Uudestisyntyneen Musica nova -festivaalin avajaiskonsertin huipennoksena kuultiin kantaesityksenä Väliaika Juhani Nuorvalan kolme vuotta sitten valmistuneesta oopperasta Flash Flash. Väliaikaa kehystävät ensimmäinen ja toinen näytös jäivät siis vielä kuulematta ja näkemättä. Eilen kuullun esityksen perusteella tuli selväksi ainakin se, että kyse on hyvin poikkeuksellisesta suomalaisesta oopperateoksesta. Väliajan musiikki on nopeatempoista ja Juha Siltasen englanninkielinen teksti kiitää viiden laulajan ensemblella vikkelästi ja sujuvasti. Poissa ovat perisuomalainen jähmeys ja kansallinen mytologia. Uskoisin, että juuri tämänkaltaista oopperaa kaivataan dynaamiseen ja monikulttuuriseen Helsinkiin. Vaikka oopperan aiheena on sodanjälkeisen amerikkalaisen kulttuurin tunnetuimpiin ikoneihin kuuluva Andy Warhol, on selvää, että teos kertoo yhtä paljon 2000-luvun Suomesta. Nuorvalan oopperan sähköisesti kimmeltävä hunajaisen imelä sävelmaailma rakentaa viekoittelevan julkisivun, jonka takana väijyy elämän ahdistava raadollisuus. Oopperan musiikissa kauttaaltaan käytetty epätavallinen viritysjärjestelmä on epäilemättä tarkoitettu luomaan outouden ja epätodellisen vaikutelmaa. Kuulemani perusteella en ole aivan vakuuttunut kyseisen järjestelmän toimivuudesta lauluäänillä. Joka tapauksessa esityksen laulajat suoriutuivat virtuoosisesta tehtävästään erinomaisesti. Tuuli Lindebergin instrumentaalisen kuulas sopraano soi juuri sopivan etäisen koskemattomana Tuula Paavolan alton tuodessa ronskimpaa elämän karheutta vastapainoksi. Myös esityksen kolme mieslaulajaa pysyivät vauhdissa mukana vaivattomasti.
Konsertin alkunumerossa päästiin suoraan Johan Tallgrenin tämänvuotisen festivaalin teemaksi valitseman New Yorkin tunnelmiin. Steve Reichin City Life -teoksessa vuodelta 1995 kuullaan säveltäjän itsensä tallentamia äänimaisemia New Yorkin kaduilta. Väliajan jälkeen kuultiin toinen Reichin teos, koko konsertille nimensä antanut Come out -nauhateos vuodelta 1966. Nauhalta kuullaan Harlemin mellakoissa vangitun tummaihoisen nuoren miehen ääni. Oikeudenkäynnissä nuorukaista syytettiin murhasta, vaikka hän oli syytön. Ennen väliaikaa (joka antoi konserttiin ahtautuneelle Helsingin musiikkielämän kermalle mahdollisuuden vaihtaa kuulumisia ja harrastaa seurapiirielämää à la Warhol) kuultiin toinen nauhateos, John Cagen Imaginary Landscape No. 5 vuodelta 1952. Teos on ehtaa Cagea ja sen sattumanvaraisesti valittujen jazzpätkien eripurainen kollaasi virkisti korvia ja mieltä. Konsertissa kuultiin lisäksi nuorena kuolleen italialaisen säveltäjän Fausto Romitellin (1963-2004) kymmenen vuotta sitten Pariisissa kantaesitetty teos Professor Bad Trip: Lesson 2 (1998-1999). Se on keskimmäinen teos trilogiasta, joka on saanut innoituksensa ranskalaisen runoilijan Henri Michauxin huumekokeiluja analysoivasta kirjasta Connaissance par les gouffres (”Kuilujen kautta tietoisuuteen”). Romitellin intohimona oli psykedeelinen rock, ja niinpä Professor Bad Trip -teoksen kymmenen hengen soittajistoon kuuluvat myös sähkökitara ja sähköbasso. Muutoin pääosin ranskalaisesta spektrimusiikista ilmaisunsa saaneessa teoksessa erottuivat Mikko Ivarsin vahvistetusta sellosta kummunneet Jimi Hendrix-tyyppiset soolorevittelyt.
Avajaiskonsertti Kansallisoopperan Alminsalissa käynnisti Musica nova –festivaalin liikkeelle virkeän vauhdikkaasti. Avanti! ja Dmitri Slobodeniouk tulkitsivat energisen urbaanit sävelteokset mukaansatempaavan tyylikkäästi.