Johanna Korhosen kolumni tämän päivän Helsingin Sanomissa on niin hyvä, että haluaisin liittää sen tähän kokonaisuudessaan! On kuitenkin tyydyttävä siteeraamaan.

Korhosen mukaan konserttien käsiohjelmien elämäkertatiedot antavat vaikutelman ”kuivakasta, suorituskeskeisestä, ylenpalttisen kilpailuhenkisestä ja huomionkipeästä” muusikkoporukasta. Olen itsekin hämmästellyt sitä, kuinka kokemuksellisten ja merkityksellisten asioiden – kuinka minusta tuli minä? – sijaan tyydytään ”painamaan jonkinlainen apurahahakemuksen liite” käsiohjelmaan.

”Tutkintojen nimikkeet ja vuosiluvut esitellään yksityiskohtaisesti. Jos näännyttävä ponnistelu on tuottanut huippuarvosanat, tämä mainitaan erikseen.” (Joskus näitä tekstejä lukiessa tuntuu, ettei Sibelius-Akatemiasta edes voi valmistua muuten kuin parhain arvosanoin.) ”Kaikkein eniten muusikot arvostavat voittamiaan kilpailuja tai saamiaan huomionosoituksia. Ajatella: nyt soittava porukka on saanut jo 1980-luvun alussa Vuoden levy -palkinnon!”

Korhonen kysyy, josko muusikko pelkää yleisöään niin suuressa määrin, ettei uskalla astua lavalle paljastamaan itseään ennen kuin on näännyttänyt kuulijan suoritusluettelollaan. ”Rakas muusikko! Tule jo pois sieltä ansioluettelosi takaa. Kyllä me uskomme, että hallitset instrumenttisi; kuulemmehan sen itsekin, kun pääset vauhtiin… Kerro meille mieluummin työsi ytimestä, musiikista ja musiikin tekemisestä.”

Sivumennen sanoen, tätä kohti me Sibelius-Akatemian DocMus-yksikön tohtorikoulutettavat yritämme pyrkiä: verbalisoimaan musiikin tekemistä ja omaa, vuosien ja taas vuosien itsetutkistelun myötä syntynyttä suhdetta siihen.

Mainittakoon vielä pari valtavirrasta poikkeavaa esiintyjää: Steven Isserlisin ja Markku Korhosen esittelyissä on saanut mukavasti tietoa ihmisestä soittimen takana.

Sanomalehti Guardianin kriitikko Tim Ashley antaa yhden tähden viidestä venäläisen säveltäjän Vladimir Martynovin (s. 1946) oopperan Vita Nuova esitykselle Lontoon Royal Festival Hallissa keskiviikkona. Lontoon filharmonikkoja, EuropaChorAkademieta ja nimekkäitä solisteja johti orkesterin ylikapellimestari Vladimir Jurowski.

Martynovin teos on oopperan ja oratorion välimuoto, joka ”kartoittaa oopperamusiikin genealogiaa Debussystä Bergiin ja gregoriaanisesta laulusta sarjallisiin tekniikoihin.” Libretto perustuu Dante Alighierin käsityksiin jumalallisen roolista inhimillisessä rakkaudessa ja taiteellisessa luovuudessa. Säveltäjän mukaan kirkon ja valtion eriytyminen keskiajan jälkeen on repinyt länsimaisen taiteen rituaalisilta juuriltaan, eikä nykyään ole mahdollista kirjoittaa ”omaa” musiikkia. Uuden luomisen sijaan säveltäjä voi vain järjestää kulttuurimme fragmentteja uudelleen.

Ashleyn mielestä kapellimestari Jurowskin päätös ottaa teos kausiohjelmaan kertoo suuressa määrin arvostelukyvyn puutteesta. ”Martynovin musiikissa postmodernismi on työntynyt ääriinsä peittääkseen inspiraation puutteen [… Säveltäjän filosofia] on käytännössä vain tekosyy pommittaa yleisöä sitaateilla ja viittauksilla kolmen puuduttavan tunnin ajan. Voi vain arvailla, miksi suuri osa musiikista kuulostaa Carl Orffilta, vaikka Danten ajatuksia kuvataan myös Taikahuilun, Mahlerin kahdeksannen ja Götterdämmerungin sävelin. Tatiana Monogarovan Beatrice saa laulettavakseen jotain Isolden lemmenkuolon tapaista, kun taas Mark Padmoren Dante joutuu esittämään eurooppalaisen runouden hienoimpia säkeitä niin banaalin musiikin sävelin, että kuulijan on irvistettävä. Teennäisen kuoron ja orkesterin lavaliikunnan lisäksi Jurowski päätyy eräässä kohdassa johtamaan hiljaisuutta, kuin Hoffnungin sarjakuvassa. Hirvittävää, joka sekunti.”

Independentiin kirjoittava Edward Seckerson on tuskin lempeämpi: ”Kahden ja puolen tunnin esityksen jälkeen ulos marssineen kuoron gregoriaaninen laulu oli juuri vaiennut nautinnollisesti, kun Martynov rikkoi hiljaisuuden naurettavan halpahintaisella sub-Straussilaisella postludilla, jonka aikana orkesteri poistui lavalta Haydnin jäähyväissinfonian tapaan […] On kuin Martynov yrittäisi tehdä taidetta epäoriginaalisuudesta. On vaikea kuvitella toista yhtä häpeämättömällä tavalla käytetyltä tuntuvaa teosta. Harvassa olleet resonoivat hetket puhuttelivat vain alkuperäisten teosten ansioiden vuoksi, ja Wagnerilta lainatut fraasit olivat niin lähellä plagiarismia että omistus ei imarrellut vaan loukkasi.”

Päättele itse! London Philharmonic Orchestran sivuilla voi kuunnella näytteitä teoksesta.