Pääkaupunkiseudun keskeinen kamarimusiikin toimija Zagros esittää nuoren Juho Kankaan ja etabloituneen James MacMillanin teoksia Tommo Hyytisen suunnittelemassa konsertissa
Sami Mäkelän Kolme Koota
Sami Mäkelä on toiminut Helsingin Konservatoriossa sellonsoiton lehtorina vuodesta 1993. Hän on opiskellut perusopinnot Kuopion Konservatoriossa Timo Törmän ja ammattiopinnot Sibelius-Akatemiassa Martti Rousin johdolla. Sami toimii myös Metropoliassa tuntiopettajana, soittaa Zagros-kamariyhtyeessä, Avantissa ja usein myös Kansallisoopperan orkesterissa. Hänen oppilainaan on laaja kirjo aloittajista ammattiopiskelijoihin ja tutkintoja syntyy niin ikään aina ensimmäisestä peruskurssista A-kurssiin asti.
Keskustelimme vapun aatonaattona eräässä töölöläisessä kahvilassa, joka sijaitsi sopivasti Samin matkalla Oopperasta konservatoriolle Ruoholahteen. Saatuamme kahvit ja pullat aloitimme keskustelun aiheesta ”leikki vs. realiteetit”, joka kääntyikin heti muotoon realiteetit leikissä. Samin mukaan ”kiinnostuksen musiikkiin pitäisi säilyä, eikä perusharjoittelua saisi päästää puuduttamaan soittamisen iloa.” Hänen oppilaansa käyvät mielellään konserteissa, missä he toisinaan saavat tavata solisteja – jonkinlainen tähtikultti kuuluneekin nykyisin ajan henkeen.
Tähtikulttia pidetään seurauksena valistuksen ajan filosofian esittämästä neron käsitteestä: nero luo taidetta tyhjästä kuin jumala ja tuloksena syntyy täydellisesti hallittu orgaaninen kokonaisuus, esimerkiksi sinfonia tai ooppera. Ensimmäisiä neroja säveltaiteessa oli Beethoven, jonka palvonta vain yltyi hänen kuolemansa jälkeen. Liszt ja Wagner olivat myös usein 1800-luvulla neroiksi mainittuja säveltaiteilijoita. Nykyisen tähtikultin sanotaan olevan juuri nerojen palvonnan perua.
Mutta nyt takaisin haastatteluun – Samilla on takana pitkä historia kamarimuusikkona. Hän oli aikoinaan perustamassa Zagros-yhtyettä, joka syntyikin opiskeluaikojen jousikvartetin ympärille. Kuinka kamarimusiikki näkyy nykyisin musiikin opiskelussa? ”Helsingin Konservatoriossa on kamarimusiikki nykyään noussut paremmin esille, vaikka esimerkiksi jousikvartetteja voisi kieltämättä olla enemmän. Kvartetin kokoaminen opiskelijoista on perinteisesti osoittautunut hankalaksi, koska viulujen osuudet ovat usein hyvin vaativia, alttoviulistia ei tahdo löytyä lainkaan ja sellostemmat ovat muihin nähden varsin yksinkertaisia.”
Kuinka kilpaileminen sopii musiikin opiskeluun? Samin mukaan ”kilpaileminen myönteisessä ympäristössä on hyödyllistä, esimerkiksi ryhmätuntien dynamiikka saa siitä selvästi lisää potkua. Kaikki opiskelijat ovat aina omalla henkilökohtaisella tasollaan ja voivat ryhmässä oppia toisten vahvuuksista ja saada ideoita tyyliin: noin minäkin haluan tehdä.” Jälleen ensi talvena järjestettävissä Turun sellokilpailuissa on ollut myös Samin oppilaita, mutta hän haluaa nostaa esiin vuosi sitten ensimmäistä kertaa järjestetyn Jämsänkosken nuori sellisti -kilpailun, jonka järjesti hiljattain edesmennyt, syntyjään jämsänkoskelainen Heikki Rautasalo. ”Siellä onnistui oppilaiden, vanhempien ja opettajien yhteistyöllä toteuttaa kilpailu ilman huonoja kokemuksia kenellekään osanottajista.”
Yleisesti tunnettua lienee, että ne kilpailuissa saadut huonot kokemukset voivat olla hyvin vahingollisia. Sami esittääkin toivomuksen, että Jämsänkosken kilpailu järjestettäisiin uudelleen Rautasalon muistokilpailuna. Arvostettu ja pidetty sellopedagogi Heikki Rautasalo menehtyi viime tammikuussa pitkän sairauden jälkeen. Hän oli tunnettu juuri humaanista opetustavastaan (kts. artikkeli Amfionissa).
Kuinka yhteisöllisyys näkyy soittavan nuoren ympärillä? Sami laittaa pöydälle kolme koota: ”Kuljettaminen, Kannustaminen ja Kustantaminen”. Iskevän fraasin nostaman riemun laannuttua tulee esiin Samin kokemukset omien soittoa harrastavien lasten isänä. ”Lasten tukeminen tuottaa vanhemmille ja muille tukijoille runsaasti tyydytystä. Pienikin kotosalla tai kylässä esitetty musiikkinumero – varsinaisista kotikonserteista puhumattakaan – ja kilpailujen ja eri tutkintojen seuraaminen vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunnetta sidosryhmien kanssa. Yhteisöllisyys toki muuttuu opiskelijan kasvun aikana, vaikka sen joskus toivoisi jatkuvan vaikka murrosikäisen oppilaan kanssa edelleen yhtä huolehtivana kuin aikaisemmin.”
Sami Mäkelän mielestä ”oppilaan ja opettajan välisessä suhteessa on olennaista, että henkilöt sopivat hyvin yhteen. Pelkkä kyky työskennellä asiallisesti yhdessä ei riitä hyvän suhteen perustaksi.” Tästä Samilla on kokemuksia myös orkestereista, joissa kapellimestarin ammatillinen pätevyys ei takaa huipputulosta vaan kemioiden pitää olla kohdallaan. Suhde opettajaan voi olla se tärkeä ihmissuhde nuoren kehityksessä, ja opettajan oltava siinä aikuinen. Sami painottaa, että ”inhimillisyys on pidettävä aina mukana, eikä jousilajien pänttäys voi olla opetuksen ainoa sisältö. Opiskelija aistii herkästi opettajan mielenkiinnon läsnäolon, mikä tekee opettamisesta henkisesti vaativaa. Kesäleireillä on vapaampi asenne, siellä voi keskittyä jonkin teknisen yksityiskohdan toteuttamiseen ja hiomiseen.”
”Ylipäätään opettamiseen liittyy myös laajempaakin sivistystehtävää, kuten tapakasvatusta ja ryhmässä toimimista, mutta keskeistä on soitonopetus. Musiikin opiskelu kaikkine sivuaineineen ja orkestereineen on kuin toinen koulu.” Musiikkikasvatus on nykyisin kokonaisvaltaisempaa, ja opiskelijoita kannustetaan käymään konserteissa, harrastamaan ehkä muutakin taidetta sekä hoitamaan terveyttään ja omaa kehoaan soittamisen rasitusten kestämiseksi.
”Nykyisin monipuolisuus on kasvanut tavoitteiden asettelussa. Suoritettavat kurssitutkinnot ja lisääntynyt yhteissoitto sopivat sekä harrastajille että ammattiin suuntautuville. Miellyttävintä on opettaa hyväksi harrastajaksi aikovaa opiskelijaa. Haasteellisinta puolestaan on opettaa huippulahjakkuutta, silloin vastuu on suuri, eikä erehdyksiin ole varaa. Kaikki tekniikka on opiskeltava yläaste- ja lukioikäisenä, koska aikaa ei ole hukattavaksi. Kilpailu jo opiskeluajan esiintymisistä ja myöhemmin työpaikoista on äärimmäisen kovaa.”
Monipuolisuudesta sai hienon esimerkin RSO:n viimeisimmässä nuorten solistien konsertissa, kun mainittiin kahden solistin (Jonathan Roozeman ja Kasmir Uusitupa) harrastavan kansanmusiikkia. Mitä tästä tuumaat? ”Sellossa ohjelmiston kapeus tuottaa hankaluuksia, mitä voisi auttaa vaikkapa kotimaisen kansanmusiikin sovituksilla sellolle tai selloyhtyeille. Viulistit ovat tällä saralla selvästi paremmassa asemassa.” Muistimme heti parikin Pohjanmaalla toimivaa sellistiä, joilta kansanmusiikin käyttö varmaan kävisi luontevasti.
Tunnelma tapaamisessamme oli haastattelijan alkujännityksen helpotettua vapautunut ja keskustelu sujui jouhevasti. Haastatteluun varaamamme aika kului nopeasti ja kättelemme hyvästiksi. Sami koppaa sellokotelon kainaloonsa ja suuntaa kohti Ruoholahtea. Jään hetkeksi vielä kahvilaan ja käyn läpi muistiinpanoni. Sami Mäkelän ajatukset monipuolisesta muusikosta tai musiikin harrastajasta vaikuttavat perustelluille, ja hän toimii itse mainiona esimerkkinä oppilailleen.
Kokemuksia Amsterdamista
Olen opiskellut cembalonsoittoa vaihto-opiskelijana Amsterdamin konservatoriossa (ent. Sweelinck-konservatorio) tämän vuoden tammikuusta asti. Hollanti on jo pitkään ollut suomalaisten periodi-instrumentalistien pyhiinvaelluskohteena, ennen siksi, että kotimaassa oli vaikeaa tai mahdotonta opiskella vanhoja soittimia maailman huipputasolla. Nykyään, kun Suomessakin opetus ja puitteet ovat huippuluokkaa, kiinnostaa Alankomaiden periodiliikkeen perinteet ja laajuus. Missä muualla vanhan musiikin liikkeen alkuaikojen merkkihenkilöt käyvät opiskelijamatineoissa tukemassa ja kannustamassa oman työnsä nuoria jatkajia? Tai missä muualla 1950-luvulta asti aktiiviset mestarit konsertoivat yhä seuraavien sukupolvien edustajien kanssa? Tietenkin ulkomaisia opiskelijoita houkuttelevat myös kuuluisat Concertgebouw-sali ja -orkesteri sekä muutenkin loistava konserttitarjonta ja keskeinen sijainti lähellä muitakin Keski-Euroopan keskuksia.
Hollanti on tunnettu myös avoimuudestaan ja vapaamielisyydestään – lähinnä rajojensa ulkopuolella ja sellaisten henkilöiden keskuudessa, jotka eivät välttämättä ole siellä käyneet. Täällä oli aikanaan hippiliikkeen Euroopan-keskus, ja vähemmistöjen oikeudet sekä päihdepolitiikka ovat olleet monesti ympäröiviä maita askeleen edellä. Nykyään paljon puhutusta vapaudesta ei ole jäljellä juuri muuta kuin punakoiden brittituristien, kovaäänisten espanjalaismatkailijoiden ja vaaleanpunaisiin verkkareihin pukeutuneiden amerikkalaisteinien laumat – lienevät kuulleet, että Amsterdamissa oli hyvät bileet joskus 1960- ja 70-lukujen taitteessa. Sittemmin ne juhlat ja se vapaus on koettu niin monen pyhiinvaeltajasukupolven toimesta, että jäljellä olevat paikalliset ovat lopen kyllästyneitä katselemaan kotikaupunkinsa välineellistämistä johonkin kesäfestivaalin ja ruotsinlaivan välimaastoon.
Nimensä takaisin Amsterdamin konsevatorioksi muuttanut oppilaitokseni on saanut täysin uudet tilat käyttöönsä vuosi sitten. Entinen jykevän linnamainen rakennus sijaitsee Concertgebouwin ja kansallismuseon kanssa Museumpleinillä kaupungin ainoassa avarassa kohdassa. Nykyinen on puolestaan hiukan Helsingin konservatoriota muistuttava 12-kerroksinen lasimöhkäle keskellä rakennustyömaata päärautatieaseman takapihalla keinotekoisella saarella, johon toistaiseksi pääsee vain tilapäisiä siltarakennelmia pitkin. Viereinen uudisrakennus on ollut koko kevään perustusvaiheessa, johon kuuluu kanavan mutapohjan vahvistaminen runsaalla paalutuksella, josta johtuen koko konservatoriorakennus tärisee. Paalutuskoneen aamusta alkuiltaan jatkuva tasainen jyske on vaikuttanut meihin koululla paljon oleskeleviin yllättävällä tavalla: koko koulun opettajisto ja opiskelijat on pyritty tehokkaasti ehdollistamaan siihen, että kaiken musiikin peruspulssi on 53 iskua minuutissa. Ja siinä on onnistuttukin: tempo on hyvin helppo palauttaa mieleen kotonakin.
Tungoksesta ja hiukan epäystävällisestä tunnelmasta huolimatta täälläkin asumisessa on puolensa. Erityisesti maaliskuun puolivälissä alkaneet mitä kauneimmat kevätsäät ovat pyyhkineet käytännön huolet tehokkaasti maton alle. Konservatorion 9. kerroksessa sijaitsevassa kirjastossa kiinnostavia kokoelmia tutkiessa on voinut tarkkailla hiljalleen vihertyvää kaupunkia, johon korkea sijainti antaa lähes täydellisen panoraamanäkymän.
Pekka Kuusisto ja Kari Kriikku ehdolla PN:n musiikkipalkinnon saajiksi
Viulisti Pekka Kuusiston yhtye Luomu Players sekä klarinetisti Kari Kriikku ovat ehdolla Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinnon saajiksi. Palkintoa tavoittelee tänä vuonna 12 pohjoismaista muusikkoa tai yhtyettä. Ahvenanmaalta palkinnon saajaksi on ehdolla Ulvens Döttrar -kansanmusiikkitrio.
Pohjoismaiden neuvoston vuoden 2009 palkinnon teema on muusikot tai yhtyeet, jotka kokeilevat uusia ilmaisumuotoja yli genrerajojen tai jotka ovat oman genrensä edelläkävijöitä ja kekseliäitä. Ehdokkaiden virtuaaliesittelyt löytyvät täältä. Palkinnon arvo on 350 000 Tanskan kruunua eli 47 000 euroa. Palkinnon saaja julkistetaan 2. kesäkuuta ja palkinto luovutetaan Pohjoismaiden neuvoston istunnossa Tukholmassa lokakuun lopussa.
Valinnat ovat hyvät: Kuusistoa voi hyvällä halulla nimittää kekseliääksi ja uusia ilmaisumuotoja etsiväksi muusikoksi, joka laittaa itsensä peliin yhtä lailla soittaessaan Sibeliuksen tai John Zornin konserttoja pitkin maailmaa, suunnitellessaan ennakkoluulotonta kamarimusiikkifestivaaliaan tai ilmestyessään milloin minkäkin kansanmusiikkipoppoon kanssa pienillekin lavoille.
Kriikun viimeaikainen aiheeseen liittyvä meriitti on Bizarre Bazaar -projekti ja levy Tapiola Sinfoniettan kanssa. ”Olen mielitekojani ja vaistojani seuraamalla kerännyt eri kulttuureista vastaan tulleita ja minua sävähdyttäneitä teoksia”, myös Mozartin, Crusellin ja Tiensuun parissa viihtyvä Kriikku kertoo.
Metasävelletty sikainfluenssa
Amfionissakin on ollut esillä ajatus kuvien käännyttämisestä musiikin muotoon. Nyt Stephan Zielinski on tehnyt saman sikainfluenssaa aiheuttavalle virukselle, tarkemmin ottaen sen proteiinin aminohapporakenteelle.
Kappaleen voi kuunnella täältä.
Valokuvaaja, kirjoittaja, ohjelmoija Zielinskin blogi löytyy täältä.