Tämänkesäinen valistuksen ajan festivaali ”Les lumières” alkoi 1700-luvun lopun ruotsalaisten ja ruotsalaistuneiden säveltäjien orkesteri- ja oopperamusiikilla. Kuudennen kerroksen orkesteri oli sonnustaunut periodikostyymeihin, ja sopraanosolisti Tuuli Lindebergkin esitti kolme aariaa kolmessa eri puvussa. Teatterillisimman leiman tilaisuudelle antoi Sixten Lundbergin esittämä paroni Gabriel Lejonspåre, joka oli ”järjestänyt” tämän musiikillisen illan purjelaiva Götheborgin tuomia arvovieraita kunnioittamaan. Laivalla Suomeen saapunutta prinssi Carl Philipiä en kuitenkaan yleisön joukosta bongannut.Teatterilliset elementit tekivät hiukan vieraannuttavan vaikutelman. Aina vähäeleisen tyylikäs kapellimestari Tuomas Hannikainen esitti roolinsa hyvin, mutta orkesterin naisille pieni lisäharjoitus hoviniiauksiin olisi ollut paikallaan. Koko kööristä tuli mieleeni ne Prahan keskustorilla turisteja ahdistelevat konserttien sisäänheittäjät, joiden markkinoimissa tilaisuuksissa sitten soitetaan kirkkaimpia klassisen musiikin helmiä ajan hengen mukaisissa vaatteissa. Myhäilevän paroni Lejonspåren juonnot sen sijaan olivat sekä viihdyttäviä että informatiivisia, joskin olisin kaivannut samoja tietoja myös käsiohjelmaan.

Orkesteri ei ikävä kyllä ollut huippukunnossa. Olen kuullut heiltä viimeksi (toki eri kokoonpanolla ja hieman eri soittajistollakin) huippuluokan tulkinnan Beethovenin Pastoraalisinfoniasta, mutta tämänkertainen esitys ei kestä vertailua. Fraseeraus oli toki eläväistä, mutta aika ajoin kaikki soitinryhmät sortuivat kangisteluun, ja jotkin ensiviulujen virtuoosisemmista kuvioista jäivät valjuiksi. Myös puhtauden ja rytmisen yhtenäisyyden saralla oli toivomisen varaa, vaikka komppiryhmän työ etenkin kontrabasistin osalta oli ilahduttavan dynaamista ja rouheaa.

Tuuli Lindberg on teknisesti erittäin taitava laulajatar. Hänen sointinsa on kuulas, kaunis ja tasainen sekä sävelpuhtautensa horjumaton. Syystä tai toisesta laulunumerojen esitykset jäivät kuitenkin minulle etäiseksi. Koin, että Lindeberg käytti instrumenttiaan vailla sitä sisäistä paloa, jota kohti kansa yhä vaeltaa oopperaan kuulemaan vanhoja tuttuja Verdejä tai Puccineja niiden ajoittaisesta banaaliudesta huolimatta.

Pidin kiinnostavimpana teoksena konsertin päätösnumeroa, saksalaissyntyisen Joseph Martin Krausin (1756-1792) sinfoniaa cis-molli, joka on totta tosiaan Lejonspåren sanoin Sturm und Drang -henkinen: ailahteleva, tummasävyinen ja tunteellinen. Kraus muutti Tukholman hoviin 22-vuotiaana ja saavutti suurta menestystä ennen muuta oopperasäveltäjänä. Myöhemmin Kustaa III lähetti hänet viiden vuoden Grand Tourille tutustumaan eurooppalaisiin säveltäjiin, ja Kraus tapasikin muun muassa Gluckin, Albrechtsbergerin ja Haydnin matkallaan. Myöhäinen cis-mollisinfonia on musikologi Bertil van Boerin mukaan toinen vain kahdesta 1700-luvulla sävelletyistä sinfonioista tässä intonaation kannalta hankalassa sävellajissa! Kaiken kaikkiaan on kiinnostavaa tutustua vähemmän tunnettujen säveltäjien tuotantoon, mistä kiitos Kuudennen kerroksen orkesterin ohjelmasuunnittelulle. Toivoisin vain jatkossa enemmän sitä jäntevyyttä, iskevyyttä ja soinnin rikkautta, johon orkesterin konserteissa olen tottunut.