Kuvataiteet saavat tänä vuonna eniten rahaa opetusministeriön kulttuuriviennin kärkihanketuesta. Aikaisempina vuosina ministeriö on tukenut eniten musiikin vientiä. Tänä vuonna kuvataiteet saavat yli 360 000 euroa ja musiikki jää alle 350 000 euroon.
Kulttuuriviennin uusiksi kärkialoiksi ovat nousseet sarjakuva ja muoti. Sarjakuvalle herui lähes 100 000 euroa ja muodille 77 000 euroa. Muotia ja sarjakuvaa opetusministeriö tukee enemmän kuin esimerkiksi elokuvaa, pelialaa ja muotoilua.
Liza Limin TON oli pettymys. Ultraschall ja Maerz Musik -festivaaleja jälkikäteen verratessa ensin mainittu on laadullisesti tasainen ja toimii perinteisellä konseptilla; pääosin kamarimusiikkia ja pari orkesterikonserttia. Joukossa oli paljon hyviä teoksia, nuoremman polven säveltäjiä sekä myös vähän vanhempia repertoaarikappaleita. Maerz Musik sen sijaan tuntuu tarkoituksella etsivän yllättäviä ja valtavirrasta poikkeavia teoksia ja yhdistämään erilaisia yleisöjä, välillä oikein onnistuneesti. Tosin melko konseptuaalisten teosten ja improvisoidun tai sen kaltaisen musiikin lomassa olisi mieluusti kuullut viikon loppupuolella enemmän hyviä sävellyksiä.
Tähän liittyen muistuu mieleen Ultraschallissa esitetty Elliott Carterin Boston Concerto, jonka esitti Deutsches Symphonie-Orchester Berlin Brad Lubmanin johdolla. Vuonna 2002 sävelletty teos on vaikuttavaa ajatuksen lentoa ja ilmaisun briljanssia. Hämmästyttävää energiaa vailla vanhuuden resignaatiota. Teoksesta päätellen tänä vuonna 100 vuotta täyttävä (www.carter100.com) Carter voisi olla uransa kypsässä vaiheessa ja jatkaa
vaikka kuinka kauan.
Esittävän säveltaiteen edistämiskeskus jakoi viime vuonna tukea runsaat kaksi miljoonaa euroa. Suurimman yhteissumman, runsaat 600 000 euroa, sai audiovisuaalinen musiikkituotanto. Suurin osa tuotannosta oli musiikkivideoita.
Grigori Sokolov on jo 1960-luvun lopulta lähtien käynyt ahkerasti Suomessa konsertoimassa, ja hyvä niin. Maailmanluokan pianisteja kuulee Helsingissä soolo-ohjelmiston parissa aivan liian niukalti. Yleisö on kyllä löytänyt Sokolovin – konsertti oli loppuunmyyty. Sali olikin tupaten täynnä ja lämpötila toisella parvella kohosi konsertin loppua kohden melkoiseksi.
Konsertin ensimmäinen puolisko koostui kahdesta Mozartin F-duuri-sonaatista, KV 280 ja KV 332. Soitto oli Sokoloville tyypilliseen tapaan uskomattoman hiottua ja jokainen fraasi oli punnittu. Sokolovin soittoa onkin melkoisen hankala kritisoida, koska sen peruskvaliteetti on niin korkea. Harvalla on mahdollisuus päästä lähellekään Sokolovia soittimen hallinnan, puhtauden ja tulkinnan syvyyden suhteen. Kuitenkin olin havaitsevinani Sokolovin Mozart-soitossa aavistuksen junnaavaa agogista muotoilua. Kuten Sokolovilta saattoi odottaa, hän teki teoksissa kaikki nuotteihin merkityt kertaukset, myös sonaattien ensimmäisten osien kehittelyjaksoissa. Tätä käytäntöä en ole oikeastaan juuri aiemmin kuullutkaan. Ehkä osittain kertausten johdosta tietty muotoilun staattisuus korostui. Hän teki kerratessaan hyvin säästeliäästi omia koristuksia ja toisti lähes muuttamattomina myös muut ensimmäisen kerran muotoiluideansa. Tämä agoginen yksi-ilmeisyys kiusasi minua oikeastaan vain jälkimmäisessä Mozartin sonaatissa. Konsertin ensimmäinen sonaatti edusti – ehkäpä hitaan osan hieman turhan aggressiivisia trillejä lukuun ottamatta – sitä mikä Sokolovin soitossa juuri on parasta: rikasta sointia, ilmavaa fraseerausta ja verratonta artikulointia yhdistyneenä syvälliseen näkemykseen musiikista.
Toisen puoliskon ohjelmana olivat Frédéric Chopinin Preludit op. 28. Sokolovin vuonna 1990 tekemä levytys tästä kokonaisuudesta kuuluu mielestäni kaikkien aikojen huikeimpiin Chopin-levytyksiin, joten odotin esitystä innolla. Ja kyllä vain, tälläkin kertaa Sokolovin näkemys preludeista oli vakuuttava. Yksittäisten preludien sarjasta muodostui titaaninen kokonaisuus, jonka Sokolov hallitsi niin suurten kuin pientenkin mittakaavojen tasolla. Vaikka oli upeaa kuulla tämä esitys, olisi elämys ollut vieläkin huikeampi, jos Sibelius-Akatemian konserttisalin soitin ei olisi ollut niin toivottoman huonossa jamassa. Soitin oli yhtä aikaa tukkoisen ja toisaalta epätasaisen ja terävän kuuloinen eikä pystynyt vastaamaan Sokolovin vaatimuksiin. Tämä kuului piano-nyanssissa laulavien linjojen epätasaisuuksina ja forte-nyanssissa puolestaan aivan selvinä intonaatiohuojahteluina. Tämä korostui esimerkiksi c-mollipreludissa (nro 20). Sokolov kyllä onnistui rakentamaan siihen erään koko preludikokonaisuuden dynaamisista huipennuksista, mutta soitin ei soinut siinä suuresti, niin kuin oli tarkoitus, vaan kuulosti tukkoiselta ja epävireiseltä. Tämä siitäkin huolimatta, että Sokolov on aina aiemmin osannut hätkähdyttää taidollaan saada hieman kehnommastakin soittimesta jumalaisen soinnin.
Kaiken kaikkiaan Sokolovin konsertti oli jälleen pianotaiteen merkkitapaus ja huikea osoitus siitä miten soolopianokonsertti voi vangita yleisön täydellisesti ja saada sen hurmioitumaan. Yleisön raivokkaiden suosionosoitusten saattelemana Sokolov soitti vielä tukun ylimääräisiä numeroita, joiden joukossa pari Chopinin masurkkaa ja Fantasia-Impromptu, sekä Alexander Skrjabinin myöhäisteoksia. Kaikki nämäkin olivat verrattomia tulkintoja.
16.1.
Tänään lähdemme Pariisin ulkopuolelle tapaamaan Anja Fantapietä, ent. Salmenhaaraa, ja hänen miestään kapellimestari Henry-Claude Fantapiétä Thierryn linnaan, n. 90 km Pariisista itään. Menemme junalla. Hauskaa katsella maisemia ikkunasta ja lukea italialaista La repubblica sanomalehteä. Chezyn asemalla ovat Fantapiét vastassa. Kaupunki on pieni ja sitä halkoo Marne- joki. Etäällä keskustasta vihreiden niittyjen keskellä linna, jonka puutarhasta ja edustalta avautuu pittoreski maisema. Henry-Claude on kotoisn Nizzasta ja itse asiassa pianisti Gabriele Tacchinon luokkatoveri – Tacchinon taas tiedämme itsekin opiskeluajoilta, hän oli Févrierin tähtioppilas. Henry-Claude on juuri julkaissut fantastisen teoksen Chef d’orchestre, Kapellimestari, johon on koonnut koko uransa tiedot ja taidot kokemuksensa suodattamana. Aivan suurenmoinen teos, suosittelen kaikille! Tämä täytyy näyttää Sasha Mäkelälle, joka on tulossa Pariisiin Kurt Masurin assistentiksi – uskomatonta, entinen musiikkitieteen opiskelija laitokseltamme. Lounaalla muistelemme menneitä, Erkkiä ja kaikkea. Seinällä on Anjan hieno muotokuva, saman maalarin muistaakseni Asta Mäkelän maalaama, kuin laitoksemme 3B kerroksessa olevan Salmenhaaran kuvan. Henry-Claude pitää kapellimestariluokkaansa linnassaan silloin tällöin. Hänellä on oppilaita Kolumbiasta, Libanonista ja on kai joku puoli-suomalainenkin. Juttelemme ranskalaisesta musiikista, Villa-Lobosista jne. Hyvin rattoisaa… ja vähän nostalgista.
17.1.
Aamulla menen vielä Käymään Anne Henaultin luona aamuteellä, sillä on jäänyt asioita. Pariisi on semiotiikan vatikaani Anne sanoo, täällä kanonisoidaan kaikki. Puhumme tieteenalame maailmantilanteesta ja suunnittelemme jatkoa, hän varoittaa kiinalaisista. Mielestäni Isille voisi perustaa filiaalin Pariisiin.
Denfert-Rocheraulta kiiruhdan toiselle puolelle jokea, eli Bastillen vieressä sijaisevaan rvintola Bofingeriin, jossa olen aina halunnnut käydä, mutten ole koskaa päässyt. Se ei löydy noin vain, mutta sitten sinne päästään kiitos vieraamme Osmo Pekosen karttojen. Ravintola on todella säilytetty Belle époquen tyylisenä. Se on elegantti, muttei hirveän kallis. Osmo on esittänyt kutsua saapua juhlapuhujaksi Mikkelin Maakuntarahaston vuosijuhlaan. Hän on matemaatikko ja ehdotan, että hän tutkisi matemaatikkotaustaisia semiootikkoja, sellaisia kuin Rene Thom, Jean Petitot – ja miksei jopa Alain Badiou jne.
Lounaan jälkeen ostan levyjä Bastillen Fnacista ja onnistun saamaan Berezovskia, mutta Tarasovin levyt on myyty loppuun. Lisäksi löydän italialaisen Giuseppe Martuccin sinfoniat. Tämän jälkeen kiiruhdan taas joen toiselle puolelle, ensin metrolla linjaa yksi Concordelle ja sieltä jalan Blvd Germainin alkuun, jossa on Politiikan tutkimuksen laitos ja ystäväni Landowskin työhuone. Hän esittelee viimeisimpiä teorioitaan, jotka ovat sukua omilleni.
Ja illalla on konsertti: Nicolas Luganski, tämä venäläinen nuoren polven pianisti ja Pariisisaa juhlittu tähti. Muistan hänen viime esiintymisensä Helsingissä. Kun menin Finlandia-talolle onnittelemaan, halusin kutsua häntä soittamaan sarjassani Romantic generation yliopiston juhlasaliin vedoten hänen patrioottisiin vaistoihinsa. Siellä oli keisari Aleksanterin I:n pysti, siellä soittivat Richter ja Gilels jne. Mutta Luganskilta pääsi spontaanisti suusta: How much? Rahaahan meillä ei ole tunnetusti yliopistolla. Mutta muistan hänen kätensä, kun puristin sitä. Harvoin saa puristaa niiin lihaksikasta, pehmeää ja lämmintä kättä, erityisesti soiton jälkeen. Se jäi mieleen hänen ’merkkinään’.
Luganskin pianoilta muodostuu kutenkin jonkinlaiseksi pettymykseksi. Hänellä on ohjelmassaan Lisztin transsendenttisia etydejä ja Petrarca-sonetteja, mutta ei Lisztiä voi soittaa pelkkänä sointina. Hänen musiikkinsa on narratiivista, siinä on aina takana jotain. Vasta ylimääräisissä Luganski pääsee omalle alalleen venäläisiin ja Rahmaninoviin ja yleisö on haltioissaan.
Viimeisen kerran Pariisin valot yön loistossa, kun kävelee Théatre Champs Elysees’ ltä kohti Etoilesia.