päättyy Edward Elgarin energiseen, Italiassa sävellettyyn teokseen In the South. Kleemola kertoo:

Concierto del Sur, eli ”Etelän konsertto” kuuluu Poncen pääteoksiin. Siinä kuuluu vahvasti espanjalaiset vaikutteet, ja teos onkin omistettu legendaariselle kitarataiteilija Andrés Segovialle. Kitara taas oli Takemitsun lempisoitin, jolle hän sävelsi laajan tuotannon. Kuvaavaa onkin, että elämänsä viimeisinä kuukausina Takemitsu sävelsi kitaralle vielä laajan sooloteoksen sekä tämän upean Spectral Canticlen eli ”Aavelaulun” viululle, kitaralle ja orkesterille. ”Aavelaulu” jäi japanilaismestarin viimeiseksi orkesterisävellykseksi ja teos kuullaan nyt TFO:n konsertissa.

Patrik Kleemola kuuluu maamme klassisen kitaran eturiviin esiintyen aktiivisesti soolokonsertein, kamarimuusikkona ja sinfoniaorkesterin solistina. Hän on esiintynyt solistina useilla merkittävillä musiikkifestivaaleilla paitsi kotimaassa myös mm. Lontoossa, Roomassa, Buenos Airesissa, Ateenassa, Dublinissa, Tallinnassa, Milanossa, Firenzessä ja Torinossa. Kleemola tunnetaan intensiivisestä yhteistyöstä lukuisten eturivin säveltäjien kanssa ja hänen sävellystilauksensa ovat laajentaneet kitaraohjelmistoa jo yli viidellä kymmenellä teoksella soolokappaleista kamarimusiikkiin ja kitarakonserttoon. Turussa Kleemola toimii Turku Guitar Festivalin taiteellisena johtajana, Turun kitaraseuran puheenjohtajana sekä opettaa kitaransoittoa Turun seudun musiikkiopistossa.

Juha-Pekka Vikman on esiintynyt orkestereiden solistina kotimaassa ja kamarimuusikkona Suomessa ja ulkomailla. Hän on toiminut myös Savonlinnan oopperajuhlaorkesterissa. Vikman toimii Turun filharmonisen orkesterin 2. konserttimestarina. Virkaan hän siirtyi Radion sinfoniaorkesterista. Hän on myös Turku Ensemblen ja Suomalaisen kamariorkesterin jäsen ja soittaa Aboa-jousikvartetin ensiviulistina.

Ari Rasilainen kuuluu oman sukupolvensa tunnetuimpiin suomalaiskapellimestareihin. Syksystä 2016 hän on Südwestdeutsche Philharmonien ylikapellimestari. Rasilainen on kunnostautunut myös levyttävänä kapellimestarina. Hän on työskennellyt menestyksekkäästi monien levy-yhtiöiden kanssa ja johtanut yli 50 levyllä. Rasilainen on toiminut Würzburgin musiikkikorkeakoulussa orkesterinjohdon professorina vuodesta 2011.

11.10. alkavalla RSO-festivaalilla kuullaan mm. Magnus Lindbergin uutuuksia

Seong-Jin Cho. Kuva © Holger Hage.

Seong-Jin Cho esiintyy 11.10.. Kuva © Holger Hage.

Radion sinfoniaorkesterin neljän viikon mittainen oma festivaali alkaa 11.10. Musiikkitalossa. Orkesterin pitkäaikaisen yhteistyökumppanin, säveltäjä Magnus Lindbergin tuotannon ympärille kootun tapahtuman aloittaa korealaispianisti Seong-Jin Chon pianoresitaali.

“Mikään ei ole hienompaa kuin tyhjä konserttisali, jossa seisoo tyhjä flyygeli. Siinä on jotakin maagista. Kamppailin koko nuoruuteni sen valinnan kanssa, tuleeko minusta pianisti vai säveltäjä. Pianoresitaali on minulle henkilökohtaisesti hyvin läheinen konsertin muoto”, kertoo Magnus Lindberg. Chopin-kilpailuvoittaja Cho esittää konsertissaan Mozartin, Lisztin ja Bergin sonaatteja sekä Schubertin Wanderer-fantasian.

Pekka Kuusisto Lindbergin viulukonserton solistina

RSO-festivaalin ohjelmassa on sinfoniakonsertteja, oopperaa, kamarimusiikkia ja keskusteluja. Vierailevana orkesterina on Tapiola Sinfonietta, jonka solistina Pekka Kuusisto esittää Lindbergin 1. viulukonserton ja Laura Mikkola 1. pianokonserton Temppeliaukion kirkossa.

Lindbergin sielun veljien – Igor Stravinskyn ja Robert Schumannin teoksia on ohjelmassa mm. festivaalin kamarimusiikkikonsertissa. “Stravinsky on minulle hyvin tärkeä säveltäjä. Hän avasi portin sävelkielelle, jota tänään käytän edelleen. Schumann taas on häikäisevä meloodikko. Miten hän sen tekee, en tiedä. Voin vain ihailla ja nauttia” Lindberg toteaa sielunsa veljistä.

Ohjelmassa klassikot Kraft ja Aura sekä kaksi Suomen ensiesitystä

Yksi festivaalin huipentumista kuullaan 25.10., jolloin ylikapellimestari Hannu Lintu johtaa jo kulttimaineeseen kohonneen Lindbergin Kraftin sekä monumentaaliseen Auran. Lindbergin tuoreimmasta tuotannosta kuullaan kuoro-orkesteriteos Triumf att finnas till sekä orkesteriteos Shadow of the Future, jotka molemmat saavat Suomen ensiesityksensä.

Festivaali päättyy oopperaharvinaisuuteen. Fabio Biondi johtaa konserttiesityksen Christoph Willibald Gluckin mestariteoksesta Orfeo ed Euridice. Teos ilmentää teemasäveltäjä Lindbergin musiikillisia juuria, jotka löytyvät musiikin historian janan toisesta päästä, barokista. Orfeo ed Euridice on Lindbergin mukaan yhä ajankohtainen 250 vuoden jälkeen. ”On huikeaa, miten noin varhainen teos elää ja puhuttelee edelleen.”

 

HKO konsertoi tällä viikolla Brysselissä ja Bruggessa

Helsingin kaupunginorkesteri kapellimestarinaan Susanna Mälkki suuntaa kuluvalla viikolla Belgiaan yhdessä Tero Saarinen Companyn kanssa. Konsertit Brysselin BOZAR-kulttuurikeskuksessa ja Bruggen Concertgebouwssa sekä tapahtumapäivä BOZARissa kuuluvat Suomen EU-puheenjohtajuuskauden kulttuuriohjelmaan.

Konserttikokonaisuudessa kuullaan Sibeliuksen Tuonelan joutsen sekä viides sinfonia. Los Angelesin filharmonikoiden ja Helsingin juhlaviikkojen koreografi Tero Saariselta tilaama Zimmermann Trio sai Suomen-ensiesityksensä viime vuoden elokuussa HKO:n ja TSC:n tulkitsemana. Teos kietoo yhteen elävää musiikkia, tanssia ja visuaalisuutta Saarisen töille ominaisella, kokonaisvaltaisen elämyksellisellä ja tunteisiin vetoavalla tavalla. Lisäksi ohjelmassa on Berndt Alois Zimmermannin konsertto sellolle ja orkesterille.

Nordic Trail -tapahtumapäivänä 12.10. BOZAR-kulttuurikeskuksessa esiintyvät HKO:n kamarikokoonpanot, joiden ohjelmistossa on uutta ja vanhaa musiikkia Suomesta ja maailmalta: Sibeliusta viuluilla, selloilla ja vaskilla, ennakkoluulottomasti heittäytyvää improvisaatiota sekä orkesterin kummimaskotin mukaan nimetty Nalle Nappisilmä -lastenkonsertti. Tapahtumapäivä huipentuu Helsingin kaupunginorkesterin, oopperalaulaja Matti Salmisen sekä Tango Alakulo Ensemblen tulkitsemiin tangoihin kapellimestari Taavi Oramon johdolla. Tapahtumapäivän jatkoklubilla esiintyy Tölöläb yhdessä ilma-akrobaatti Ilona Jäntin kanssa.