Amfion pro musica classica

Arvio: Lindbergin Kraftin ja Auran hehkuva energia täytti Musiikkitalon

Kraftin harjoitukset Musiikkitalossa torstaina. Kuva: Jari Kallio

Kraftin harjoitukset Musiikkitalossa torstaina. Kuva: Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri ja ylikappelimestari Hannu Lintu tarjosivat Musiikkitalossa perjantaina melkoisen elämyksen Magnus Lindbergin musiikin parissa. RSO-festivaalin konserttisarjassa edettiin huipennukseen, kun ohjelmassa oli kaksi Lindbergin suurteosta, Kraft (1983-85) ja Aura – in memoriam Witold Lutosławski (1992-94). Suurenmoinen ohjelma, jonka liput myytiin loppuun päivässä.

Kolmekymmentäneljä vuotta Helsingin juhlaviikkojen kantaesityksensä jälkeen Kraftista on tullut nykymusiikin verraton klassikko. Teoksen erityisistä tekniikka- ja tilatarpeista huolimatta orkesterit ympäri maailmaa esittävät Kraftia tasaiseen tahtiin, innostuneelle yleisölle.   

Vakiintuneesta asemasta huolimatta jokainen Kraftin esitys on tapaus. Erityisesti silloin, kun lavalla on RSO:n ja Linnun kaltainen huippujoukkue ja virtuoosiset solistit, mukaan lukien säveltäjä itse. Niinpä Musiikkitalon konsertilla oli jo ennakkoon oma, erityinen painoarvonsa, joka illan kuluessa kasvoi viel’äkin erityisemmäksi.

Kraft on kaksikymmentäviisivuotiaan säveltäjänsä huima luomus, joka muodostaa oman käännekohtansa suomalaisessa musiikissa. Lindberg sävelsi teostaan kylmän sodan aikaisessa Länsi-Berliinissä, jonka rikkaan musiikkielämän monenkirjavat vaikutteet löysivät tiensä partituuriin.

Alun perin Kraftista oli määrä tulla pianokonsertto, mutta sävellysprosessin kuluessa teos kasvoi nopeasti ulos kuosistaan. Lopputuloksena oli valtava musiikillinen tulivuori, jota esittämään tarvitaan suuri orkesteri, viisi solistia ja elektroniikkaa. Esittäjistö levittäytyy tilaan tarkkojen partituuriohjeiden mukaisesti vaihtaen paikkaa eri ”asemien” välillä esityksen kuluessa.

Lindbergin innoitteet Kraftiin tulivat monista lähteistä. Alkusysäyksenä toimi Igor Stravinskyn Kevätuhrin (1911-13) tinkimätön vallankumouksellisuus, jonka hätkähdyttävä voima inspiroi Lindbergiä. Toinen tärkeä teos oli Karlheinz Stockhausenin Gruppen (1955-57), jonka äärimmäinen tilassa ja ajassa levittäytyvä kompleksisuus houkutteli venyttämään ilmaisun rajoja.

Omat merkittävät vaikutteensa Kraftiin toivat myös Berliinin kokeellisen elektronisen musiikin piirit, joissa musiikin ja hälyn raja-aitoja kaadettiin kirjaimellisesti rytinällä. Näiden inspiroimana Lindberg laajensi soittimistoaan erilaisilla romumetallista kyhätyillä instrumenteilla.

Kokonaisuutena kaksiosainen, liki puolituntinen Kraft kurkottaa kuitenkin pitkälle melun taiteen tuolle puolen. Lindberg tutkii dynaamisen asteikon kumpaakin ääripäätä (ja kaikkea siltä väliltä) tämän ainutlaatuisen äänimaiseman edetessä. Solistit ja orkesterin puhaltajat liikkuvat niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin luoden tilamusiikkia, jossa voi aistia yhteyksiä niin renessanssipolyfoniaan kuin kokeelliseen elektroniseen musiikkiin.

Vastapainona suunnattomille tutti-purkauksille ja 70-äänisille tekstuureille toimivat äärimmäisen hienovireiset hiljaisuuden rajoilla väikkyvät soololinjat.

Kraftissa sisäistä dialogia käydään monella tasolla; solistien ja orkesterin välillä, lavan ja salin asemien välillä sekä musiikin ja hälyn välillä. Jälkimmäisessä olennainen rooli on löytötavaraperkussioilla, jotka tuovat Kraftiin oman, erityislaatuisen musique concrète -tasonsa.

Partituurin viimeisillä sivuilla musiikki kohoaa valtaville sointupilareille, jotka saattelevat Kraftin huumaavaan päätökseensä.

Kraftin päätös perjantain konsertissa. Kuva: Jari Kallio

Kraftin päätös perjantain konsertissa. Kuva: Jari Kallio

Linnun johdolla RSO ja oivalliset solistit, Tuomas Lehto, Giuseppe Gentile, Kazutaka Morita ja Naoki Yasuda, yhdessä säveltäjän kanssa kanavoivat Kraftiin koko omistautuneen osaamisensa tehden esityksestä kerrassaan unohtumattoman kokemuksen läsnäolijoille. Kraftin elektroniikka hoitui mallikkaasti Juhani Liimataisen taitavissa käsissä.   

Harvoinpa olen kokenut mitään näin intensiivistä konserttisalin seinien sisällä. Mitä volyymitasoon ja balanssiin tulee, todistajalausunnot konsertin jälkeen olivat vaihtelevia riippuen siitä, missä päin salia kukin sattui istumaan. Omasta puolestani todettakoon, että sain kokea Kraftin konsertissa K-katsomosta ja harjoituksissa R-katsomosta, eikä kummassakaan ollut moitteen sijaa sen enempää äänimäärän kuin balanssinkaan suhteen.

Kraftin vyöryihin verrattuna vuosikymmentä myöhemmin sävelletty Aura on perin juurin erilainen teos. Neliosainen, neljäkymmentäminuuttinen Aura on Lindbergin tähänastisen tuotannon laajin teos. Kimmeltävän kuhisevassa orkesteriasussaan se on häikäisevä matka upeiden harmonioiden ja mitä kiehtovimpien tekstuurien maailmaan.

Aurassa Lindberg tarkastelee harmoniaa ja sointiväriä varhaistuotantoaan syvemmin. Siinä Kineticsissä (1988-89) musiikillinen matka etenee kohti uudenlaisia ulottuvuuksia avaten samalla polkuja Linbergin myöhempään tuotantoon. Neliosainen muoto saa sisältönsä orkestraation, harmonian ja tekstuurien metamorfooseista ja niistä kohoavista kontrasteista. Osilla ei kuitenkaan ole selvästi toisistaan erottuvia tempokaraktereja, toisin kuin perinteisen sinfonisen muodon kohdalla. Ennemminkin Auraa voisi verrata Béla Bartókin Konserttoon orkesterille (1943).

Orkesterilta ja kapellimestarilta Aura edellyttää virtuositeettia niin rytmisen tarkkuuden, soinnin läpikuultavuuden kuin fraseerauksenkin suhteen. Kuten Kraftinkin kohdalla, Auralle on vaikea kuvitella ihanteellisempaa esittäjistöä kuin RSO ja Lintu. Niin orkesterilla kuin kapellimestarillakin on takanaan verrattoman laaja kokemus Lindbergin musiikin esittämisestä.

Magnus Lindberg, Hannu Lintu ja RSO Musiikkitalossa perjantai-iltana. Kuva Jari Kallio

Magnus Lindberg, Hannu Lintu ja RSO Musiikkitalossa perjantai-iltana. Kuva Jari Kallio

Auran kaksisataasivuinen partituuri saikin mitä vaikuttavimman soivan asun syvältä matalien jousten, bassorummun, kontrafagotin ja käyrätorvien soinneista kumpuavilta alkutahdeilta päätösosan säihkyvään koodaan. Huikea esitys, johon latautui valtaisa energia ja orkesterivärien hehku, oli silkkaa iloa.

Toivoa sopii, että niin Aura kuin Kraftkin löytävät tiensä myös levylle. Näihin tunnelmiin olisi riemukasta palata vielä vuosienkin kuluttua.

– Jari Kallio 

 

Radion sinfoniaorkesteri

Hannu Lintu, kapellimestari

 

Magnus Lindberg, piano

Tuomas Lehto, sello

Giuseppe Gentile, klarinetti

Kazutaka Morita, patarummut

 

Naoki Yasuda, lyömäsoittimet

Juhani Liimatainen, elektroniikka

 

Magnus Lindberg: Kraft (1983-85) solisteille, orkesterille ja elektroniikalle

Magnus Lindberg: Aura – in memoriam Witold Lutosławski (1992-94) orkesterille

 

Musiikkitalo, Helsinki

RSO-festivaali

Pe 25.10.2019, klo 19

”Säveltäessä pitää saada itsensä innostumaan”, pohtii Magnus Lindberg

Magnus Lindberg Auran harjoituksissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Magnus Lindberg Auran harjoituksissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

”Ammatin hauskuus on siinä, että ensin saa olla visionääri, jolla on utopia jostain. Sitten pitää olla realisti, pystyttää työmaa ja ikään kuin kokoustaa insinöörien kanssa. Seuraavaksi saa tehdä itse hommaa duunarina, ja lopuksi seuraa viimeistelyvaihe, jossa on ikään kuin ostaja mukana, jotta saadaan valmis tuote*, pohtii Magnus Lindberg Musiikkitalon kanttiinissa Radion sinfoniaorkesterin harjoitusten jälkeen. 

Lindberg, 61, on aikamme musiikin keskushahmoja, jonka sävellykset ovat juurtuneet osaksi sinfoniaorkestereiden ohjelmistoja ympäri maailmaa. Parhaillaan Lindberg on tavallistakin näkyvämmin edustettuna pääkaupungin konserttiohjelmissa, kiitos tämänvuotisen RSO-festivaalin.  

”Yritän olla notaation suhteen niin tarkka ja tehokas kuin mahdollista. Jos kappaleen stemmoissa lukee pasuunoilla forte, ja sitten harjoituksissa pitää aina sanoa, että soittakaa piano, on järkevämpää laittaa se valmiiksi oikein sinne stemmoihin. Jos stemmoissa on paljon virheitä, niin niiden korjaamiseen se harjoitusaika menee, ja se on älytöntä.  

Tätä kokemusta on tullut kantapään kautta. Mulla oli erittäin hyvät kolme vuotta New Yorkin filharmonikoiden nimikkosäveltäjänä. Siellä on ihan käsittämätön tahti, harjoituksia on vähän, ja sitten pitää vetää keikat. Mutta niillä on tosi tehokas tapa tehdä duunia ja hirveän hyvät nuotistonhoitajat. Siinä oppii laittamaan sinne stemmoihin kaiken, mikä vaan ikinä auttaa, että päästään nopeaan tulokseen. 

Samaisia ovat olleet myös nämä kolme viime vuotta Lontoon filharmonikoiden kanssa. Kumpikin ovat laitoksia, jossa oikeasti halutaan tehdä hyvää.”

Puhuessaan Lindberg korostaa säveltäjän omaa vastuuta lopputuloksen laadusta

”Monet säveltäjät aina itkee sitä, että teos on huonosti esitetty ja siksi se ei toimi. Kyllä säveltäjän vastuulla on päästä notaatiossa sellaisiin tarkkuuksiin, että kappale saadaan toimimaan. Tietenkään tätä ei voi näin yleistää, koska joku tekee sellaista musiikkia, jonka kanssa notaatiossa voi olla kitkaa. Jos hakee jotain extravaganzaa, voi olla että aikaa tarvitaan eri tavalla. Mutta kyllä mä haluan olla arkkitehti, jonka talot rakennetaan. Semmoinen illuusio, että voi pistää paperille ihan mitä vaan ja odottaa, että joku soittaa sen, sen aika on ohi.

Iso osa duunia on tätä käytännöllistä puolta. Jos konsertti on torstaina, se pitää vaan panna kasaan. Siinä ei itku auta, vaan pitää viilata homma siihen kuntoon, että kehtaa pyytää lipuista rahaa. Mutta mä oon nyt yli kuuskymppinen ja puhun tämmöisiä Nuorena ei välttämättä voi ennakoida kaikkea, eikä tarvitsekaan. Rapaten roiskuu! Mutta itse pitää vetää johtopäätökset, miten tekemistään voi parantaa. Se on on osa haastetta ja ylläpitää sitä, että homma on edelleen kivaa. Tehdään saatana!”

Vaikka kokemus tuokin sujuvuutta ammatin käytännölliseen puoleen, itse sävellystyö vaatii aina oman vaivansa.

”Ei se helpommaksi tule. Olen sanonut usein leikilläni, että säveltäessä mennään kriisistä kriisiin. Kokemus tosin auttaa kriisien käsittelyssä, kun  on tekniikkaa yrittää jotain muuta, jos homma ei etene. Mutta on siinä aina oma riesansa. Koko ajan pitää syöttää uutta infoa, uutta materiaalia siihen, mitä tekee, jotta pääsee eteenpäin.   

Mulla on aina yritystä siihen, että yksi jalka on researchissa, ettei homma ole pelkkää productionia. Musiikin teoria kiinnostaa mua, miksi asiat tehdään tietyllä tavalla. Mulla on myös sellainen lukkarinrakkaus vanhoihin tietokoneisiin ja lisp-ohjelmointikieleen, jota mä osaan siihen tarpeeseen mihin mä sitä sävellystyössä käytän. Teen sillä puolella itselleni motivoinniksi uutta, raikasta materiaalia. 

Sitten kun teen biisiä, mä en niin kauheasti huolestu siitä. Jossain takaraivossa on tietenkin ajatus, mitä lähtee hakemaan. Mä tuotan paljon materiaalia, jolla lähden testaamaan uusia ideoita. Jotakin vanhoista ideoista pitää olla myös mukana, ei saa hylätä sitä, mitä on löytänyt. Ei uutta estetiikkaa voi tarjota joka biisissä, se ei sovi mulle. 

Kun mulla on tarpeeksi materiaalia, voin ryhtyä miettimään, miten mä lähden tätä rakentamaan. Se on aika kiva vaihe. Kun on materiaalia, ei tule sitä kauhua, että nyt mä olen säveltänyt yhden sivun, mutta miten pääsen tästä eteenpäin.

Mä tykkään istua pianon kanssa rakentamassa ja pistämässä palikoita yhteen, kun olen ensin saanut tutustunut mun materiaaliin näin ikään kuin tieteellisesti. 

Säveltämisessä pitää saada itsensä innostumaan. Siinä pitää saada itsensä houkuteltua, että kyllähän tästä voi tehdä jotain. Se on kummallinen mekanismi, ja se yksinäisyys on välillä kauheaa. Mulla on ikään kuin hallituksen kokous joka aamu. Tehdään tulostsekkaus ja katsotaan missä mennään, mikä on osakkeen arvo tällä hetkellä.” 

Kun sävellys vähitellen hahmottuu, muuttuu myös työn luonne. 

”Jossain kohtaa tulee eteen se vaihe, että perkele, nyt on kaikki niin levällään. Silloin on pakko kirjoittaa joku taite täsmällisemmin ulos, että tietää missä kuljetaan. Se on ison palapelin kokoamista. Ja aina huomaa, että on aliarvioinut ajan, jolloin rupeaa stressi iskemään, että ei jumalauta, tuollahan se deadline on. Se on terveellinen hetki, koska sitten ei voi liikaa kelata, vaan pitää pistää kasaan.

Isojen orkesterikappaleiden kanssa pitää varata kuukausia aikaa siihen, että piirtää nuotit lopulliseen muotoon. Tätä varten mä rakennan itselleni keinotekoisia deadlineja. Silti aina tulee se rutistusvaihe, mutta tässä iässä se ei saa olla liian rankka, jotta sen klaaraa.” 

Reilut kolmekymmentä vuotta sitten Lindberg teki Kraftin (1983-85) parissa ennätyksellisen loppurutistuksensa. 

”Ennen kantaesitystä päätin kirjoittaa lopun uudestaan. Mulla oli siinä ensin erilainen loppu, mutta se oli liian epämääräinen. Ymmärsin, että siinä pitää olla selkeä loppu, jossa musiikki tulee noille isoille pilareille. Mä tein viisikymmentä tuntia nonstoppina duunia kofeiinitablettien ja kahvin voimalla ja sain sen valmiiksi ennen ensimmäisiä harjoituksia. , 

En kestäisi enää tuollaista tässä iässä. Mä pystyn kyllä venyttämään yhä ja tekemään pitkiä työpäiviä. Nuorena tein töitä yöllä. Se oli ihanaa, mutta en pysty siihen enää.

Ihmiset kuvittelevat aina, että säveltäminen on sellaista tukka liehuen hommaa. Onhan siinä niitäkin hetkiä, mutta paljon siitä on ihan vaan duunia. Mä tykkään semmoisista kausista, kun saa työpäivistänsä ihan saman näköisiä.

Herään yleensä auringon kanssa ja keitän siinä kahvit ja rupean hommiin. Sitten kun on oikein hyvä flow, pomppaan ylös ja menen suoraan tuoliin, en keitä edes kahvia. Otan kiinni siitä mihin jäin. Sitten on niitä hirveitä hetkiä, jolloin tuntuu ettei mistään tule mitään. Nekin ovat osa tätä duunia.

Säveltäminen ei kauheasti poikkea siitä, mitä ammattisoittaja tekee. Kummallakin täyty olla tekniikka hallussa, jotta pääsee viilaamaan sitä, mitä haluaa viilata. Jos on kitkaa tekniikan kanssa, on treenannut vääriä asioita.”

Deadlinen lähestyminen voi olla säveltäjälle myös vapauttava kokemus

”Isompien teosten kanssa tulee, huvittavaa kyllä, sellainen vaihe, että alkaa kyllästyttää ja haluaa päästä eroon kappaleesta. Se on semmoinen fiilis, että pistä kasaan se nyt vaan.

Mulle jää säveltäessä usein taitteita, varsinkin ylimenoja, jotka eivät ole kunnossa. Loppurutistus on usein sitä, että kappaleessa on kymmenkunta ongelmallista kohtaa ratkaistavana. Sitten vaan tehdään tarvittavat päätökset ja otetaan ne ongelmakohdat pois. 

Mä tiedän monta kollegaa, jotka säveltävät kronologisesti, Kaija (Saariaho) esimerkiksi. Mä en pystyisi! Mulla hirttäisi ongelmakohtaan kiinni enkä pääsisi eteenpäin. Siksi mun on pakko tehdä hommaa tällä tavalla. Ei tätä säveltäjän ammattia helpolla opi, en mä väitä, että osaisin sitä vieläkään, mutta jotain olen oppinut.”

Lindbergin ensimmäiset sävellykset syntyivät seitsemän vuoden iässä. Alkuaikojen kappaleet olivat valsseja, polkkia ja tangoja. 

”Mun isä osti mulle haitarin, kun mä olin kuusivuotias. Hänellä oli töissä IBM:llä sellaisia valtavia tietokoneiden piirustuksia, joiden takapuolelle mä piirsin nuottiviivastoja ja sävelsin. Mä oon ollut lapsena jopa Georg Malmstenin Vi på lilla torget -ohjelmassa niitä soittamassa. 

Sitten mä rupesin pianistiksi ja pääsin Sibikseen viisitoistavuotinaana. Tuolta ajalta löytyy sitten jo ihan yrityksiä biiseihin. Mä ryhdyin tekemään yhtä puhallinkvintettoa ihan mielettömällä systeemillä. 

Kun mä kävin ruotsinkielistä Norssia Unioninkaudulla, American Centerillä ja  British Councilla oli kirjastoissaan saamarin hyvät levykokoelmat. Mä kannoin kotiin kaiken maailman kummallista musiikkia tuolloin, tämmöistä Milton Babbittia ja muuta. Mua kiinnosti oikea nykymusiikki.

Monen vuoden ajan mä tähtäsin solistin uralle. Olin Sibiksellä Maija Helasvuon luokalla. Maija oli naimisissa rehtori Veikko Helasvuon kanssa, jolle säveltäjät ja kapellimestarit olivat sitä tärkeintä. Maija kannusti tietenkin mua jatkamaan soittamista, mutta Veikko kannusti säveltäjäksi. 

Kun pääsin opiskelemaan sävellystä Rautavaaran oppilaaksi, parin vuoden ajan oli sitä tuskaa, että aina kun sävelsi, olisi pitänyt harjoitella ja kun olisi pitänyt harjoitella, teki mieli säveltää. 

Meillä ei ole koskaan ollut musiikki-ihmisiä kotona, joten suvun kautta tuota traditiota ei mulle ole tullut. Mutta se on sitten osoittautunut sellaiseksi aktiviteetiksi, josta olen näyttänyt tykkäävän.”

Vaikka uravalinta kallistui säveltämisen puolelle, Lindbergiä näkee tämän tästä konserttilavoilla joko pianon ääressä tai johtajankorokkeella. Lisäksi säveltäjä pyrkii osallistumaan mahdollisimman tiiviisti omien teostensa harjoituksiin.  

”Olen hyvällä kustantajalla, Booseylla, jonka kanssa ollaan ensimmäisissä esityksissä mukana. Yritän aina seurata kappaleita useamman produktion ajan. Olen sikäli onnellisessa asemassa että useimmista biiseistä tehdään siinä ekalla kaudella useampi produktio. Sitten mä putsaan ja putsaan ja siirrän partituuriin kaikkea sitä työtä, mitä harjoituksissa tehdään.  

Mulla on myös Booseylla hyvä editori, jolta tulee aina pitkät listat tsekkauksia ja korjauksia. Me yritetään tarjota aina muusikoille niin hyvät matskut, että harjoituksissa päästään heti suoraan asiaan.

Aina on kuitenkin se oma pelkonsa kantaesityksen suhteen, miten paljon aika menee mihinkin. Mutta se kuuluu asiaan. Kaikkea ei voi aina ennakoida, ja joskus harjoituksissa joutuu muuttamaan sellaisia asioita, jotka ovat tärkeitä.”

Lindberg on varsin tyytyväinen saadessaan työskennellä Radion sinfoniaorkesterin ja ylikapellimestari Hannu Linnun kanssa nimikkofestivaalillaan. 

”Kun on ammattitaitoinen bändi, joka tuntee mun musaa, ja Hannu, joka on tehnyt paljon mun biisejä, harjoituksissa päästään suoraan ytimeen. Samassa ohjelmassa pystytään tekemään kaksi isoa biisiä, Kraft ja Aura.

Alun perin mulla piti olla uuden sävellyksen deadline nyt päällekkäin festarin kanssa, mutta onneksi se ohjelma, johon sen on tarkoitus tulla, siirtyi, kerrankin minusta riippumattomista syistä, ensi vuoden toukokuulle.”

Vuotta 2020 vietetään musiikkimaailmassa Beethovenin syntymän 250-vuotisjuhlan merkeissä. Juhlavuosi peilautuu myös monien uusien teosten tilauksiin.

”Eihän meikäläiset näistä pääse eroon. Mä teen seuraavaksi orkesterikappaleen Kölnin filharmonialle, jonka kantaesittää todennäköisesti NDR-orkesteri. Tilauksessa ovat mukana myös Rotterdam, Dallas ja Bournemouth. 

Kappale liittyy Beethoveniin siten, että multa on pyydetty joku kytkös näihin Beethovenin Konverzationshefteihin eli keskusteluvihkoihin, joiden kautta hän kommunikoi kuurouduttuaan. Niitä on jumalauta yksitoista nidettä, joissa jokaisessa on neljäsataa sivua. En mä niitä ehdi lukemaan mitenkään, mutta sieltä täältä olen niitä katsellut. Idea on se, että joku inspiraatio pitää ottaa sieltä, mutta ei mun Beethoveniin sinänsä tarvitse ottaa mitään kantaa.  

Sitten mun pitää kirjoittaa pakollinen viulukappale Sibelius-kilpailuihin ensi vuodeksi. Näiden jälkeen on kiva tilaus tulossa, joka on 2021 Chicagoon joka on hauskaa, siihen mä oon tosi tyytyväinen. Näitä orkesterikappaleita multa pyydetään ja mielelläni niitä teen.”

Tulevaisuudensuunnitelmiin kuuluu myös hyvän aikaa muotoaan etsinyt ooppera.

”Takaraivossa ollut pitkään, että ooppera olisi kiva korkata. Jos vaan saisi jostain sellaisen aiheen itselleen, että uskaltaisi lähteä sitä tekemään. Se on semmoinen genre, että mielelläni olisin elämässäni yhden oopperan kirjoittanut. En mä tässä nyt kuitenkaan päätoimisesti oopperasäveltäjäksi ryhdy.

Konserttojen tekeminen on  tosi kivaa, siitä mä tykkään. Jos tätä oopperaprojektia ei tule, Chicagon jälkeen mä haluaisin kyllä jonkun konserton taas piirtää. Konsertto on semmoinen laji, että siinä saa ikään kuin hyvän auton, kun siinä on se solisti, joka syöttää ideoita. 

Mä tykkään aika virtuoosisesta kirjoitustyylistä. Näissä isoissa orkesteriteoksissa on aika hurjia stemmoja. Se on osa mun maailmaa, en mä sitä pelkää, ja konsertossa sitä voi harrastaa paljon. Mulle konsertto ei ole problemaattinen laji, toisin kuin monille kollegoille on ollut. Varsinkin 70- ja 80-luvuilla sitä pidettiin poliittisesti jopa epäilyttävänä. Mua ei häiritse, että joku on fokuksessa ja että on dialogia ensemblen kanssa. 

Täytyy katsoa, mikä olisi se seuraava haaste. Mä en rupea siihen sinänsä komeaan saavutukseen mitä läheinen, tärkeä hyvä ystävä ja kollega Kalevi Aho, on tehnyt kirjoittaessaan konserton jokaiselle soittimelle, thereminiä myöten. Mä olen pitäytynyt näissä isoissa genreissä.

Kamarimusaa pitäisi tehdä myös. Anssi Karttusen kanssa on ollut hirveän hauska tehdä näitä kamaribiisejä. Klarinettitrion kanssa oli tärkeä kausi, kun sitä ruuvasin kasaan. Kyllä mä oon ylläpitänyt tätäkin osastoa, mutta kamarimusiikkiinkin menee yllättävän paljon aikaa, eikä niistä saa, strictly speaking, sellaista rahaa, että sillä pitäis tätä systeemiä pystyssä.

Mä tykkään salaa jollain tapaa siitä, että mä oon riippuvainen siitä, että mä sävellän. Mun elantoni tulee siitä että mä teen musaa, se ei ole harrastus. Mulla on onneksi loistava kustantaja. Heidän kanssaan mietitään tarkoin, mitä kannattaa seuraavaksi tehdä. Mä en saa aina tehdä mitä haluan. Mä en saa mitään luvata ilman heidän lupaansa, mikä on hauskaa, siinä on omat puolensa.”

Yhtenä projektina to-do-listalla on kamariorkesteriteos Joy (1990), jonka elektronisen osuuden kirjoittamista auki soittimille on Lindbergille ehdottanut kapellimestari Hannu Lintu.    

”Joy on ollut monesti mielessä. Äkkiseltään siinä on pieni haaste mennä takaisin kolmekymmentä vuotta vanhaan biisiin, kuinka paljon kestää katsoa sitä haluamatta muuttaa liikaa. Jos rupeaa muuttamaan liikaa, se menee rikki se kappale. Mä yllätän Hannun vielä joku päivä ja teen sen.

Kun katsoo omia vanhoja biisejään, näkee, että tuon kohdan olisi voinut kirjoittaa paremmin ja tuossa on kitkaa. Mutta en mä rupea repimään niitä auki uudestaan, niin kuin Boulez, joka loputtomiin kirjoitti uudestaan vanhoja kappaleitaan.

Näihin kappaleisiin pitää suhtautua kunnioittaen. Mä yritän kääntää sen niin päin, että tuollahan on toi juttu, jota mä en sitten vienyt eteenpäin. Siitä voi napata nyt kiinni. Joskus mä ihan teen listaa näistä, että tsekkaa toi juttu.”

Seuratessaan Auran harjoituksia Musiikkitalossa, Lindberg on pohtinut myös uuden, laajan orkesteriteoksen mahdollisuutta. 

”Olisi helvetin kiva tehdä vielä isompi kappale, tunnin mittaisen. Me ei vaan säveltäjinä saada näitä paikkoja konserttiohjelmissa. Alkusoiton saa, ja jos saa konserton se on jo tosi hyvä. Monet organisaattorit ei uskalla antaa sinfonian paikkaa, kun pelkäävät, että puolet yleisöstä lähtee pois väliajalla. RSO-festivaali todistaa, ettei tämä pidä paikkaansa. Siellä tämmöinen ohjelma myytiin päivässä loppuun.” 

– Jari Kallio

Arvio: Peter Eötvös, Leticia Moreno ja HKO tarjosivat erinomaisen illan

Leticia Moreno, Peter Eötvös ja HKO Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Leticia Moreno, Peter Eötvös ja HKO Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Helsingin kaupunginorkesterin johtajankorokkeella nähtiin keskiviikkoiltana varsin tervetullut kapellimestarivieras, unkarilainen Peter Eötvös. Niin säveltäjänä kuin kapellimestarinakin aikamme huippuihin lukeutuva Eötvös on mitä oivallisin muusikko, jonka monipuolisessa tuotannossa yhdistyvät vankka osaaminen ja ehtymätön mielikuvitus.

Helsingin-vierailullaan Eötvös johti erinomaisen ohjelman, jossa kuultiin kaksi hänen omaa, viimeaikasta teostaan.

Ilta käynistyi orkesterikappaleella Alle vittime senza nome (2016). Afrikan ja Lähi-Idän pakolaisille omistettu teos on vaikuttava kuvaus tämän päivän Välimerestä. Kolmiosainen, suurelle orkesterille kirjoitettu Alle vittime senza nome on kuin aikamme La Mer, Debussyn värikylläisen orkesterimaalauksen ankaran realistinen sukulainen.

Musiikki alkaa sooloviulun melodialinjalla, johon liittyvät vähitellen puupuhaltimet, matalat jouset, lyömäsoittimet ja viimein vasket. Melodisen ja harmonisen materiaalin moninaisuudessa voi kuulla yhtymäkohtia Välimeren pakolaisten monikulttuuriseen taustaan. Sooloviulu vie ajatukset väistämättä Rimski-Korsakovin Šeherazaden (1888) päätösosan myrskyssä kieppuvaan Sinbadin laivaan.

Näistä pintapuolisista mielleyhtymistä huolimatta Alle vittime senza nome karttaa kaikkea sentimentaalisuutta ja romantisointia. Musiikin juuret ovat myrskyävässä meressä ja turvaa etsivien pakolaisten kouraisevassa epätoivossa. Toisessa osassa herkät soolot ja tiheät keskittymät käyvät intensiivistä vuoropuhelua luoden vahvoja soivia jännitteitä. Osan päättää koskettava jousikvartetille ja lyömäsoittimille kirjoitettu taite. Aivan viimeiset tahdit alttoviulu soittaa yksin, lehmänkellojen etäisen kaiun saattelemana.

Kolmas osa on vaikuttava orkesterifresko, jonka yhteen kietoutuvat tunnelmat, tekstuurit ja rytmit johtavat hienoon koodaan, joka on omistettu kirjailija Péter Esterházyn muistolle. Lyhyt sordiinoidun trumpetin kadenssi tuo musiikin hiljentävään päätökseen.

Säveltäjän johdolla Helsingin kaupunginorkesteri soitti Alle vittime senza nomen kerrassaan vaikuttavasti. Musiikki oli tulvillaan niin lumoavia sooloja kuin hienoa yhteissoittoakin. Eötvös ja orkesteri huolehtivat tarkoin balanssista ja läpikuultavuudesta, tarjoten mieleenpainuvan kokemuksen.

Alle vittime senza nomen jälkeen saatiin kuulla Eötvösin toinen viulukonsertto, DoReMi (2012), solistina erinomainen espanjalaisviulusti Leticia Moreno. Eötvösin tähän mennessä säveltämistä kolmesta viulukonsertosta DoReMi on materiaaliltaan leikkisin ja riemukkain.

Kuten teoksen otsikko antaa ymmärtää, DoReMi perustuu mitä yksinkertaisimpaan kolmen sävelen alkuituun. Paradoksaalisesti tämä riisuttu lähtökohta toimii alustana mitä inspiroituneimmalle muunnelmien sarjalle. Kautta kolmiosaisen konserton, solisti ja orkesteri käyvät hurmaavaa dialogia, joka on täynnä mainioita yllätyksiä. Konserton huipentuma on sen huikea kadenssi, joka on mitä oivallisinta soitinteatteria.

Moreno soitti soolo-osuuden kertakaikkisen upeasti. Eötvös ja orkesteri puolestaan olivat solistilleen ihanteellinen kumppani, alati juonessa mukana iskevän tarkalla rytmiikallaan ja erinomaisella balanssillaan. Kuulijalleen konsertto oli mitä vangitsevin elämys avaustahdeilta päätössointuun saakka.

Ylimääräisenään Moreno soitti yhdessä HKO:n harpistin kanssa sovituksen Manuel de Fallan Kehtolaulusta kokoelmasta Siete canciones populares españolas (1914). Näin konsertin ensimmäinen puolikas sai ihastuttavan päätöksen.

Väliajan jälkeen kuultiin vielä kaksi värikylläistä orkesterikappaletta 1920-luvulta. Vuonna 1923 Maurice Ravel laati mainion orkesterisovituksen Claude Debussyn pianokappaleesta Danse Tarantelle styrienne vuodelta 1890. Ravelin orkesteriasun kautta näiden ranskalaisten herrasmiesten tyylit kohtaavat kerrassaan kiehtovasti. Ei olisikaan pahitteeksi, jos tätä kappaletta soitettaisiin useamminkin.

HKO toi musiikkiin mielenkiintoisella tavalla oman, liki sibeliaanisen sointinsa, joka teki Dansesta hyvin omintakeisen kokemuksen. Eötvösin johdolla rytmiikka oli tarkkaan artikuloitua, ja esitystä kuunteli ilokseen.

Ilta päättyi orkesterin voimannäyttöön, Zoltán Kodályn aistikkaan rempseään Háry János -sarjaan (1925-27). Laulunäytelmästä sovitettu kuusiosainen orkesterisarja on musiikillisen tarinankerronnan mestarinäyte, jonka laajaan esittäjäkokoonpanoon kuuluvat myös cimbalom, alttosaksofoni ja hykerryttävä lyömäsoittimisto.

Eötvös ja orkesteri kanavoivat huikean sointienergian Kodályn orkesteriväreihin pitäen samalla tarkjoin huolta yksityiskohtien toteutuksesta. Musiikki käynnistyi hienosti johdannolla, jota seurasi lumovoimainen orkesterikuvien sarja. Hienovireiset Laulu- ja Intermezzo -osat soivat herkästi, kun taas Napoleonin tappio kaikui vaskilla ja lyömäsoittimilla kuin Miklós Rózsan viisikymmentäluvun Hollywood-eeposten komea etiäinen.

Keisarillista hovikulkuetta kuvastava finaali toi illan nostattavaan päätökseensä. Tämä oli eriomaisen orkesterisoiton ja onnistuneen ohjelmasuunnittelun ilta.

– Jari Kallio

 

Helsingin kaupunginorkesteri

Peter Eötvös, kapellimestari

 

Leticia Moreno, viulu

 

Peter Eötvös: Alle vittime senza nome (2016) orkesterille

Peter Eötvös: Viulukonsertto nro. 2 DoReMi (2012)

Claude Debussy: Dance Tarantelle styrienne (1890, orkestraatio Maurice Ravel, 1923)

Zoltán Kodály: Háry János -sarja (1925-27)

 

Musiikkitalo, Helsinki

Ke 23.10.2019, klo 19

Barbara Hendricks tähdittää 10. kertaa vietettäviä Kauniaisten musiikkijuhlia

 

Barbara Hendricks

Barbara Hendricks

Barbara Hendricks, Mackenzie Melemed, Tölöläb ja CHANGEnsemble esiintyvät musiikkia ja tiedettä yhdistävällä Kauniaisten musiikkijuhlilla 25.10.–3.11., joka levittäytyy tänä vuonna myös Espooseen ja Helsinkiin. Festivaali tuo loka-marraskuun vaihteen pimeyteen kansainvälisten tähtien valoa, nuorten taiteilijoiden uunituoreita tulkintoja ja yhteisöllistä leiritulen lämpöä. Jan Söderblomin suunnitteleman ohjelman innoittajia on monia:

– Tutkimusmatkailijat ja visionäärit, uudisraivaajat ja filosofit, astronautit, unelmoijat, runoilijat ja säveltäjät, Söderblom luettelee. Teemaan Uusi maailma liittyviä mielleyhtymiä on toivottavasti yhtä monta kuin festivaalilla kävijöitä

Festivaalin suursatsaus on hyväntahdon lähettilään Barbara Hendricksin (s. 1948) ja hänen blues-ensemblensä konsertti Espoon kulttuurikeskuksen Tapiolasalissa. Konsertissa legendaarinen sopraano palaa lapsuutensa Amerikkaan, blues- ja gospelsävelmien äärelle:

– Bluesissa kaikki inhimilliset tunteet ovat läsnä: ilo, kärsimys, pelko ja toivo. Blues syntyi plantaaseilla Mississipin sydämessä. Se kertoo orjien elämästä: sorrosta, väkivallasta ja segregationististen lakien epäoikeudenmukaisuudesta. Mutta kuulen bluesia kaikkien suurten säveltäjien musiikissa, Mozartista Debussyyn, Mahlerista Ellingtoniin, Hendricks kertoo.

Kauniaisten ylpeyden aihe, kamarimusiikille erinomaisesti soveltuva Uusi Paviljonki on musiikkijuhlien päänäyttämö ja vain 20 minuutin junamatkan päässä Helsingistä.

Maj Lind -kilpailun voittajan, Mackenzie Melemedin soolokonsertti avaa festivaalin yhdysvaltalaissäveltäjien ja sinne emigroituneiden Rachmaninovin ja Stravinskyn teoksilla. Taavi Oramon ambient-elektroninen Tölöläb tutkii konsertissaan yhdysvaltalaisen kulttuurin vaikutuksia yhdessä VJ Sellekhanksin ja kirjailija Juha Itkosen kanssa. Tuuli Lindebergin ja Jutta Seppisen perustama  monitaideryhmä CHANGEnsemble debytoi avantgardistisen huumorin ja virtuositeetin sävyttämän Georges Aperghiksen musiikin parissa.

Festivaalin nimikkoyhtyeen Grani-kvartetin (Jan Söderblom, Anna-Liisa Bezrodny, Lilli Maijala, Jan-Erik Gustafsson) ohjelmassa on teoksia Mazzolilta, Reichilta, Cagelta ja Korngoldilta. Kovassa nosteessa olevan yhdysvaltalaissäveltäjä Mazzolin musiikkia kuullaan enemmän myös Grani-kvartetin vierailulla Helsingin kaupunginorkesterin Kohtamisia-klubilla Musiikkitalolla.

Musiikkijuhlien tämän vuoden residenssiyhtye Seele-kvartetti esiintyy kolmessa konsertissa omalla ohjelmistollaan sekä yhdessä Mackenzie Melemedin ja baritoni Jorma Hynnisen kanssa.

Koko perheen Kyläpäivä-tapahtumassa esiintyvät Siljamari Heikinheimon ja Salla Pynssin hahmot Molli-kissa ja Duuri-hiiri. Lisäksi kuullaan kulttuurineuvos Clara Palmgrenin tarinoita ja kokoonnutaan kuin leiritulen äärelle yhteislaulamaan Johanna Almarkin emännöimästä Kylä maailmassa -konsertissa. J&J Band tuo elokuvasävelin Hollywoodin Kauniaisiin

Tieteellisten seurain valtuuskunnan ja Kauniaisten musiikkijuhlien yhteistyö jatkuu. Tiedeohjelma sisältää niin perinteisiä luentoja kuin vapaampia keskustelutilaisuuksia. Puhujia ovat kosmologi Syksy Räsänen, historioitsija Lauri Tähtinen, psykologi Julia Korkman, kirjailija Juha Itkonen sekä toimittaja Laura Saarikoski.

arvio: Rimski-Korsakov, kuolematon

Aleksandr Golovin: Koštšein valtakunta (1910). Luonnos Igor Stravinskyn Tulilintun-baletin lavasteeksi.

Aleksandr Golovin: Koštšein valtakunta (1910). Luonnos Igor Stravinskyn Tulilintun-baletin lavasteeksi.

Aina löytyy Helsingissä uusia paikkoja esittää oopperoita. Nyt Fantasiaooppera ry ja Rimski-Korsakov 175 vuotta -työryhmä olivat keksineet Nukketeatteri Sampon osoitteessassa Erottajankatu 7. Täytyi oikein katsoa kartasta, ja löytyihän se. Hauskat ja koristeelliset tilat, väliajalla sai hyvää kahvia ja korvapuusteja.

Ville Saukkosen johdolla toteutettiin kaksi teosharvinaisuutta: pienoisoopperat Vera Sheloga ja Kaštšei kuolematon. Nikolai Rimski-Korsakovia kuulee erittäin harvoin Suomessa. Sanoin tästä kerran Valeri Gergijeville Mikkelissä — silloin kun he vielä tuottivat oopperoitakin Marinskin festivaaliin. Joka tapauksessa nämä kaksi teosta olivat hyvin erilaisia. Tilaisuuden ovimikkona ja tervetuliaistoivottajana toimi musiikkitieteen tohtori laitokseltani, John Nelson. Hänhän väitteli 2013 aiheesta The significance of Rimsky-Korsakov in the development of a Russian national identity (297 sivua plus liitteet, Studia Musicologica Universitatis Helsingiensis 25). Hänen kirjansa ajoittaa Vera Shelogan vuoteen 1898 eli Rimski-Korsakovin neljänteen vaiheeseen ja Kaštšein vuoteen 1901, eli hieman jälkeen Legendan Tsaari Saltanista. Vera Sheloga on psykologinen ’trilleri’, jollaista ei Rimski-Korsakovin olisi luullut osaavan kirjoittaa ollenkaan. Sielunelämän tarkka kuvaus ei ollut hänen vahvoja puoliaan. Sen huomaa jo omaelämäkerrasta: hän ei koskaa kerro mitään itsestään, ts. miltä tuntui, mitä oikein ajatteli. Shelogassa jännitys tihenee loppua kohti: Vera on saanut lapsen miehen ollessa sodassa ja toisen kanssa. Veran sisar rientää avuksi, hänenkin miehensä on sodassa. Sitten yhtäkkiä miehet palaavat vahvassa humalassa (ainakin Saukkosen ohjauksessa) ja Veran mies alkaa raivota: kuka on lapsen isä? Hädän hetkellä sisar parkaisee: minun! Sen jälkeen hänen sulhasensa ampuu sisaren. Tosin kuulema surmantyö ei kuulunut alkuperäiseen librettoon, mutta Saukkonen lisäsi sen. ’Täytyyhän siinä jonkun kuolla’, hän puolustautui väliajalla.

Kaštšei kuolematon on taas pidempi teos ja tyypillistä Rimskiä perustuen venäläiseen satu- ja myyttiperinteeseen. Kaštšei, ilkeä velho on vanginnut Tsaarin prinsessan. Hän asuu omassa valtakunnassaan ja on kuolematon siksi,että hänen sielunsa on hänen oman tyttärensä Kashejevnan kyynelissä. Tämä on viettelijätär, joka surmaa kaikki lumoamansa miehet. Mutta hän ei koskaan itke ja niin Kaštšei pysyy kuolemattomana. Kunnes valtakuntaan saapuu komea prinssa Ivan Korolevitsh pelastamaanTsaarin tytärtä. Hänkin lankeaa ensiksi Kashejevnan taikaan ja tämä on juuri iskemään tätä miekallaan, kun yhtäkkiä tuntee sääliä ja sitten yhä kasvavaa ihastusta. Hän ei voikaan tappaa Ivania, vaan tahtoo hänet itselleen. Mutta siihen ei Ivan suostu. Silloin Kashejevna alkaa vihdoin itkeä. Ivan ottaa hänen kyynelensä ja pudottaa maahan: Kaštšei kuolee ja samoin hänen tyttärensä; pahuuden valtakunta katoaa; samalla Prinssi ja Prinsessa saavat toisensa.

Mutta hyvänen aika; tämähän on aivan wagneriaanista! Kaštšei on kuin Klingsor ja kuolemattomuusteema tulee Parsifalin Kundrysta. Mutta vielä likempänä ollaan Valkyyriaa. Kaštšejevna on kuin Brünnhilde, joka kerää kaatuneet valtakuntaansa. Prinssi on kuin Siegmund, joka ei seuraa tätä ja Prinsessa makaa avuttomana kuin Sieglinde.

Rimski-Korsakov ei kuitenkaan ollut wagneriaani yhtä vähän kuin muutkaan Venäjän Viiden ryhmän säveltäjät. He kyllä omaksuivat Wagnerin tekniikat, mutta eivät tämän ajatusmaailmaa ja leitmotiv-tekniikkaa. Ainoastaan säveltäjä Serovin pariskunta oli wagneraaninen ja vieraili Bayreuthissa. Kaštšein musiikki on hetkittäin sangen lähellä Legendaa Tsaari Saltanista, jonka näin aikoinaan kolmasti Bloomingtonissa. Erityisesti lopun lyyrinen huipennus ja happy end on tehty saman mallin mukaan ja on vaikuttavaa.

Ville Saukkosen ansio on erityisesti se, että hän löytää paitsi oikeat äänet myös oikeat tyypit rooleihin. Tyyppikysymys on tärkeä: Siegfried Wagner keksi kerran oikean ’tyypin’ Walther von Stolzingin rooliin Mestarilaulajissa – Bayreuthin olutkapakasta. Kun tämä sanoi, ettei ollut ikinä laulanut eikä esiintynyt teatterissa, vastasi maestro: Ei se mitään, kyllä me opetetaan.

Mutta Saukkosen ohjauksessa ei varmaan tarvinnut paljoa opettaa, koska kaikki laulajat olivat jo sangen ansioituneita. Vera Shelogassa Tuuli-Elina Kilpelä, Marle Himberg, Vuokko Saariaho, Robert McLoud (lauantaina) ja Rene Ertomaa.

Kaštšeissa Kalle Virtanen, Karoliina Laurila McLoud, Emmi Kaijansinkko, Olli-Tapio Tikkanen, Antti Pakkanen … ja kuorona eli Kylmän maan kansana Rimski-Ensemble. Saukkonen ohjasi kuoroa hauskasti niin, että heidän eleeensä rytmittyivät epäsymmetrisesti. Musiikki pysyi koossa pelkän pianon voimin, kiitos Tuomas Juutilaisen. Ylättävää miten orkestraalisia tehoja hän sai aikaan. Erikoiskiitos maskeeraajalle Anne Rautiolle, nukketeatterissa laulajat ovat likellä katsomoa; hän hallitsi aidon venäläismytologisen tyylin. Tarvitsee vain katsoa venäläisten maalarien kuvitusta Kaštšei kuolemattomaan.

Ilta tai oikeammin iltapäivä Rimski-Korsakovin parissa jäi mieleen erityisenä tapahtumana Helsingin sangen vilkkaassa musiikkielämässä.

– Eero Tarasti