Vuosi sitten perustettu Klasariklubi on lunastanut paikkansa Helsingin kulttuuriskenessä. Kerran kuukaudessa ravintola Bellyssä järjestettävä klubi on saanut mukavasti julkisuutta, ja esitykset vetävät väkeä. Tavoitteena on esittää klassista musiikkia perinteistä konserttitilaisuutta rennommassa ilmapiirissä. Klubilla voi ostaa virvokkeita, jutella ja liikuskella esityksen aikana.

Alkaneen vuoden ensimmäisenä klubi-iltana kuultiin kamariorkesteri Avantin! muusikoiden sekä klubin taiteellisen suunnittelijan Minna Pensolan esityksiä. Steve Reichin, Iannis Xenakiksen ja J.S. Bachin musiikkia sisältävän ohjelman oli suunnitellut Avantin taiteellinen johtaja Kari Kriikku. Ideana oli lyömä- ja jousisoitinmusiikin vuorottelu.

Amerikkalaisen Steve Reichin minimalistiset teokset Clapping Music ja Music for Pieces of Wood jakavat kantoja: joku miettii, mitä järkeä on kuunnella ”pelkkää” kättentaputusta tai kapuloiden pauketta, kun taas joku toinen kiinnittää huomiota teosten hienovaraisiin rytmisiin muutoksiin ja vangitsevaan transsimaiseen tunnelmaan. Joka tapauksessa Reichin varhaiset minimalistiset kokeilut sopivat hienosti Klasariklubille. Juuri tässä miljöössä voidaan taputtaa käsiä yhteen muutenkin kuin teosten väleillä.

Minna Pensola soitti osia Bachin sooloviulusonaatista suoraviivaisella otteella. Tuija Rantamäen sisäistynyt ja hiottu tulkinta Bachin soolosellosarjasta kirvoitti spontaanit suosionosoitukset. Mitä ilmeisimmin myös oluttuopin äärellä sielu voi kohota sfääreihin. Konsertin päätösnumerona kuultu Xenakiksen Okho djemberumpuineen herätti suloisesta Bach-unesta ja viritti jatkamaan iltaa.

Klasariklubin yhtenä tavoitteena on houkutella klassisen musiikin pariin niitäkin, jotka eivät yleensä käy taidemusiikin konserteissa. En tiedä, onko tässä onnistuttu, sillä aika paljon yleisön joukossa näytti olevan samaa porukkaa kuin Finlandia-talollakin: kulttuurin ystäviä keski-iästä ylöspäin sekä musiikin opiskelijoita, ammattilaisia ja harrastajia. Mutta ainakin klubi oli täynnä, joten ei tilanteessa varmaankaan mitään valittamista ole. Lavan edustan paikat vietiin hyvissä ajoin ennen keikan alkua.

Voidaan myös kysyä, vallitseeko klubilla tosiaan rennompi tunnelma kuin perinteisessä konsertissa. Klubivieraat nimittäin hiljentyivät kuin sanattomasta sopimuksesta heti, kun soitto alkoi. Myös ne, jotka olivat baarin puolella eivätkä tungoksen takia nähneet lavalle, nököttivät paikallaan kuunnellen kiltisti kuin kirkossa. Reilun tunnin mittaisen ohjelman loppupuolella tosin alkoi syntyä jo hiljaista puheensorinaa. Näin yleisö ilmeisesti haluaa Klasariklubinsa nauttia. Vai onko kyseessä joukkoefekti – koska kukaan ei uskalla puhua, ei kukaan puhu? Ei jutteleminen tietenkään mikään itsetarkoitus ole, eikä rennon ilmapiirin edellytys. Yleisö oli tullut paikalle ennen kaikkea kuuntelemaan musiikkia.

Välitöntä tunnelmaa luovat myös baarimiljöö, välispiikit ja tilanteen epämuodollisuus. Teoksista kerrottiin perusasioita yleisölle, mikä on hyvä asia. ”Tervetuloa sivistys!”, klubin nettisivuja lainaten. Juontojen sisällön suhteen ehkä vähemmän ja harkitumpaa olisi kuitenkin enemmän?

Kari Kriikun klarinettitaidetta ei valitettavasti kuultu, mutta hän kiipesi kyllä lavalle kisaamaan Pensolan kanssa siitä, kumpi tekee enemmän kyykkyhyppyjä. Aika hyvä kunto näillä muusikoilla, sanoisin.