Donaueschingenin musiikkipäivät (Donaueschinger Musiktage) on vuosittainen Lounais-Saksan yleisradion (Südwestrundfunk) järjestämä kantaesityksiin keskittyvä uuden musiikin festivaali. Kyseessä on maailman vanhin nykymusiikkifestivaali ja edelleenkin yksi tärkeimmistä. Vuodesta 1921 on Tonavan lähteellä sijaitsevassa kuvankauniissa Donaueschingenissa kuultu taidemusiikin uusimmat virtaukset ja avantgarden terävin kärki.

Kolmen nykymusiikkiensemblen maraton

Tämänvuotisen Donaueschingenin musiikkipäivien erikoisuus oli Ensembliade, ensemble-maraton, jossa esiintyi kolme aikamme keskeisintä nykymusiikki-ensemblea: ranskalainen Ensemble intercontemporain johtajanaan suomalainen Susanna Mälkki, saksalainen Ensemble Modern johtajanaan ranskalainen Franck Ollu ja itävaltalainen Klangforum Wien johtajanaan argentiinalaissyntyinen Enrico Pomárico. Seitsentuntinen konsertti oli jaettu kolmeen osaan, joissa jokaisessa kuultiin kolme teosta. Yksi jokaisen osan teoksista kuultiin aina kaksi kertaa, kahden eri ensemblen soittamana.

Ensin ajattelin, että saman kappaleen kuuleminen kaksi kertaa samassa konsertissa muistuttaisi sitä kuin kuuntelisi sekä konserttiesityksen että levytyksen, mutta tulos olikin ällistyttävästi jotain aivan muuta. Olin nimittäin jo suunnitellut kirjoittavani Aureliano Cattaneon (1974) teoksesta Sabbia (2007/08) jotain tämänsuuntaista: ”keskieurooppalaisen musiikin nykytrendeistä kiinnostuneelle Cattaneon Sabbia on kuin katalogi nykymusiikin muotitekniikoista”. Ensemble intercontemporainin läpikuultavana esityksenä teos kieltämättä kuulostikin erikoissoittotekniikoiden kollaašilta. Kun sitten myöhemmin kuulin saman teoksen Klangforum Wienin verevästi soittamana, hämmennyin, sillä vaikutelma oli täysin erilainen: teos tuntuikin nyt solidilta, erikoissoittotekniikoita saumattomasti säveltasomateriaaliin sekoittavalta uutuudelta – varsin lupaavalta, joskin muodoltaan turhan matalaprofiiliselta. Jäin pohtimaan, että mikä siitä, mitä kriitikko sanoo säveltäjän tyylistä ja taitavuudesta on itse asiassa säveltäjän tekoa ja mikä ensemblen sointikulttuuria.

Suurimmat erot paljastuivatkin juuri Klangforum Wienin ja Ensemble intercontemporainin välisiksi: Ensemble intercontemporain tuntui olevan kuin akvaario, jossa kaikki oli kirkkaasti valaistuna, terävästi piirrettynä tarkkailtavaksi, kun taas Klangforum Wien sulautui helposti yhtenäiseksi superinstrumentiksi. Bernhard Ganderin (1969) alankomaalaistyylistä urbaania minimalismia muistuttavan, klustereita, multifoneja, mikroaskelia ja nopeasti ilmaan haihtuvia jazz-alluusioita täynnänsä olevan teoksen Beine und Strümpfe (2007) esityksissä taas nousivat esille Ensemble Modernilla päällekkäiset linjat ja värikäs kirjavuus Klangforum Wienin yhtenäisenkarun yksivärisyyden sijaan. On lopulta makuasia mistä pitää eniten, ja jonkun säveltäjän tyylillehän sitä paitsi sopii yhdenlainen ensemble, jollekin toiselle toisenlainen.

Mure: Puumalan suoraviivaisen pitkälinjainen uutuus

Suomalaisittain merkittävää oli professori Veli-Matti Puumalan esiintyminen festivaalilla. Ensemble intercontemporainin tilaama ja Susanna Mälkille omistettu Mure (2008) on paitsi Donaueschinger Musiktage 2008:n ohjelmassa, myös säveltäjänsä tuotannossa varsin traditionalistista musiikkia. Elohopeamaisten linjojen ja viileiden vaskifanfaarien alkutunnelma oli hieman ohuen ja voimattoman tuntuinen, mistä kappale kuitenkin sähköistyi rytmisen monikerroksiseksi muistuttaen säveltäjän varhaisempaa, jazzin kanssa flirttailevaa orkesteriteosta Tutta via (1992–93) sekä Harrison Birtwistlen jo klassikoksi muodostunutta ensembleteosta Secret Theatre (1984). Kahden stereofonisesti sijoitetun pikkurummun rituaalimaisen panorointi-trillin jälkeen tunnelma muuttui peruuttamattomasti maagisen pysähtyneeksi. Pitkälinjaisen, intensiivisen sointumassan chaconne-rakenne transformoitui hitaasti ja vakuuttavasti, ja toi mieleen elektronimusiikin prosessit. Puumalan musiikkiin onkin viimeaikoina tullut Anna Liisa -oopperassakin voimakkaasti vaikuttanutta suoraviivaista pitkälinjaisuutta, jota mieluusti kuulisi jatkossa vaikkapa laajamuotoisessa sinfoniatyyppisessä orkesteriteoksessa. Mure on persoonallista ja vahvaa muodontajua sekä suvereenia satsillis-harmonista käsityötaitoa osoittava teos, jonka hyveet olivat juuri niitä, joita tärkeimmillä ja eteenpäinkurkottavimmilla saksalaisilla nykymusiikkifestivaaleilla usein jää kaipaamaan. Todettakoon kuitenkin tasapuolisuuden nimissä, että samalla meikäläiseen sävellysmaastoon toivoisi suurempaa uteliaisuutta ja rohkeutta sävyjä, värejä ja miksei hälymaailmojakin kohtaan.

Itselleni Ensembliaden ehdottomasti kiinnostavimmaksi teokseksi nousi ranskalaisen Yann Robinin Art of Metal (2007). Taitavien, mutta hieman persoonattomien ja varovaisenviileiden Aureliano Cattaneon ja Saed Haddadin teosten jälkeen kolmantena kuultu Robinin rohkean kompromissiton sävelkieli tuntui kihelmöivän persoonalliselta. Teoksessa solistisena soittimena oli harvinainen metallinen kontrabassoklarinetti (erikoisesta suukappaleesta johtuen esim. soittimen slap-tongue oli todella kuiva ja perkussiivinen, kontrabasson Bartók-pizzicatoon vertautuva). Ensemble intercontemporainin 17 soittajan ensemble säesti solistia hämmästyttävän orkestraalisin, terävänkarhein tehoin. Teos sisälsi hienoja nousuja, upeasti soitinnettuja, sähköisiä pintoja, ja se oli täynnä vahvaa näkemystä ja upeita ideoita, jotka eivät kuitenkaan valitettavasti kantaneet aivan teoksen koko kestoa. Säveltäjä kun ei keksinyt kovinkaan omaperäistä huipennusta teokselleen; pysähtynyttä lopputunnelmaa olisi tosin kuunnellut paljon pidempäänkin.

Nuorena lupauksena mainittakoon myös argentiinalaissyntyinen Eduardo Moguillansky (1977), jonka hiljaisuuden ja kuiskausten intensiivisillä tehoilla operoiva Cire perdu (2008) esiintyi Klangforum Wienin käsissä hyvin edukseen. Toivoisin Moguillanskyn postlachenmannilaiseen nykytyyliin silti suurempaa persoonallisuutta, rikkaampaa karakteristiikkaa ja kontrasteja – tarkkaan harkitun, kekseliään ja suurta teknistä taituruutta edustavan hälymaailman rinnalle.

Vanhempia mestareita ja Quintet for Groups

Vanhemmista mestareista mukana Ensembliadessa olivat kreikkalaissyntyinen Georges Aperghis (1945) ja brittiläinen Brian Ferneyhough (1943). Aperghisin Teeter-totter (2007/08) on toisteisen blokkimaisesti etenevä, leikkisän musikanttinen ja vauhdikas teos, joka tuo harmonia- ja tekstuurimaailmaltaan hämmästyttävän voimakkaasti mieleen György Ligetin kamarikonserton (1969–70). Ferneyhoughin uutuus Chronos-Aion (2008) on puolestaan tiivis, 112 lyhyestä, saumattomasti yhteensoitetusta jaksosta koostuva, lähes puolituntinen teos. Nuorempiensa seurassa Ferneyhough kuulostaa lyhytjännitteisessä hyperkompleksisessa melodis-ekspressiivisyydessään varsin perinteiseltä, neljäsosasävelaskelin ryyditetyltä, hieman raskassoutuiselta 2000-luvun Schönbergiltä.

Muiden konserttien tarjonnasta jäi mieleen erityisesti sunnuntain 19.10. orkesterikonsertissa kuultu vuonna 1965 syntyneen ranskalaisen Brice Pauset’n Die Tänzerin (Sinfonie V) (2008). Alussa vastakohdiksi nostamistaan elementeistä ’konsonoiva harmonia’–’häly’ säveltäjä kasvatti upean monisäikeisen, vahvoja tilavaikutelmia, suuria sointi-illuusioita ja hienostuneita spektraalisia harmonioita säästelemättä tarjonneen persoonallisen orkesteriteoksen, jonka voi hyvällä syyllä sanoa tarjoavan jo jotain aivan uutta sinfoniakirjallisuuteen ja aikamme musiikkiin ylipäänsä. Ihailtavaa oli SWR-Sinfoniaorkesterin ja Sylvain Camberlainin harras paneutuminen teoksen persoonalliseen sointiavaruuteen.

SWR-sinfoniaorkesteri vastasi myös festivaalin kulttuuriteosta soittamalla pitkään esittämättä olleen amerikkalaisen nykymusiikin pioneerin Ben Johnstonin (s. 1924) visionäärisen orkesteriteoksen Quintet for Groups (1965/66). Kompleksin mikrotonaalinen teos soi vasta nyt ensimmäistä kertaa säveltäjän haluamalla tavalla – 60-luvun kantaesitys kun päättyi kaaokseen ja partituuri vuosikymmeniksi kadoksiin. Teoksessa keskeisessä osassa oli kaksi monimutkaisen kaavan mukaan puhtaisiin kolmisointuihin viritettyä flyygeliä, joita yksi pianisti ja kaksi lyömäsoittajaa operoivat, ja joita kaksi myöskin mikrotonaalisesti viritettyä harppua osaltaan vahvistivat. 1960-luvun pelottomasti uusille alueille etenevää modernistista maailmankuvaa fantastisimmillaan edustanut teos kuulosti yhä futuristiselta (äärimmäisimmätkään avantgardistit kun eivät ole orkesterimusiikissaan vieläkään oikein menneet eri viritysjärjestelmien tarjoamiin maailmoihin – ainakaan systemaattisesti). Amerikkalaisen avantgarden grand old mania Ben Johnstonia ei syyttä palkittu SWR-sinfoniaorkesterin vuotuisella säveltäjäpalkinnolla konsertin päätteeksi.

Donaueschingen, 20.10.2008
Jarkko Hartikainen

Kirjoittaja on nuori kosmopoliitti säveltäjä, joka asuu tällä hetkellä Frankfurtissa, Saksassa.