Finlandia-talon konserttisalissa oli tunnelma korkealla, kun Esa Heikkilä laittoi Radion sinfoniaorkesterin nuorten solistien konsertin liikkeelle komeasti Aarre Merikannon Intradalla. Ensimmäisenä solistina esiintyi sellisti Lauri Kankkunen (s. 1990) Lempäälästä. Hän on jo ehtinyt osallistua moniin kilpailuihin ja osoitti varmuutensa Kokkosen sellokonserton ensimmäisen osan esityksessään. Kankkuselle toivoisin seuraavaksi laadukasta soitinta, musikaalisuutta ja taitoa kyllä löytyi!

Baritoni Waltteri Torikka (s. 1984) oli konsertin nestori, täytyykin pitää mielessä, että miesäänet kehittyvät hitaasti. Torikan vaalea baritoni taipui varsin mallikkaasti Ravelin kolmeen Don Quichotte à Dulcinée -lauluun. Parhaimmillaan hän oli kolmannessa eli juomalaulussa, joka sai vapautuneen ja ilmeikkään esityksen.

Ilkka Uksila (s. 1988) soitti Emmanuelle Séjournén vibrafonikonserton ensimmäisen osan. Teos alkoi jännittävästi solistin jousella vibrafonista soittamilla äänillä. Uksila soitti eläytyvästi ja varmasti – mielestäni konsertin coolein esitys.

Viimeinen solisti ennen väliaikaa oli klarinetisti Taavi Oramo (s. 1990) Espoosta. Hänen teoksenaan oli Debussyn rapsodia, teos mistä sekä RSO että solisti nauttivat yhdessä. Esitys oli mukaansa tempaava ja ansaitusti tähän asti innokkaimmat suosionosoitukset.

Väliajan jälkeen alkoi tapahtua: Jonathan Roozeman (s. 1997) käveli sellonsa kanssa saliin ja hurmasi Haydnin C-duurikonserton ensimmäisellä osalla kaikki orkesterin takarivistä salin takaseinään saakka. Nuori sellisti heläytti pienestä soittimestaan sellaisia kvaliteetteja, joista monet sellistit vain haaveilevat. Räjähtävät aplodit!

Viulisti Kasmir Uusitupa (s. 1995) on kokenut esiintyjä myös pelimannina ja hänen soittonsa rentoa ja irtonaista. Viime mainituista tekijöistä varmaan johtuikin, että Mendelssohnin viulukonserton ensimmäinen osa kuului vaivattomasti Finlandia-talossa.

Siiri Niittymaa (s. 1991) soitti huilullaan Chaminaden Concertinon vahvalla otteella. Niittymaan sointi oli lämmin ja leveä. Teos kyllä jäi hieman muiden konsertin soitettujen kappaleiden varjoon.

Tina Brännkärr (s. 1989) soitti Waltonin alttoviulukonserton ensimmäisen osan ja täytti pian salin voimakkaalla musisoinnillaan. Orkesteri innostui solistista ja teoksesta – yleisö palkitsi molemmat innokkailla taputuksillaan ja huudoillaan.

Konsertin kuopus oli pianisti Karoliina Ruhno (s. 1998) Seinäjoelta. Hän soitti Bachin g-mollicembalokonserton ensimmäisen osan hyvällä pulssilla, mikä ei pienistä ollut moksiskaan. Orkesteri ja solisti musisoivat täydellä sydämellä.

Konsertin päätti pianisti Johannes Piirto (s. 1993). Hänen teoksenaan oli Prokofjevin kolmannen pianokonserton ensimmäinen osa. Piirron esityksessä oli kaikki osaset kohdallaan – sydäntä ja virtuositeettia riitti koko matkalle. Piirto sai illan mahtavimmat aplodit ja aivan ansaitusti.

Konsertin päätteeksi kapellimestari Esa Heikkilä, jota joku yleisöstä leikkimielisesti tituleerasi Itä-Suomen edustajaksi, johdatti kaikki solistit vielä kerran kiittämään riemuitsevaa yleisöä. Rso:n nuorten solistien konsertin perinne elää ja on voimissaan! Ja pitkään, jos saa toivoa.

Kathleen Battlen (s. 1948) ääntä on verrattu ”talvisen kuutamon eteeriseen kauneuteen (The Washington Post), taivaan ja maan kohtaamiseen (Philadelphia Inquirer) ja ihmeellisestä, pohjattomasta kannusta valuvaan kermaan (The New York Times).”

Amerikkalaisen Battlen muutaman sivun pituinen esittelyteksti konsertin käsiohjelmassa sisältää toki muitakin lennokkaita sitaatteja, minkä lisäksi pitkän uran kaikki Emmy- ja Grammy-palkinnot, kunniatohtoruudet, oopperalavojen voittoisat debyytit sekä muut saavutukset tulevat liikuttavan huolellisesti mainituiksi. Battlen 80- ja 90-luvuilla tehtyjen levytysten valossa on helppo yhtyä markkinointi-ihmisten ja kriitikoiden runollisiin ylistyksiin.

Keskiviikkona Finlandia-talolla kuitenkin kävi selväksi, että tähtisopraanon äänen ”ihmeellisessä, pohjattomassa kermakannussa” on jo tapahtunut hapettumista. Tämä on tietenkin aivan luonnollista ja ymmärrettävää, sillä Battle lähestyy 60 vuoden ikää. Vaikuttaisi siltä, että tähti kiertää nyt pieniä ja kaukaisia maita, sillä maailman merkittävimmät estradit lienevät hänen kohdallaan jo mennyttä aikaa.

Hienosti Battle kuitenkin ikäänsä nähden lauloi. Hän on säilyttänyt lyyrisen koloratuurinsa kauniin sävyn ja taipui vielä Rosinan kirjeaarian korkeimpiinkin säveliin. Ikääntyminen kuuluikin lähinnä äänen volyymissä, joka varsinkin keskialueella oli hyvinkin hiljainen, sekä puhtaudessa, joka välillä horjui. Lisäksi Battlen loiston vuosille ominainen mielikuvituksellisten ja hurjien koloratuurikuvioiden vaivaton tykittäminen oli vaihtunut suoraviivaisempiin huipennuksiin.

Eläytymiskykyä ei vanheneminen onneksi tuhoa millään tavalla, pikemminkin päinvastoin. Battle piti huomattavan pitkän tauon kirjeaarian ja O mio babbino caron välillä, kääntäen hetkeksi kasvonsa poispäin yleisöstä. Kun hän kääntyi takaisin, oli tapahtunut täydellinen muodonmuutos flirttailevasta Rosinasta herkäksi Laurettaksi. Gershwinin Summertime sekä ylimääräisinä kuullut kolme negrospirituaalia hurmasivat yleisön, joka lopulta osoitti suosiota seisaallaan. Battle – afroamerikkalainen ja harras kristitty – todisti, että negrospirituaaleja voi laulaa varsin uskottavasti ja maanläheisesti myös koloratuuriäänellä.

Mikko Franck luotsasi Kansallisoopperan orkesteria mestarillisella tavalla. Franckilla on ilmiömäinen kyky hehkuttaa jousistoa ja saada siitä irti erilaisia sävyjä. Rossinin Varastelevan harakan alkusoitossa nopeat kuviot olivat tarkkoja ja kontrastit säväyttäviä. Mascagnin Cavalleria rusticanan Intermezzossa löydettiin taas aivan erilainen, mehevämpi soundi.

Konsertin päättänyt César Franckin sinfonia oli kuitenkin orkesterin ja kapellimestarin varsinainen taidonnäyte. Sinfonian linjakkaat, eri osissa toistuvat johtoteemat nousivat sähköisesti latautuneina esiin kokonaisuudesta. Orkesterimontun puurtajat osoittivat olevansa kuin kotonaan myös Finlandia-talon vaikeassa akustiikassa.