Amfion pro musica classica

Meta4-jousikvartetti juhlistaa täysi-ikäistymistään Tapiola Sinfoniettan konsertissa

Suomen kansainvälisesti menestyneimpiin jousikvartetteihin lukeutuva Meta4 juhlii täysi-ikäistymistään 8.11.2019 Tapiola Sinfoniettan konsertissa liidaavana kvartettina. Konsertin jatkoklubilla Meta4 kantaesittää Matthew Whittallin jousikvarteton nro  3.

Vuonna 2001 perustetussa Meta4-kvartetissa soittavat Antti Tikkanen (viulu) Minna Pensola (viulu), Atte Kilpeläinen (alttoviulu) ja Tomas Djupsjöbacka (sello). Kvartetin kansainvälinen ura käynnistyi vuonna 2004 Dmitri Šostakovitš̌ -kilpailun voitolla sekä̈ erikoispalkinnolla kilpailun parhaasta Šostakovitš-tulkinnasta. Lisäksi kvartetti on saanut mm. Suomi-palkinnon ja Jenny ja Antti Wihurin rahaston tunnustuspalkinnon.  Meta4 konsertoi aktiivisesti eri puolilla maailmaa. Lisäksi kvartetti on toiminut Oulunsalo Soi -juhlien taiteellisena johtajana, BBC:n New Generation -taiteilijana ja vuodesta 2008 alkaen Kuhmon Kamarimusiikki -festivaalin residenssikvartettina. Kvartetin levytykset ovat saaneet mm. Echo Klassik -palkinnon,  YLE:n Vuoden levy  -palkinnon sekä̈ Vuoden klassinen Emma -palkinnon.

Meta4 esiintyy konsertissa liidaavana kvartettina, eli kvartetin jäsenet toimivat soitinryhmiensä äänenjohtajina. Meta4 on valinnut juhlakonserttiinsa kolme teosta eri kokoonpanoille. Jörg Widmannin Oktetossa heidän kanssaan soittaa kolme Tapiola Sinfoniettan puhaltajaa – Olli Leppäniemi (klarinetti), Tero Toivonen (käyrätorvi), Jaakko Luoma (fagotti) – sekä Mikko Kujanpää (kontrabasso). Gustav Mahlerin sinfonian nro 10 osa Adagio kuullaan Vladimir Mendelssohnin ja Meta4:n jousiorkesterisovituksena ja Joseph Haydnin sinfoniassa nro 100 ”Sotilassinfonia” Tapiola Sinfonietta on mukana koko vahvuudessaan.

Jatkoklubilla, jossa on mukana myös kitaristi Jarmo Saari, Meta4 kantaesittää Matthew Whittallilta tilaamansa jousikvarteton nro 3 “Strange Geography”.  Whittall kertoo, että kokonaistunnelmaa luonnehtii tietynlainen pysyvyys: teos rakentuu pitkälti päällekkäisten rytmien polyrytmisistä sointikentistä, jossa melodisten ainesten osuus on hyvin vähäistä.

arvio: Rossinin erikoinen

Rossini n. v. 1865

Rossini n. v. 1865

Pyhäinpäivänä kuuluu mennä kirkkoon kuulemaan vakavaa musiikkia. Mutta tällä kertaa Manifestum-kuoro Joonas Rannilan johdolla tarjosi jotain yllättävää muistorikkaassa Johanneksenkirkossa Helsingissä. Ohjelmassa oli Gioacchino Rossinin Petite messe solennelle, jota tuskin lienee täällä aiemmin kuultukaan. Oli siis tarpeen katsoa käsiohjelmaa, jossa Olli Tuunanen antoi asiantuntevaa taustatietoa. Rossini näet lopetti säveltämisen hyvissä ajoin ja asettui Pariisiin, nautintojen kaupunkiin viettämään sybariitin elämää. Jo aiemmin hänen mukavuuden halustaan kerrottiin, että jos sängystä putosi nuottilehti lattialle, hän mieluummin sävelsi sen kokonaan uudestaan kuin vaivautui nostamaan sen ylös. Aivan niin kuin kirjailija Gustave Flaubert kirjoitti sivukaupalla uudestaan romaaniaan, jos oli vahingossa käyttänyt samaa sanaa kahdesti liian lähekkäin. Joka tapauksessa kahdenkymmenen vuoden paussin jälkeen Rossini yhtäkkiä v. 1863 loi tämän Petite messen, joka ei tosin ole mikään pikkuteos, vaan toista tuntia kestävä mittava luomus. Sanoisin suorastaan sinfoninen. Tämä tuo mieleen sen faktan että Euroopan musiikissa oli kaksi suurta perinnettä: Italian laulutaide ja Saksan soitinmusiikki, tuo ”absoluuttinen”. Tämä teos voisi olla kuin kohtaus George Sandin romaanista Consuelo, taiteilijattaren tarina, jossa venetsialainen koloratuurisopraano joutuu Itävaltaan mystiseen linnaan ja tutustuu saksalaiseen kirkkomusiikkiin.

Jo Rossinin messun alku on aiheita hitaasti ja hartaasti kehittelevä, Kyrie kohoaa esiin asteittain kuoron polyfoniasta. Hyvin erikoislaatuinen on messun soinnillinen kuva: kuoroa säestää tai ohjaa kaksi pianoa ja urut. Pianot silloittavat messun eri osia mietiskelevillä ja pysäyttävillä taitteilla, jotka soivat kuin Mendelssohnin tai Schumannin karaktäärikappaleet. Yllättävin on Credon ja Sanctuksen väliin sijoitettu laaja pianosoolo. Se alkaa kuin Beethovenin surumarssi raskailla pisteellisillä mollisoinnuilla, mutta sitten tekstuuri vaihtuu yksiääniseksi. Se soi ensi alkuun kuin pianolle siirretty resitaatio, quasi parlando, mutta kun se jatkuu ja jatkuu siitä tulee lineaarista satsia, ja se soi kuin J. S. Bachin inventio. Tai kuin Rossinin Kunst der Fuge. ”Kyllä minäkin osaan!” Siirtymä pianosta urkujen kautta takaisin kuoroon on vaikuttava.

Kauttaaltaan messua dominoi erityisesti musiikin substanssin ja genren jännite tai jopa ristiriita. Messun laji edellyttää tiettyä vakavan sakraalia gebundene Stiliä. Fuugia toki on, ja niissä Rossini nauttii vauhdista ja rytmistä. Mutta musiikissa on paljon maallista, ettei sanoisi oopperamaista ja elämän iloa hieman enemmän kuin yleensä kirkkomusiikissa. Harmoninen kieli on edistyksellisempää kuin jossain Sevillan parturissa. Herra Wagner oli jo astunut näyttämölle. Musiikissa on dramaattisia taukoja ja Credo toistuu niin usein, että se toimii melkein kuin leitmotiivi.

Kaiken kaikkiaan siis merkillinen teos, mutta ehdottomasti kuulemisenarvoinen ja mielenkiinnon ylläpitävä.

Esityskoneisto oli myös huippulaatua. Joonas Rannila on etevimpiä nuoria vokaaliteosten johtajia. Hän pitää suuretkin ensemblet koossa hankalissa fugatoissa, osaa huipentaa dramaattisesti, mutta myös pysähtyä kuuntelemaan. Hänellä on varma ote kaikkeen mitä tekee lavalla. Solistikvartettina toimi Annika Leino, sopraano – kirkas ja ilmaiseva ääni – Jeni Packalén, mezzosopraano, jolla on erityisen vaikuttava alarekisteri,  Eero Lasorla, tenori hän toi tähän italialaista tyyliä upealla bel cantollaan osaten kuitenkin myös vetäytyä ja sulautua oikealla hetkellä ryhmään ja Heikki Kilpeläinen, basso, sangen kokenut ja professionelli oratoriolaulaja. Pianojen keskeisestä osuudesta huolehtivat Hans-Otto Ehrström ja Roope Gröndahl – jälkimmäinen muotoili taitavasti ja ekspressiivisesti pitkän soolonsa. Urkuja hallitsi taidokkaasti Olli Pyylampi. Itse Manifestum-kuoro elää Rannilan johdolla loistokauttaan.

– Eero Tarasti

Arvio: Illan täydeltä Varèsea François-Xavier Rothin ja Berliinin filharmonikoiden seurassa

François-Xavier Roth. Kuva: Stephan Rabold

François-Xavier Roth. Kuva: Stephan Rabold

Ajatus kokoillan Edgar Varèse -ohjelmasta kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Lauantain myöhäisillan konsertissaan Berliinin filharmonikot ja François-Xavier Roth tekivät kuitenkin tästä mitä innostavimmasta ohjelmavisiosta täyttä totta ja vieläpä perin pohjin hienosti.

Myöhäisillan konserttia edeltänyt varsinainen iltakonsertti päättyi Varèsen massiiviseen Arcanaan (1925-27/1960), josta avautui hieno silta jälkimmäiseen ohjelmaan. Kaikkiaan tämän iltamyöhäisen seikkailun lomassa saatiin kuulla kuusi Varèsen teosta erilaisille pienemmille kokoonpanoille.

Konsertin aluksi tunnelmallisesti pimennetyn salin soivan tilan täytti Poème électroniquen (1957-58) äärettömän kiehtova sointimaailma. Brysselin vuoden 1958 maailmannäyttelyyn pystytettyä, Le Corbusierin suunnittelemaa Philipsin paviljonkia varten sävelletty Poème on yksi elektronisen musiikin varhaisia klassikoita Stockhausenin Gesang der Jünglingen (1955-56), Berion Thema (Ommagio a Joyce):n (1958) ja Ligetin Artikulationin (1958) rinnalla.

Elektronisesti tuotettujen äänten ohella Varèse käyttää Poèmessa nauhoitettuja soittimia sekä ihmisääntä. Nauhalta voi kuulla esimerkiksi kumeita kelloja, puupalikoita, bongoja ja sireeneitä, soittimia, joita Varèse käytti myös instrumentaalimusiikissaan. Lisäksi ihmisääntä kuullaan niin huokauksina, kuorokatkelmina kuin soololaulunakin.

Laajennetulla sointipaletillaan Varèse houkuttelee kuulijansa kiehtovaan värien maailmaan, jonka soiva moninaisuus luo samanaikaisia tuttuuden ja tuntemattoman kokemuksia. Varèse hyödyntää myös tehokkaasti tilallista ulottuvuutta, jonka Philipsin paviljonkiin sijoitetut 425 kaiutinta mahdollistivat ennenäkemättömässä mittakaavassa.

Vaikka Philharmonien äänentoisto tuskin perustuu ihan yhtä kattavaan kaiutinjärjestelmään, tarjosi se silti mitä toimivimmat puitteet Poèmen toteutukselle. Tämä oli kerrassaan lumoava tapa aloittaa ilta!

Kun Poème electroniquen viimeisetkin kaiut vaipuivat hiljaisuuteen, siirryttiin suoraan toisen loistavan Varèse-klassikon, Ionisationin (1929-31), maailmaan. Kolmelletoista lyömäsoittajalle ja liki neljällekymmenelle instrumentille kirjoitettu Ionisation on modernismin riemukkaimpia luomuksia.

Päällekkäisten rytmien ja huikan kiehtovien sointivärien yhdistelmänä viisiminuuttinen Ionisation on mitä omaleimaisin teos, jolla on hämmästyttävän suggestiivinen ote kuulijaansa. Rothin johdolla Berliinin filharmonikoiden lyömäsoittajat ja Karajan-akatemian stipendiaatit hurmasivat yleisön taidokkaalla esityksellään.

Pitkä nousu rumpujen, kongien, sireeneiden, alasimen ja lion’s roarin musiikillisesta hälystä pianon, putkikellojen ja kellopelin sointuihin oli kertakaikkisen hienosti rakennettu. Ainutlaatuisen instrumentaation balanssihaasteet olivat niin ikään tarkoin hallinnassa, ja tuloksena oli upea kuuloelämys.

Ionisationin jälkeen saatiin kokea toinen saumaton siirtymä, kun hiljaisuutta halkoi oikealta yläparvelta kantautuvat Density 21.5:n (1936/1946) eteeriset avaussävelet. Egor Egorkinin aistillisesti tulkitsemana Varèsen soolohuiluminiatyyrin modaalisten ja atonaalisten jaksojen kontrastit ja kiehtovat rekisterivaihdokset saivat ihastuttavan toteutuksen.

Ensimmäisen tilaisuuden saatuaan yleisö puhkesi innokkaisiin väliaplodeihin, joita seurasi mielenkiintoinen kaksikymmentäluvun alkupuolen puhallinteosten kolmikko, lyömäsoitinten kanssa ja ilman. Octandre (1923), Intégrales (1924-25) ja Hyperprism (1922-23) muodostivat innostavan, erilaisiin soiviin muotoihin puettujen harmonioiden jatkumon. 

Kaikissa kolmessa teoksessa kuultiin erinomaista yhteissoittoa ja puhuttelevia sooloja, kenties mieleenpainuvimpina oboen osuudet. Puhallintekstuureja täydensivät oivallisesti kontrabasson urkupisteet (Octandressa) sekä lyömäsoitinten kirjavat sointivärit (Intégralesissa ja Hyperprismissa). Kytköksiä Amériquesin (1918-21) maailmaan on vielä aistittavissa kaikissa kolmessa teoksessa. 

Näitä loistavia esityksiä oli kerrassaan nautinnollista kuunnella, varsinkin kun samalla sai seurata Varèsen musiikillisen ajattelun kehitystä teoksesta toiseen.    

Myöhäisillan juhlan päätti lumoava Offrandes (1921) sopraanolle ja kamariorkesterille. Kahden Latinalaisen Amerikan modernistin, Vicente Huidobron ja José Juan Tabladan runoihin pohjaava Offrandes on vaikuttava esimerkki Varèsen harvalukuisten vokaaliteosten puhuttelevuudesta. 

Varèsen taito peilata tekstin vaikutelmia ja mielikuvia niin laulun linjassa kuin orkesterin äänimaisemassakin on kerrassaan verraton. Sopraano Sarah Aristidou lauloi Offrandesin hienovireisen ilmaisuvoimaisesti, orkesterin ja Rothin verhotessa soolo-osuuden väreilevään sointien kajoon. Solistin, orkesterin ja kapellimestarin yhteispeli oli tarkkaa ja taiten balansoitua.  

Offranden suurenmoinen esitys huipensi riemullisen illan palkitsevaan päätökseensä. Konserttielämykseltä voi tuskin enää toivoa enempää. 

Jari Kallio

 

Berliinin filharmonikot

Karajan-akatemian stipendiaatit

François-Xavier Roth, kapellimestari

 

Sarah Aristidou, sopraano

Egor Egorkin, huilu

 

Edgar Varèse: Poème électronique (1957-58) ääninauhalle

Edgar Varèse: Ionisation (1929-31) lyömäsoittimile

Edgar Varèse: Density 21.5 (1936/1946) soolohuilulle

Edgar Varèse: Octandre (1923) puhaltimille ja kontrabassolle

Edgar Varèse: Intégrales (1924-25) puhaltimille ja lyömäsoittimille

Edgar Varèse: Hyperprism (1922-23) puhaltimille ja lyömäsoittimile

Edgar Varèse Offrandes (1921) sopraanolle ja kamariorkesterille

 

Philharmonie, Berliini

La 26.10.2019, klo 22

Arvio: François-Xavier Roth, Pierre-Laurent Aimard ja Berliinin filharmonikot lumosivat huumaavalla ohjelmallaan

François-Xavier Roth ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Stephan Rabold

François-Xavier Roth ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Stephan Rabold

Hyvin rakennettu konserttiohjelma voi johdattaa kuulijan mitä kiehtovimpiin oivalluksiin.  Äkkiseltään ei esimerkiksi tule ajatelleeksi, että niinkin erilaiset säveltäjät, kuin Joseph Haydn, Béla Bartók ja Edgar Varèse, voisivat muodostaa teoksillaan johdonmukaisesti etenevät ohjelmakokonaisuuden. Berliinin filharmonikot ja François-Zavier Roth osoittivat lauantai-illan konsertissaan erinomaisesti, kuinka musiikin perheyhtäläisyydet ylittävät ajan ja tyylilajien näennäiset kuilut.

Roth on erittäin taitava kapellimestari, mutta myös oivallinen dramaturgi, jonka ohjelmasuunnittelu onnistuu aina sekä lumoamaan että sivistämään kuulijakuntaansa. Eikä tämä ilta totisesti ollut poikkeus.

Haydnin sinfoniat ovat mielikuvituksen juhlaa. Yli sadan teoksen joukosta voisi sattumanvaraisesti poimia jotakuinkin minkä tahansa ja saada käsiinsä mestariteoksen, joka on samanaikaisesti sekä kertakaikkisen viihdyttävä että syvällisen oivaltava. Konsertin alkuun Roth ja orkesteri olivat valinneet hienon sinfonian a-duuri, jonka Haydn sävelsi Esterázy-pestinsä alkuaikoina noin vuoden 1765 tienoilla.

Kahdelle oboelle, kahdelle käyrätorvelle, jousille ja continuolle sävelletty sinfonia käynnistyy energisellä tutti-jaksolla, joka kuitenkin tyyntyy yllättäen muutaman tahdin jälkeen saavuttaen täyden pysähdyksen. Musiikki singahtaa uudelleen liikkeeseen, ja kuulija odottaa henkeään pidätellen seuraavia yllätyksiä. Osan päätöksessä sointikuohut vaimenevat jälleen, ja musiikki vaipuu hienovaraisesti päätökseen.

Sisemmät osat, andante ja menuetti, perustuvat samaan musiikilliseen materiaaliin, joka luo musiikkiin kiehtovaa jatkuvuutta. Finaali puolestaan käynnistyy roisilla käyrätorviaiheella, joka saattaa osana komeasti liikkeeseen. Oboet ja jouset hallitsevat keskimmäistä taitetta, ja käyrätorviaihe palaa, yllättäen, vasta koodassa, jos kohta siihen viitataan ovelasti jousisatsissa.

Roth ja orkesteri esittivät Haydninsa nostattavan energisesti, iloisesti fraseeraten ja musiikista perusteellisesti nauttien. Soitossa oli hienoa periodihenkeä, joka teki täyttä kunniaa Haydnin keksinnälle. Nappivalinta avauskappaleeksi.

Kiintoisaa kyllä, siirtymä Haydnin sinfoniasta Bartókin kolmanteen pianokonserttoon (1945) oli kerrassaan saumaton. Solistinaan Pierre-Laurent Aimard konsertto oli niin ikään musiikillisen oivalluksen riemua

Toisin kuin sen kaksi hurjaa edeltäjää, kolmas pianokonsertto on ilmaisultaan hienovaraisempi. Konserttoaan säveltäessään Bartók oli jo parantumattomasti sairas, ja luomisprosessista tuli kirjaimellisesti sydäntä riipaiseva kilpajuoksu aikaa vastaa. Viimeisinä kuukausinaan säveltäjä työskenteli kolmen teoksen parissa. Uuden pianokonserton ohella työpöydällä olivat alttoviulukonsertto sekä seitsemännen jousikvarteton luonnokset.

Ajan käydessä vähiin Bartókin oli lopulta valittava, minkä näistä teoksista hän pyrkisi saattamaan valmiiksi ennen kuolemaansa. Jokseenkin yllättäen valinta osui pianokonserttoon, joka ei ollut tilausteos, toisin kuin alttoviulukonsertto, jonka altisti William Primrose oli tilannut.  

Pierre-Laurent Aimard, Berliinin filharmonikot ja François-Xavier Roth. Kuva: Stephan Rabold

Pierre-Laurent Aimard, Berliinin filharmonikot ja François-Xavier Roth. Kuva: Stephan Rabold

Kolmas konsertto oli tarkoitettu syntymäpäiväyllätykseksi säveltäjän toiselle vaimolle, pianisti Ditta Pásztory-Bartókille. Lopulta kävi kuitenkin niin, että Bartók kuoli kuukautta ennen syntymäpäiväjuhlia, ja konserton päätöstahdit jäivät viimeistelemättä. Luonnosten pohjalta säveltäjän ystävä Tibor Szerly täydensi nämä seitsemäntoista viimeistä tahtia esityskuntoon.

Vaikka kolmas konsertto ei julista samaa modernistista uhmaa kuin kaksi aiempaa pianokonserttoa, se on kuitenkin suurenmoinen teos. Vastoin ensivaikutelmaa konsertto on myös äärimmäisen haastavaa soitettavaa. Musiikin sulavalinjaisen pinnan alta löytyvät monet Bartókin tunnusomaiset rakennusainekset.

Avausosa pohjautuu unkarilaisesta kansanmusiikista johdettuun materiaaliin. Sen polymodaalinen kromatiikka muodostaa huikean harmonisen matkan, jossa moninaiset sävelasteikot sulautuvat yhteen värikylläisiksi harmonioiksi.

Adagio religioso on viimeinen Bartókin verrattomista yömusiikkikuvauksista. Jousten aavistelevan tekstuurit maalaavat avauksen tunnelman, johon soolopiano kietoutuu. Musiikin aika tuntuu pysähtyneen, kunnes puhallinten luonnonäänet, linnunlaulun ja hyönteisten surinan imitaatiot tempaavat musiikin uudenlaiseen liikkeeseen. Avauksen tunnelmat palaavat osan lopussa muodostaen tyylikkään kaaren.

Konsertto päättyy finaalirondoon, jossa kansanomaiset aiheet kieppuvat maanläheisen tanssin pyörteissä kuin aikoinaan Haydnin sinfonioissa. Solistin ohella tanssiin liittyy koko orkesteri antaen musiikille vauhdikkaan päätöksen.

Konsertto sai Aimardin, Rothin ja orkesterin käsissä mitä mukaansatempaavimman esityksen. Yksityiskohdat olivat kauttaaltaan tarkkaan hiottuja ja balanssi solistin ja orkesterin välillä toimi erehtymättömästi. Yhdessä nerokkaan solistinsa kanssa Roth ja orkesteri vaalivat Bartókin musiikin henkeä koko sydämellään ja taidollaan.

Taiten valikoiduilla ylimääräisillään Aimard osoitti kunniaa reilu viikko sitten kuolleelle Martha Kurtágille. György Kurtágin kaksi miniatyyriä, Hommage à Kurtág Martha ja Aus der Ferne osoittivat jälleen kerran, kuinka paljon ilmaisua voikaan sisältyä muutamaan tahtiin musiikkia.

Berliner Philharmoniker, Berlin,  24.10.19

Väliajan jälkeen vuorossa oli kaksi 1920-luvun voimannäyttöä suurelle orkesterille. Budapestin perustamisen eli Budan, Pestin ja Óbudan kaupunkien yhdistymisen viisikymmentävuotisjuhliin Bartókilta tilattu Tanssisarja (1923) on paljon muutakin kuin juhlavaa käyttömusiikkia. Kuusiosainen orkesteriteos yhdistää unkarilaisen, slovakialaisen, romanialaisen ja arabialaisen kansanmusiikin aineksia universaaliksi kokonaisuudeksi, jonka Bartók pukee loisteliaaseen orkesteriasuun.

Kullakin osalla on oma tunnelmansa, tekstuurinsa ja tempokarakterinsa. Sinfonisen muotoajattelun hengessä finaali tuo yhteen aiempien osien musiikillisia aineksia antaen teokselle vahvan päätöksen. Kunkin osan puitteissa tanssiaiheita kehitellään mitä mukaansatempaavin tavoin.

Roth ja berliiniläiset tekivät tarkkaa työtä rytmin ja tempojen suhteen siivittäen musiikin eläväisten tanssien huumaan. Orkesterin riemunkirjavat värit, railakas intonaatio ja huolellinen kokonaisuuden hallinta tarjosivat elämyksen.

Vielä astetta laajempi soiva kaikkeus avautui illan päätösteoksessa, Edgar Varèsen Arcanassa (1925-27/1960). Leopold Stokowskin Philadelphiassa kantaesittämä Arcana on syyttä suotta jäänyt Varèsen toisen orkesterifreskon, Amériquesin (1918-21) varjoon. Urbaanin viidakon modernistisia mysteerejä peilaavaan Amériquesiin verrattuna Arcanan musiikillinen kaikkeus on arvoituksellisempi. Rakenteellinen perusta on Arcanassa kuitenkin jämerämpi muodostaen tukevan pohjan musiikillisen materiaalin alkemialle.  

Arcanan kosmisten mittasuhteiden orkesteria täydentävät heckelfoni, contrabassoklarinetti, kaksi kontrafagottia ja laaja lyömäsoittimisto. Musiikin käynnistää prominentti avausteema, Stravinskyn Kaštšein kaukaisempi sukulainen. Arcanan edetessä sävelmateriaali matkaa soivien aurinkokuntien halki henkeäsalpaaviin harmonioihin ja orkesterikudoksiin tihentyen.

Valtaisan orkesterin rikas sointipaletti houkuttelee kuulijan mukaan tuntemattomiin rituaaleihin, joita Varèse ilmentää loputtoman mielikuvituksekkaasti. Arcana on modernin orkesterin voimannäyttö, joka hakee vertaistaan.

François-Xavier Roth. Kuva: Stephan Rabold

François-Xavier Roth. Kuva: Stephan Rabold

Berliinin filharmonikot ja Roth vaalivat modernismin oman tien kulkijan ainutlaatuista ilmaisua ihailtavan omistautuneesti. Tämän harvoin kuullun mestariteoksen inspiraation saattoi aistia niin muusikoiden kasvilta kuin soivasta lopputuloksestakin. Rothin johdolla Arcanan kokonaisarkkitehtuuri soi vakuuttavasti ja tarkoin artikuloidusti. Rytmiikka ja sointiväri olivat tarkoin kontrolloidut ja fraasit huolellisesti hiottuja.  Näine hyveineen Arcana oli huumaava kurkistus todellisuuden tuolla puolen piirtyviin, innostaviin sointiutopioihin.

– Jari Kallio

 

Berliinin filharmonikot

François-Xavier Roth, kapellimestari

 

Pierre-Laurent Aimard, piano

 

Joseph Haydn: Sinfonia a-duuri Hob. I: 59 (c. 1765)

Béla Bartók: Pianokonsertto nro. 3 (1945)

Béla Bartók: Tanssisarja (1923) orkesterille

Edgar Varèse: Arcana (1925-27/1960) suurelle orkesterille

 

Philharmonie, Berliini

La 26.10.2019, klo 19

Ortodoksista kirkkolaulua ammattilaisvoimin Turussa

Ortodoksinen kirkkomusiikki on laulua Jumalan kunniaksi.

Ortodoksinen kirkkomusiikki on laulua Jumalan kunniaksi.

Ortodoksisen kirkkolaulun ammattilaisista koostuva Suomen ortodoksinen kanttorikuoro esittelee uuden ohjelmistonssa Turun tuomiokirkossa tiistaina 29.10.2019. Konsertin tunnetuimpia säveltäjiä ovat ortodoksisen musiikin suurnimet Arvo PärtCyrillus Kreek ja Alfred Schnittke.  Illan suomalaisia säveltäjänimiä ovat mm. Pekka AttinenPeter Mirolybov ja Leonid Bashmakov. Heidän sävellystensä kautta piirtyy esiin suomenkielisen kirkkolaulun tarina autonomian ajalta 2000-luvulle.

Ortodoksinen kirkkomusiikki on kuorolaulua “a cappella” eli ilman säestystä. Kirkkolaulu on ortodoksisen jumalanpalveluksen kiinteä, erottamaton osa ja voidaankin todeta, että koko jumalanpalvelus on laulua, koska myös papiston ja lukijan osuudet resitoidaan puhelaulu -tyyliin.

Turun tuomiokirkossa kuultava konsertti tarjoaa hienon läpileikkauksen ortodoksisen kirkkolaulun traditioon. Teoksiin tiivistyy sekä suomalaisen ortodoksisen kuoromusiikin ensimmäinen vuosisata että ortodoksisen kirkkolaulun rikas ja elävä monimuotoisuus. Jälkimmäistä edustavat erityisesti oman aikamme slaavilaiset säveltäjät – Aleksander Knaifel ja Tatjana Jašvili – joiden tuotantoa on kuultu Suomessa hyvin vähän.

Kanttorikuoron tarkoituksena on esittää suomalaisen ja ulkomaisen ortodoksisen kirkkomusiikin helmiä tyylinmukaisesti ja laadukkaasta kuorosoinnista tinkimättä. Kuoron bassojen kantavina voimina ovat Turun ortodoksisen kirkon kanttori Pasi Torhamo sekä veljensä Mikko Torhamo. Tenorien joukossa laulaa Kansallisoopperan lavallakin esiintynyt oopperalaulaja, Tampereen ortodoksinen kanttori Heikki Hattunen. Sopraanosolistina kuullaan puolestaan Helsingissä sijaitsevan Uspenskin katedraalin kanttoria Varvara Merras-Häyrystä, joka on Hattusen tapaan myös oopperalaulaja. Suomen ortodoksista kanttorikuoroa on vuodesta 2009 johtanut diplomikuoronjohtaja Rita Varonen.