Tauno Marttisen (s. 1912) neljäs sinfonia ”Manalan linnut” (1964) sai aikanaan Camdenin sävellyskilpailun palkinnon, mutta joutui odottamaan kantaesitystään peräti 44:n vuoden ajan. Viime keskiviikkona RSO korjasi Sakari Oramon johdolla puutteen, ja Turengista paikalle saapunut 95-vuotias säveltäjä pääsi ansaitun juhlinnan kohteeksi.Marttisen sinfoniassa kuuluvat monelta suunnalta tulevat vaikutteet. Useiden suomalaissäveltäjien tapaan Marttinenkin kiinnostui 1950-luvulla dodekafoniasta, ja monin paikoin teoksen harmonioissa kuuluu 12-sävelmusiikin vaikutus. 1960-luvun alkupuolella Marttisen modernistiset kokeilut jatkuivat mm. kenttätekniikan ja sointivärimusiikin parissa, mikä ainakin sinfonian orkesteritekstuureissa tulee selvästi ilmi. Säveltäjän kontakti myöhäisromantiikkaan ei kuitenkaan koskaan varsinaisesti katkennut; hänen musiikillinen ilmaisunsa tuntuu aina ikään kuin suodattuvan 1800-luvun lopun maailman läpi. Monissa teoksen käänteissä kuulijan on helppo havaita myös Marttisen pitkä kokemus elokuvamusiikin säveltäjänä. Vaikutteiden erilaisuudesta huolimatta Marttinen on sinfoniassaan onnistunut luomaan yllättävän yhtenäisen sävelkielen, joka ei suoranaisesti vertaudu kenenkään muun säveltäjän musiikkiin.

Marttinen on aina pyrkinyt musiikillaan välittämään panteistis-mystisiä tuntoja. Hän on ollut intuitiivinen, rationaalisuutta kaihtava säveltäjätyyppi, jonka työskentely on perustunut musiikillisten visioiden spontaaniin muistiin kirjaamiseen. Menetelmän hyvät ja huonot puolet tulivat sinfoniassa selvästi esiin. Parhaimmillaan Marttisen musiikillinen tajunnanvirta tuottaa vahvoja ja kiinnostavia hetkiä sekä jännittäviä soinnillisia löytöjä, pahimmillaan tuloksena taas on puuduttavaa ja profiilitonta äänitapettia. Laajassa teoksessa kokonaissuunnittelun puute ja jäsentymättömyys alkavat kuitenkin väistämättä häiritä. Voiko yli puolituntinen kappale ylipäätään välittyä kuulijalle ongelmitta, jos teoksen muoto on lähinnä päiväkirjamainen kokoelma ideoita, joita säveltäjälle on nuottipaperien täyttyessä tullut mieleen?

Juha T. Koskinen (s. 1972) on jo aiemmin antanut useita näyttöjä sekä orkesterisäveltäjänä että myös laajojen teosmuotojen rakentajana. Nyt kantaesitetyssä kolmiosaisessa 40-minuuttisessa sinfoniassa (2006) ilmaisun pääpaino oli keskellä olevassa pitkässä hitaassa osassa.

Koskisen persoonallinen ilmaisukieli on Sinfoniassa entisestään selkiytynyt ja hienostunut. Säveltäjä ei mässäile suuren sinfoniaorkesterin massatehoilla, vaan luo niukoin ja kekseliäin soitinnuskeinoin tarkasti piirrettyjä ja vangitsevia soinnillisia tilanteita. Tummasävyinen, vakava ja hieman sisäänpäinkääntynyt eetos hallitsee musiikkia, jonka monet hetket ovat vahvaa kuultavaa.

Kuten Marttisen tapauksessa, myös Koskisen Sinfonian kohdalla kysymykset liittyvät muotoon. Teos tuntui rakentuvan lähinnä irrallisen oloisista, sinänsä viimeistellyistä fragmenteista, jolloin musiikin pitkä linja ja kokonaisuuden logiikka jäi ainakin itselleni melko epäselväksi. Jäin odottamaan musiikin lähtöä dramaattisesti lentoon, teoksen aikana esitellyn runsaan materiaalin kokoamista ja huipentamista. Dies Irae -katkelman sekä välissä kuullun parin duurisoinnun merkitystä en oikein ymmärtänyt. Kuuluvatko Koskisenkin musiikissa intuitiopohjaisen sävellystyön jäljet, vai onko hän vain sattunut haluamaan sinfonialtaan juuri tätä?

Konsertin aluksi kuultiin Olivier Messiaenin hurmaava Eksoottisia lintuja (1956) pianolle ja puhallinorkesterille. 18-vuotias Roope Gröndahl esitti soolo-osuuden taiturillisesti, sähäkästi ja soinnillisella rikkaudella.

RSO:n soittajat olivat erinomaisessa vedossa niin Messiaenin tarkkuutta vaativissa puhallinkuoroissa kuin muiden teosten ekspressiivisemmissäkin tunnelmissa.