11. 1. Tänään ohjemaksi riittää kävelyä Parc Montsouris’ssa, onneksi Pariisissa on näitä keitaita. Mutta joku on rakentanut erikoisen tilataideteoksen: aina kun sivuuttaa puiston penkin, alkaa sen alta kuulua kuiskaavaa lausuntaa jollain oudolla kielelä. Kun ohittaa  penkin ääni katoaa,  mutta kun lähestyy se palaa. Hassu idea, mutta toimii kyllä. Yritän erottaa sanoja, mutta se on jotain erikoista  kieltä.

12.2.  Nyt lähdetään  vihdoinkin käymään  kuulussa Quai Branlyn kulttuurien museossa. Tästähän on ollut kaikuja jopa Suomen lehdistössä. Jacques  Chiracin monumentti. Ranskan kädenojennus koloniaalikauden sorretuille kansoille. Museo sijaitsee Seinen varrella, metro Alma Marceau on lähin, mutta pitää ylittää joki.  Talo on arkkitehtonisesti vaikuttava, käärmemäisesti lonkeroiva, pihalla kasvaa trooppisia heiniä. Tilan tuntu on jyrkkä vastakohta ympäröivälle Pariisille. Ihme että löytyi näin iso tila tälle museolle. Mutta varoitan alakerran käsienpesualtaista, kun painaa nappia, niin sieltä ei tule vettä, vaan ruiskaus saippuaa suoraan päälaelle!

Museossa on kaikki maailman kulttuurit  järjestyksessä, mutta samalla eräänlaisessa kaaoksessa. Kierretään suurta soikeaa aluetta yläviiistoon, vähän niin kuin Kiasmassa. Aika vaikuttavia ovat heti alun polyneesialaiset puupatsaat. Afrikka-osastossa päätän keskittyä Kamerunin taiteeseen. Kollegani prof Mbarga, semiootikko, on kutsunut minut vierailulle Kameruniin, Yaoundeen. Kuka ties vaikka lähdenkin joskus. Mutta missä ovat Siperia ja finnougriset kansat? Heistä ei ole jälkeäkään! No ehkä tämä on tosiaan Ranskan kolonialismin historian museo.

Alhaalla on kiveen hakattu teksti, jossa Chirac ilmoittaa, että museo on kädenojennus ja yritys tehdä  oikeuttaa kolonialisoiduille kansoille. Mutta miten asiaa enää auttaa että heidän esineensä tuodaan Pariisiin museoon? Mistä nämä tavarat ovat peräisin? Mieleeni tulee Suomesta Helinä Rautavaara, jonka keräämä esineistö lopulta saatiin postuumisti omaan museoonsa, mutta näin ne jo sitä ennen hänen kotonaan. Hän kertoi, että esineet seuraavat häntä. (Tälle ilmiölle Philip Donnerilla oli tosin toinen selitys).

Illalla on taas konsertit, nyt Salle Gaveaussa, pelkkää ranskalaista musiikkia, ja ennen kaikkea Chaussonin Poeme. Sen soittaa japanilainen naisviulisti, ehdottoman vakuuttavasti, demoonisesti ja hypnoottisesti, ja orkesteri tajuaa teoksen dramaturgian. Salle Gaveau on viehättävä, hieman vaikea tavoittaa toiselta puolelta Pariisia saapuvallle, mutta bussilla Gare St Lazarelle ja siitä jalan. Bussimatkalla hassu tapahtuma. Pääsemme ruuhka-Pariisin läpi muuten hyvin, mutta rue Rivolilla joku  afrikkalainen on alkanut tanssia, elegantissa Diorin puvussa keskellä katua tukkien liikenteen. Sille ei kukaan voi mtään, vaikka autoilijat raivoissaan painavat torvia.

Tähänkin saliin, Salle Gaveauhun  liittyy muistoja,  kuten Kokkosen yskäisy. Oli kerran joku suomalaisen musiikin tapatuma, symposiumi jne. ja konsertti Salle Gaveaussa. Kesken kaiken kuului parvekkeelta kumea, sangen  äänekäs rykäisy. Se ei voinut ola kuin suomalainen, aidosti finnougrinen äännähdys, näin ei yski kukaan muu Pariissa. Aivan oikein. Kun katsoin, se oli akateemikko Joonas Kokkonen.

Ranskalaiset perheet tuovat lapsiaan konserttiin isoina ryhminä ja se on liikuttavaa. Mutta isovanhemmat ovat raahanneet yhden vintiön mukanaan, joka ei pysy aloillaan.

9.1. Tänään on vuorossa Louvre. Ei minkäänlaista jonoa, ihanneajankohta. Louvren anti on loputon. Muuan pappi selostaa maalauksia hartaasti häntä seuraavalle nuorelle miehelle. Mitä hän sanoo, olisi mukava kuulla.

Illalla on taas konsertti Theatre Champs Elysees’llä, Orchestre national de France, siis Kurt Masurin orkesteri, solistina Stephen Hough. Brahmsin 1. konsertto. Soitto on erittäin varmaa, kaikki äänet kuuluvat purevalla tarkkuudella, mutta ei Brahms tätä näin agressiiviseksi tarkoittanut. Semanttinen ele on aivan liikaa kovakouraisuuden puolella. Sinänsä lystikästä että solisti esiintyy kirkkaan, myrkyn vihreissä tohveleissa, kuin Leningrad Cowboysta. Poistun tyytymättömänä.

10.1. Tänään on haastattelu Itävallan televisioon, nuori ranskalainen elokuvaohjaaja ja musiikkititeilijä Jean-Laurent Csinidis tulee Wienistä tekemään tunnin ohjelman. Se liittyy Wienin Klangforum -nimisen avantgardeyhtyeen konsertteihin Konzerthausissa, jossa esitetään kaksi teosta nimeltä Sein und Nichts ja Sein und Schein. Ne perustuvat kuulemma juuri eksistentiaalisemiotiikan teorioihini. Olen nähnyt niihin liittyvät lyhytelokuvat jo dvdltä Helsingissä ja nyt he tekevät kolmannen, jossa minun pitäisi kommentoida niitä! Siis samanlainen tilanne kuin toissa vuonna kun minut pyydettiin Teatterikorkeakoulun näytökseen, jossa esitetiin pitkä avantgardeteatterikappale perustuen kuulemma niinikään joihinkin teorioihini.

Mutta Klangforum aikoi esittää nuo myös Venetsian biennalessa. Filmit sinänsä olivat hauskoja, kuvasivat teoksen syntyä olemattomasta, das Nichts, aina esitykseen saakka. Musiikkina oli Schumannin Nachtstücken yksi osa, ja toisessa filmissä Morton Feldmanin yksi klassinen teos. Jälkimmäisen filmin ideana oli ympäröidä itse musiikki eri viitekehyksillä – Greimasin kategoria englobé/englobant jonka hän lainasi Jaspersilta! – ja lopulta tulee mukaan yleisö. Kun teos päättyy, se ei oikeastaan päätykään, vaan soittajat jähmettyvät. Lopulta yleisö alkaa hermostua, äännellä ja tirskua – se on juuri osa itse esitystä! Mieleeni tulee muuan tapaus Zurichin Tonhallesta. Soitettiin Beethovenin Eroica. Orkesteri lopettaa mahtaviin akordeihin, mutta yleisö ei huomaa mitään, ei tajua aplodeerata. Kapellimestari kääntyy yleisön puoleen ja karjaisee: Es ist am Ende jetzt!

Joka tapauksessa saamme tehdä filmin Institut finlandais’n elokuvateatterissa. Siellä on taatusti hiljaista. Minun pitää puhua saksaa koska filmin rahoittaa Itävallan opetusministeriö, ei se mitään, kokeillaan – ja hyvin meni, vailla katkoja. Menemme juhlimaan filmiä Jean-Laurentin ja tämän assistentin anssa Luxemburgin puiston viereiseen kahvila Rostandiin.

Illalla konsertti Salle Pleyelissä solistina Lars Vogt, nyt vuorossa Ranskan radion filharmoninen orkesteri. Johtajana Alan Gilbert. Alkunumerona kiinalainen teos, Qigan Chenin Enchantemens oublies. Kuulostaa sulavan orientaaliselta ja impressionistisela, mutta on ehdottomasti liian pitkä. Sitten Mendelssohnin pianokonsertto. Kyllä briljanttia mutta jotenkin hermostunutta. Miksi pianistin täytyy jokaisen fraasin jälkeen vielä täristä ja hytkyä lavalla kymmenisen sekuntia, no ehkä se on hänelle tarpeen. Lopuksi Schumannin Reiniläinen, akustiikka on kuin unelma, vasket tulevat todella kuin jostain etäältä, metsästä, pastoraalista topiikkaa!