Amfion pro musica classica

Arvio: Peter Liebersonin Songs of Love and Sorrow soi lumoavan ilmeikkäästi Gerlad Finleyn, RSO:n ja Hannu Linnun häikäisevässä konserttiesityksessä

13.12.2019 16:15 , Jätä kommentti ,
Baritoni Gerald Finley, RSO ja Hannu Lintu tiistain harjoituksissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Baritoni Gerald Finley, RSO ja Hannu Lintu tiistain harjoituksissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Atlantin tällä puolen Peter Liebersonin musiikkia pääsee kuulemaan koko lailla harvoin. Vaikka säveltäjällä on ollut ansiokkaita puolestapuhujia, kuten Oliver Knussen, monet Liebersonin hienoimmista teoksista ovat jääneet jotakuinkin huomiotta Euroopassa.  

Tällä viikolla Musiikkitalossa otettiin suuri harppaus eteenpäin, kun baritoni Gerald Finley, Radion sinfoniaorkesteri ja Hannu Lintu esittivät Liebersonin vaikuttavan jäähyväisteoksen, tummanpuhuvan, Pablo Nerudan runoihin pohjaavan laulusarjan Songs of Love and Sorrow (2007-10). Tämänviikkoisten konserttien yhteydessä teos myös levytettiin ensimmäistä kertaa tulevaa CD-julkaisua varten.  

Toisen vaimonsa, Lorraine Hunt Liebersonin muistolle omistettua viiden laulun sarjaansa säveltäessään Lieberson sairasti itsekin jo imusolmukesyöpää. Rankkojen hoitojen kuormituksesta huolimatta säveltäjä pystyi saattamaan Songs of Love and Sorrowin valmiiksi talvella 2010. Teos sai kantaesityksensä Finleyn laulamana Bostonissa maaliskuussa 2010, vuotta ennen säveltäjän kuolemaan kuudenkymmenenneljän vuoden iässä. 

Liebersonin viehtymys musiikkiin lienee peruja hänen vanhemmiltaan, koreografi Vera Zorinalta ja Columbia-levy-yhtiötä johtaneelta Goddard Liebersonilta. Säveltäjän varhaistuotanto kumpuaa sodanjälkeisen modernismin perinteestä. Stravinskyn myöhäisen tyylin vaikutus on ilmeinen sellaisissa teoksissa kuten Concerto for Four Groups of Instruments (1972/1973). Silti jo Accordancessa (1975-76) alkaa erottua säveltäjän hienovireinen rytmiikka jonka lumovoima on erityisen puoleensavetävää.     

Leimuavat sointivärit, taidokkaat rytmit ja oivallisen kekseliäs instrumentaatio kukkivat upeassa, isolle orkesterille sävelletyssä Dralassa (1986), joka toimi tienraivaajana kohti Liebersonin aistikasta kypsää kautta. Songs of Love and Sorrow’ssa säveltäjän musiikki on jo kohonnut omintakeiseen läpikuultavan instrumentaation, hienovaraisten harmonioiden ja koskettavan melodiikan maailmaansa.      

Viiteen Nerudan sonettiin pohjaava Songs of Love and Sorrow peilaa maallisia ilojamme ja niihin kietoutuvaa, kaikkialla läsnä olevaa surun ja menetyksen tematiikkaa. Tuloksena on eräänlainen oman aikamme Das Lied von der Erde, valojen ja varjojen välillä häilyvä mestariteos. 

Laulusarjan avaa kahden soolosellon aineettomuudessaan kiihkeä motto, joka tekee vaikuttavan paluun musiikin pinnalle useaan otteeseen teoksen kuluessa. Johdannon jälkeen solisti liittyy mukaan herkän, kamarimusiikinomaisen säestyksen saattelemana. Aistikas soololinja kumpuaa runojen sisäisestä rytmistä kieppuen ekstaasin ja resignaation välillä karttaen kaikkia turhia maneereja.      

Jousista, puhaltimista, kahdesta käyrätorvesta ja kahdesta trumpetista muodostuvaa orkesteria täydentävät piano, harppu, patarummut ja kaksi lyömäsoittajaa. Koko orkesteria kuullaan yhdessä vain hetkittäin, lyhyissä tutti-jaksoissa. Lieberson hyödyntääkin soittajistoaan mitä moninaisimpina kamariyhtyeinä juhlistaen sointivärien moni-ilmeistä kirjoa. 

Teksti ja musiikki sulautuvat yhteen saumattomasti muodostaen soivan mikrokosmoksen, jonka ainutlaatuinen kauneus ja puhuttelevuus tekevät syvän vaikutuksen. 

Finley lauloi soolo-osuuden lumoavan ilmeikkäästi kiinnittäen erinomaisesti huomiota ilmaisun yksityiskohtiin ja vivahteisiin. Linnun johdolla RSO:n oivalliset muusikot kietoivat Liebersonin kuulaat tekstuurit häikäisevään sointivärien kirjoon.

Greald Finley, RSO ja Hannu Lintu Musiikkitalon konsertissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Greald Finley, RSO ja Hannu Lintu Musiikkitalon konsertissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

 

Upean esityksen innoittamana Musiikkitalon yleisö otti Songs of Love and Sorrowin avosylin vastaan. Konserttikokemuksen perusteella on helppo kuvitella teoksen levytyksestä tulevan melkoinen hitti. Kenties olemme todistamassa Liebersonin musiikin läpimurtoa.    

Illan toisella puoliskolla kuultiin toiset vaikuttavat musiikilliset jäähyväiset Anton Brucknerin yhdeksännen sinfonian (1887-1896) muodossa. Bruckner työskenteli viimeiset yhdeksän vuotta elämästään sinfonisen huipentumansa parissa. Työ keskeytyi moneen otteeseen niin sairastelun kuin aiempien teosten uudistamisenkin vuoksi. Säveltäjän terveyden heikentyessä sinfonian luomistyöstä tuli lopulta kilpajuoksu aikaa vastaan. Kamppailu päättyi Brucknerin kuolemaan seitsemänkymmenenkahden vuoden iässä syksyllä 1896. 

Säveltäjän kuollessa sinfonia kolme ensimmäistä osaa olivat valmiina, kuten suurin osa finaaliakin, josta puuttui enää kooda. Finaalin käsikirjoitus lojui Brucknerin kuolinvuoteen vierellä. Säveltäjän ystävät tapasivat napata käsikirjoituksesta sivuja muistoksi mukaansa käydessään tervehtimässä vainajaa viimeisen kerran.  

Musiikkitieteilijöiden vuosien huolellisen työn tuloksena finaali on sittemmin saatu editoitua esityskelpoiseen kuntoon. Vaikka tälle laitokselle onkin nimekkäitä puolestapuhujia, kuten Sir Simon Rattle ja Daniel Harding, yhdeksättä sinfoniaa esitetään yhä ylivoimaisesti eniten kolmiosaisessa asussaan. Vaikka molempien versioiden pohjalta on mahdollista rakentaa vaikuttava kokonaisuus, on todettava, että juuri kolmiosaisena sinfonian sisäinen draama toteutuu vastaansanomattoman voimakkaasti. 

Hämmästyttävään adagioon päättyessään musiikissa on tiettyä transsendentaalista lopullisuutta, kuten tämän illan konsertti jälleen kerran osoitti.  

Kolmiosaisena yhdeksäs sinfonia jakautuu kahteen suureen soivaan freskoon, joita erottaa demoninen scherzo ja sen vauhdikkaasti pyyhältävä trio. Tämä arkkitehtoninen symmetria muodostaa mitä vakuuttavimman, tasapainoisen kokonaisuuden.  

Avausosa kasvaa valtavaksi sonaattimuodon kaareksi, jonka sävelmateriaali jakautuu kolmeen teemaryhmään, joista Bruckner johtaa ehtymättömänä virtaavan musiikillisen vuon. Säveltäjä valjastaa kaiken logiikkansa ja mielikuvituksensa materiaalin kehittelyyn. Tuloksena on hämmästyttävä sointimatka, otsikoituna feierlich, misterioso, jonka lomassa tapahtuu voimallisia musiikillisia törmäyksiä, jotka värisevät harmonisissa äärimmäisyyksissä.  

Kuten aina Brucknerin kehittelyn pitkien syklien kohdalla, kokonaismuodon tarkka punnitseminen ja tasapainottaminen ovat avainasemassa. Linnun johdolla ensimmäinen osa rakentuikin kerrassaan upeasti ilman huumaavien sointikuohujen liiallista tyynnyttämistä. RSO soi suurenmoisen kirkkaasti säilyttäen tekstuurin läpikuultavuuden kerrassaan ihailtavasti.     

Lintu asetti hurjan scherzon tempot juuri kohdilleen, antaen musiikin pahaenteisyyden jyrätä kaikessa musertavuudessaan. Ketterä jousisto, voimalliset vasket, jyhkeät patarummut ja kirkkaat puupuhallinosuudet sulautuivat hulppeaksi orkesterisoinniksi, joka tempaisi kuulijan välittömästi mukaansa. Vireän trion toimiessa oivana vastavoimana, toinen osa sai kerrassaan hienon toteutuksen. 

Adagio alussa orkesteri sukeltaa syvälle orkesterivärien syövereihin jylhien vaskisointujen ja jousten uljaiden kaarrosten saattelemina. Näitä suuria linjoja koristelevat puupuhaltimien taidokkaat linjat. Bruckner käyttää nerokkaasti neljän käyrötorven ja neljän wagnertuuban arsenaaliaan. Vaihtelemalla näiden keskinäisiä voimasuhteita säveltäjä loihtii esiin uskomattoman sävyjen jatkumon. 

Musiikki tiivistyy henkeäsalpaaviin huipennuksiin, joissa eri vaskiryhmien välinen vuoropuhelusta kohoaa vavahduttavia soivia maisemia. Kunkin huipennuksen jälkeen musiikki hajoaa hauraiksi, kamamarimusiikinomaisiksi kudelmiksi. Kerta toisensa jälkeen musiikki kohoaa uuteen pauhuun, kunnes koko osan jännite purkautuu murskaavaan vaskidissonanssiin.   

Tuonpuoleiseen kurkottava kooda vie sinfonian lopulta täytymykseensä. Viimeisillä tahdeilla musiikki pelkistyy pitkään, staattiseen vaskisointuun, jota saattelevat jousten pizzicatot. Lopulta seuraa hiljaisuus, joka tuntuu lähes aineelliselta.  

Brucnerin yhdeksännen sinfonian harjoitukset Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Brucnerin yhdeksännen sinfonian harjoitukset Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Orkesterin ja Linnun suurella musikaalisuudella tulkitsema adagio oli omintakeista valoaan hohtava matka Brucknerin musiikillisen valtapiirin äärimmäisille rajoille. Sopivampaa päätöstä niin illalle kuin orkesterin hienolle syyskaudelle voi tuskin kuvitella. Täyttymys.   

– Jari Kallio

 

Radion sinfoniaorkesteri

Hannu Lintu, kapellimestari

 

Gerald Finley, baritoni

 

Peter Lieberson: Songs of Love and Sorrow (2007-10)

Anton Bruckner: Sinfonia nro. 9 D-molli, WAB 109 (1887-1806)

 

Musiikkitalo, Helsinki

Ke 11.12.2019, klo 19

Kategoria: Päävalikko

raportti: Edvard Grieg ja Pariisi – Wojciech Stępieńin luento Helsingin yliopiston musiikkitieteessä 11.12.2020

12.12.2019 10:53 , Jätä kommentti ,
Wojciech Stępień. Kuva © E. Tarasti

Wojciech Stępień. Kuva © E. Tarasti

Wojciech Stępieńin muistamme hänen väitöskirjastaan oppiaineeseemme v. 2012 aiheena Einojuhani Rautavaaran ns. enkeli-tyyli. Säveltäjä oli tuolloin vielä elossa ja tuli väitöstä seuraamaan. Hän oli iloinen, ettei väitös ollut otsakkeestaan huolimatta ” mitään taivastelua”. Kirja ilmestyi otsakkeella Signifying Angels.

Stępieńin toinen lempiaihe on ollut Edvard Grieg, jonka musiikkia hän on soittanut pianistina mm. opinahjossaan ja nyt työpaikassaan Katowicen Musiikkiakatemiassa. Häneltä on juuri ilmestynyt kirja Le nouveau Grieg. Tendencije modernistyczne w tworczosci Edvard Griega ma prsykladzie op. 54, 66 i 72 (2019, Akademy Muzyczna); hän on julkaissut myös englanniksi Edvard Grieg and his time (2016) ja hän toimii kansainvälisen Grieg-seuran varapuheenjohtajana.

Puolalaisille Grieg oli aina ”Pohjoisen Chopin”. Mutta miksi Ranska?

Grieg oli paitsi kansallinen instituutti kotimaassaan myös kosmopoliitti. Sitä heijastaa jo hänen kuuluisan Bergenin talonsa (Troldhaugenissa) interiööri. Hänen yksi kuuluisimpia sävellyksiään on tuo viehättävä Kesäpäivä Troldhaugenissa vuodelta 1896; sen on levyttänyt mm. armoitettu Grieg-tulkki Eva Knardahl, joka opetti sitä myös pianokurssillaan Suomesssa.

Sen verran on tiedettävä Norjan historiasta, että vuoden 1814 Eidvollin kokous erotti maan Tanskasta. Siitä alkaen haettiin norjalaisten identiteettiä: historiasta, kielestä ja folkloresta. Kieleksi tuli landsmålin sijaan riksmål, ja kieli erosi nyt selvästi tanskasta. 1841 ilmestyi kokoelmm kansansatuja, eräänlainen norjalaisten ”Kalevala”, mutta vailla kokoavaa ”juonta”.

Mielenkiintoinen on Stępieńin tulkinta, että Norja edusti pohjoista orientalismia Eroopassa – ja Eurooppa oli yhtä kuin Ranska tässä tapauksessa. Grieg oli musiikkimaailman kiistaton tähti, hän ilmensi norjalaisuutta puhtaassa muodossa. Kun hän soitti a-mollikonserttoaan Roomassa Lisztille, tämä keskeytti ja ryntäsi salin toiselta puolelta lausuen: ”Ihastuttavaa, g ja g eikä gis! Hurmaavan ruotsalaista!” Ruotsalaisia norjalaiset eivät kuitenkaan halunneet olla yhtä vähän kuin suomalaisetkaan.

Norjan taide oli näyttävästi esillä Pariisin maailmannäyttelyissä jo aiemmin kuin Suomen. Tosin maailmannäyttelyssä 1867 kansakunnat varustettuna rikkaalla pääomalla olivat keskellä päähallissa, köyhät olivat reunoilla periferiassa ja niin myös Norja. Taas näyttelyssä 1889 Saksa oli kokonaan poissuljettu 1871 vuoden sodan vuoksi. Norjalaiset taiteilijat, kirjailijat ja maalarit tulvivat Pariisiin, Ibsen, Björnsson, Kielland, ja heitä ihailtiin. Peer Gyntin (1867) viimeinen näytös tapahtui Egyptissä, mutta kuvasi itse asiassa Norjaa. Norjalaiset siis miellettiin orientaalisiksi. Ja pariisilaisille kelpasi vain orientalismi, musiikki tulvi näyttelyssä mustalaisten, marokkolaisten ja gamelanin kautta. Suomalaisten ylioppilaiden kuoroa pidettiin venäläisenä.

Ranskalainen musiikkielämä hakeutui omille juurilleen 1600-luvulle ja Rameau ja Couperin tulivat muotiin pastisheina. Sävellettiin sarjoja antiikin tyyliin ja Grieg siinä perässä Holmberg-sarjallaan, Debussy Suite bergamasquellaan. Ja sitten Ravelin Tombeau de Couperin. Venäläinen musiikki koettiin vaarallisen eksoottisena, mutta skandinavian sävelet olivat orientalismia melankolisena, maisemallisena, vienona, metsien ja järvien musiikkina. Tähän kategoriaan putosi myös Sibelius Pariisissa. Jim Samson korostaa Pariisin vihamielisyyttä Saksaa kohtaan, mutta se on liioittelua. Vaikka kun Helsinki Filharmonia vieraili Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 muusikkoja kellettiin puhumasta lavalla keskenään koska olisi käynyt ilmi, että he olivatkin lähes järjestään saksalaisia! Kaikki 1871 perustetun kansallisen musiikkiseuran säveltäjät jotka puolustivat ars gallicaa olivat myös wagneriaaneja. Käytännössä ei musiikkielämä tullut toimeen ilman Saksaa.

Silti orientalismin näkökulma, jota Stepien korosti, on mielenkiintoinen uusi aspekti esim. Griegiin, mitä ei aina tule ajatelleeksi. Pariisi ylisti Griegiä pianistina. Grieg oli myös poliittinen henkilö; hän tuomitsi jyrkästi Dreyfusin vainon, mutta huomasi, että vain Gabriel Fauré tuki häntä. V. 1905 Norjan parlamentti erotti maan Ruotsista, mikä johti miltei aseelliseen selkkaukseen. Mutta kun Grieg oli kirjoittanut Saksan keisarille ja Englannin kuningashuoneelle sodalta vältyttiin. Näin vahva oli Griegin asema maassaan ja Euroopassa.

– Eero Tarasti

Kategoria: Päävalikko, Raportit

RSO:n kevätkaudella Sauli Zinovjevin, Lauri Kilpiön ja Otto Virtasen teosten kantaesitykset

12.12.2019 10:52 , Jätä kommentti ,

Radion sinfoniakorkesterin kevään kantaesityksiä ovat Lauri Kilpiön uusi orkesteriteos sekä Sauli Zinovjevin pianokonsertto, jonka solisti on Vikingur Ólafsson. Polyteknikkojen Kuoron 120-vuotisjuhlakonsertissa on ohjelmassa kuoron ja RSO:n vuonna 2017 kantaesittämä Lotta Wennäkosken Uniin asti. Lisäksi huhtikuussa saa kantaesityksensä RSO:n fagotisti Otto Virtasen laulusarja, jonka solistina esiintyy Helena Juntunen

RSO:n Faust-Teema jatkuu 17.1., kun ylikapellimestari Hannu Lintu johtaa Hector Berlioz’n dramaattisen legendan Faustin tuomio.  Berlioz’n Faustin tuomio kuuluu Hannu Linnun mieliteoksiin. ”Pidän sitä yhtenä orkesteri- ja kuorokirjallisuuden täydellisimmistä ja dramaattisimmista teoksista.” Musiikkitalon Kuoron, Ylioppilaskunnan Laulajien ja Suomen Kansallisoopperan lapsikuoron kanssa esitettävää teosta tähdittävät Florian Boesch, John Irvin, Karen Cargill ja Markus Suihkonen.

Keväällä jatkuu myös toinen kauden teema, Dmitri Šostakovitš, jonka tuotannosta ohjelmassa on keskikauden sinfonioita ja konserttoja. Trondheimin sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Han-Na Changin RSO-debyytissä kuullaan sinfonia nro 10 ja Hannu Linnun johdolla nro 11. Jukka-Pekka Sarasteen johtaman 14. sinfonian solisteina laulavat Elena Pankratova ja Mikhail Petrenko. Ensimmäisen viulukonserton tulkitsee nuori Tami Pohjola ja toisen viulukonserton solistina soittaa Elina Vähälä.

RSO:n ylikapellimestarin tehtävät syksyllä 2021 aloittava Nicholas Collon johtaa orkesteria helmikuussa. Ohjelmassa on Kalevi Ahon ja Rahmaninovin teosten lisäksi Thomas Adès’n viulukonsertto, jonka solistina esiintyy Pekka Kuusisto.

Kausi päättyy Japanin kiertueeseen 21.–31.5. RSO ja Hannu Lintu konsertoivat mm. Tokion Suntory Hall’ssa, Nagoyassa ja Osakassa. Ohjelmassa on Sibeliuksen ja Tšaikovskin sinfonioita sekä Prokofjevin 2. pianokonsertto ja Sibeliuksen viulukonsertto. Kiertueen solisteina ovat pianisti Seong-Jin Cho ja viulisti Ruy Goto.

Kategoria: Päävalikko, TIEDOTTEET

arvio: Ylioppilaskunnan soittajat – Suomen vanhinta orkesteriperinnettä

10.12.2019 21:54 , Jätä kommentti ,

YS_orkesteri-rajattu-2-1170x500

Jos tämän orkesterin alun laskee Turun Akatemian kapellista 1747 on kyseessä todella merkittävä musiikkiperinne. Niinpä YS:n konsertit ovat aina merkkitapahtumia – ja tietenkin niiden soisi toteutuvan Helsingin yliopiston solenniteettisalin miljöössä, mutta rakennushan on nyt remontissa. Orkesteri on laaja, satahenkinen ja sen soittajat edustavat huippuintelligenssiä maassamme: eri alojen opiskelijoita, joista tällä opintoyhdistelmällä: jokin oppiaine plus musiikki tulee johtavia tiedemiehiä ja -naisia ja yhteiskunnan johtohenkilöitä. Harvoin tässä salissa on ollut näin paljon intelligenssiä koottuna yhteen!

Monet YS:n johtajat ovat sitten siirtyneet tähtiasemiin maailman estradeilla, mutta se ei tietenkään ole olennaisinta: tärkeintä on että taidemusiikin harrastus säilyy yliopistossamme, jollei muuten niin tässä puoliammattilaismuodossa. Yleensä lasken aina, kuinka monta musiikkitieteen opiskelijaa on joukossa, mutta nyt en tunnistanut enää kuin kaksi.

Sunnuntaina 8.12. Metropoliassa ohjelmassa ei ollut solistikonserttoa, mutta tilaisuus oli silti jännittävä ja antoisa. Tomas Djupsjöbacka oli sovittanut Messiaenin urkuteoksen Le Banquete Céleste (1928), Taivaalliset pidot, jousiorkesterille herkän vivahteikkaasti. Messiaenin harmonisen kielen tunnisti tästä hiljaisen mietiskelevästä musiikista. Väliajalla keskustelin siitä Mikk Murdveen, YS:n monivuotisen johtajan kanssa, kun mukaan lyöttäyi orkesterin viulisti Jarno Raukko. ”Kuulimmeko soittajien huokauksen aivan viime tahdeissa?” hän kysyi. Se oli ylimääräinen efekti. Alkupuoliskon erikoinen numero oli Gustav Mahlerin Totenfeier 1888. Eräänlainen sinfoninen runoelma aiheesta surumarssi. Ei se ollut mikään Eroica eikä Götterdämmerung, vaan erikoinen mahlerlainen groteskin-traaginen tulkinta Kuolleiden juhlasta,joka hetkittäin nousi kyöpelinvuoren tunnelmiin, hetkittäin taas kirkastuneisiin musiikillis-filosofisiin aatoksiin. Teos sisältyi sitten Ylösnousemusinfonian toiseen osaan.

Mahler harrasti vielä tuolloin ohjelmien laatimista sinfonisiin teoksiinsa, joten tästä hän kirjoitti: (lainaan ohjelmalehtisen Janne Karvosta): ”Mitä seuraavaksi? Mitä on elämä – ja mitä kuolema? Jatkuuko olemassaolomme? Onko kaikki vain tyhjää unta, vai onko elämällämme ja kuolemallamme tarkoitus? Jos aiomme jatkaa elämistä meidän tulee vastata tähän kysymykseen.”

Illan päänumero oli kuitenkin Sibeliuksen viides. Sen narratiivinen kaari perustuu siihen yksinkertaiseen ideaa, että alun harhailevat pastoraaliset käyrätorvisignaalit tarjoavat tyhjän kvarttikvinttikentän, josta jää uupumaan johtosävelkulku toonikalle. Sitä kuulija jää kaipaamaan koko teoksen ajaksi ja se hänelle annetaankin valtavana laajennuksena aivan teoksen lopussa. Tomas Djubsjöbackalla oli visio tästä sinfoniasta. Paitsi että hän piti huolta kamarimuusikoona eri soitinryhmien esiintulosta, hän piti rytmin tiiviisti käsissään – ja rauhoitti sen lopussa kosmisiksi kaariksi. Hän sai sinfonian puhuttelemaan kuulijaa, joka sulautui sen joutsenteemojen hengitykseen. YS:n kokonaissoinnissa jousisto on nyt erityisen laaja ja täyteläinen. Mutta myös puhaltajat ansaitsivat erityiset kiitoksensa lopun aplodeista.

– Eero Tarasti

Kategoria: Arviot

Philip Glass Ensemble ja Barbara Hendricks Savoy-teatteriin keväällä 2020

7.12.2019 21:57 , Jätä kommentti ,
Philip Glass Ensemble. Kuva © Ryuhei Shindo

Philip Glass Ensemble. Kuva © Ryuhei Shindo

Philip Glass Ensemble esittää lauantaina 28.3. Savoy-teatterissa esittämällä säveltäjän kadonneeksi luullun teoksen Music in Eight Parts. Teos valmistui vuonna 1970, ja se ehdittiin esittää vain neljä kertaa. Glass huutokauppasi sävellyksen, koska tarvitsi rahaa seuraavan suuresityksensä tuotantoon. Myöhemmin hän etsi kadonnutta sävellystään vuosien ajan, mutta uskoi lopulta, ettei näkisi sitä enää koskaan. Kaikkien suureksi yllätykseksi teos ilmestyi yllättäen myyntiin Christie’sin taidehuutokaupassa. Teosta esitetään ensi vuonna ensimmäistä kertaa 50 vuoteen.

Philip Glass perusti The Philip Glass Ensemblen vuonna 1968 laboratorioksi musiikilleen. Yhtye on kiertänyt esittämässä Glassin musiikkia jo viidenkymmenen vuodenajan ympäri maailmaa, ja jatkaa nyt esiintymistä ilman säveltäjää.

Yhdysvaltalaissyntyinen sopraano Barbara Hendricks esittää gospel-ohjelmistoa Savoy-teatterissa 20.3. Ruotsiin jo kymmeniä vuosia sitten asettunut rakastettu laulaja ja ihmisoikeuksien puolesta puhuja esiintyy konsertissa yhtyeensä säestyksellä.

Kategoria: TIEDOTTEET