Amfion pro musica classica

Arvio: Mustonen, RSO ja Lintu tarjosivat vaikuttavan konserttielämyksen kevätkauden avauksellaan

10.1.2020 19:50 , Jätä kommentti ,
Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu Bartókin pianokonserton jälkeisissä tunnelmissa Musiikkitalossa keskiviikkona

Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu Bartókin pianokonserton jälkeisissä tunnelmissa Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri ja ylikapellimestari Hannu Lintu tarjosivat komean kevätkauden avauksen keskiviikon ja torstain konserteillaan, joiden solistina kuultiin Olli Mustosta. Oivallisesti rakennetun ohjelman säveltäjänimiä olivat Jovanka Trbojevic, Béla Bartók ja Ludwig van Beethoven.  

Jugoslavialaissyntyinen, vuodesta 1986 Suomessa asunut Jovanka Trbojevic oli riemastuttavan omaleimainen ääni aikamme musiikissa. Hänen aivan liian varhainen kuolemansa vaikeaan sairauteen vuonna 2017 oli kertakaikkisen suuri menetys niin kaikin tavoin. Onneksi hänen kiehtova musiikkinsa kuitenkin jatkaa elämäänsä omistautuneiden puolestapuhujiensa käsissä.   

Trbojevicin Vertigo (2010-11) on vaikuttava panoraama suurelle orkesterille, johon kuuluu laaja lyömäsoittimisto. Tampere filharmonian tilauksesta valmistunut, Linnulle omistettu teos jakautuu kahteen varsin vastakohtaiseen osaan, jotka tasapainottavat toisiaan erinomaisesti. 

Nopeatempoinen avausosa on tummanpuhuviin sointeihin puettu painajaismainen sointinäky. Sen tekstuurit kuhisevat tiheinä sävelvirtoina, joiden lomassa varsinkin lyömäsoittajilla riittää tekemistä, jos kohta joutilaaksi eivät jää muutkaan soitinryhmät. Osan melodinen materiaali kumpuaa syvältä bassorekisteristä, kontrafagottien, fagottien, bassoklarinetin, sellojen ja kontrabassojen soittamana. Viulujen, alttoviulujen ja muiden puupuhaltimien rooli on kahtalainen; yhtäällä ne soittavat pitkien äänten harmoniaa, toisaalla taasen muun orkesterikudoksen lomasta kohoavia äkkinäisiä arpeggiopurkauksia.  

Laajan avausosan edetessä musiikin kuohunta vähitellen tyyntyy. Vaskien ja lyömäsoitinten hiljetessä tekstuurit käyvät yhä ohuemmiksi, yksinäisten puupuhallinten huhuillessa jousien vaimeiden pizzicatojen säestäminä. Näin Vertigo saapuu toiseen osaansa, jossa tempo puolittuu ja sointia hallitsevat lyömäsoittimiston kimmeltävät kudelmat.    

Avausosaa riepotelleiden myrskytuulten vastineena toinen osa on kuin raukea keidas, joka kietoo kuulijan suojiinsa. Musiikki ei kuitenkaan missään vaiheessa sorru sentimentaalisuuteen, vaan siitä huokuu vahva sisäinen rauha.  

RSO ja Lintu tekivät Vertigon parissa kerrassaan suurenmoista työtä tarjoten huumaavan elämyksen. Parikymmentäminuuttiseksi tiivistetyssä muodossaan Vertigo on todellinen helmi, jota toivoisi soitettavan jatkossa ahkerasti.   

Béla Bartókin häikäisevä ensimmäinen pianokonsertto (1926) on kaikessa omituisuudessaan yksi kantaohjelmistomme kiehtovimpia teoksia. Sen pohjimmainen, korostetun perkussiivinen luonne kumpuaa oikukkaista rytmeistä, joita tehostaa liki solistinen lyömäsoittimisto, jonka Bartók kietoo tiiviisti soolopianon osuuteen.   

Tätä pianon ja lyömäsoitinten fuusiota Bartók kehitteli edelleen myöhemmässä tuotannossaan, joka huipentui Sonaattiin kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille (1937) sekä saman teoksen orkesteriversioon eli Konserttoon kahdelle pianolle, lyömäsoittimille ja orkesterille (1940). Myöhäisteosten hienovireisen taidokkuuden sijaan ensimmäistä pianokonserttoa hallitsee kuitenkin vielä Ihmeellisen Mandariinin (1918-19) kesyttömästä maailmasta kumpuava rosoinen alkuvoima.  

Konsertossaan Bartók nivoo hämmästyttävän kekseliäisyytensä jälleen kerran syvälliseen kansanmusiikin tuntemukseensa, kiehtovin tuloksin. Mutta konserton ytimessä on tällä kertaa myös aivan toisentyyppisiä herätteitä. Vaikka sitä ei pintatasolta heti arvaa, Bartókin sävellystyön esikuvina olivat barokin konserttomuodot, joista säveltäjä etsi vaihtoehtoa romantiikan solisti vastaan orkesteri -asetelmalle. Niinpä Bartókin konsertossa solistin ja orkesterin osuudet punoutuvat yhteen hämmästyttäväksi kontrapunktiksi.   

Kolmiosainen konsertto rakentuu tutulle nopea-hidas-nopea -kaavalle. Se on kova pähkinä purtavaksi niin solistille, kapellimestarille, muusikoille kuin yleisöllekin. Vielä liki vuosisata kantaesityksensä jälkeen konsertto on perinpohjaisen moderni teos, samaan tapaan kuin Stravinskyn Kevätuhri (1911-13) tai Beethovenin Große Fuge (1825). 

Monituisista haasteistaan huolimatta ensimäinen pianokonsertto on pohjattoman kiehtova kaikessa oikullisuudessaan. Sen käynnistää patarummun ja pianon matalimpien rekisterien itsepäinen pulssi, jonka lomaan tummanpuhuvat vasket lausuvat omat repliikkinsä. Musiikki kasvaa koko orkesterin surrealistiseksi tanssiksi, jonka pyörteissä monenkirjavat sävelaihelmat ovat alituisella törmäyskurssilla keskenään.  

Toinen osa on Bartókille tyypilliseen tapaan mitä omintakeisinta yömusiikkia. Aivan kuulokynnyksen rajalta kohoaa patarummun, pikkurumpujen ja symbaalin pelkistetty rytmikuvio, johon solistin linja kietoutuu. Musiikki saa muotonsa vähitellen, verkkaisesti etenevän yöllisen kulkueen lailla. Puupuhaltimet ja vasket liittyvät vuorollaan joukkoon, mutta jouset pysyvät vaiti koko osan ajan. 

Huipennuksen jälkeen musiikki vaeltaa takaisin alun tunnelmiin, joista siirrytään lyhyen välisoiton johdattamana kiihkeään finaaliin. Päätösosan villit tanssirytmit ovat omiaan herättämään alkukantaisen juhlinnan mielikuvia, jotka saattelevat konserton sen hurjaan päätökseen.

Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu. Kuva: Jari Kallio

Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu. Kuva: Jari Kallio

Palkitun Bartókin viulukonserttojen levytyksensä tavoin orkesteri ja Lintu olivat jälleen täysin kotonaan säveltäjän omaleimaisten sointien ja konstikkaan rytmiikan maailmoissa. Orkesteriosuuden taidokas kontrapunkti avautui ihailtavan läpikuultavana. Yhteistyö kapellimestarin, orkesterin ja solistin välillä oli kauttaaltaan ihailtavaa.      

Mustosella oli vaativa soolo-osuus tarkoin hallussa. Hänen otteessaan fraasit taipuivat välillä äärirajoilleen, mutta kuitenkin aina hienosti kokonaismuotoon suhteutettuna. Uloimmat osat olivat tietenkin virtuoosisen ketteryyden juhlaa, mutta ehkäpä kaikkein vaikuttavimmat hetket saatiin kokea hitaan keskiosan parissa, jonka intensiteetti oli kerrassaan huikea. 

Kaikkiaan konserton esitys oli mitä mainioin kunnianosoitus Bartókin keksinnän riemastuttaville omituisuuksille. Laajemman yleisön riemuksi tämän viikon konserttiesitysten pohjalta tehty tallenne julkaistaan Ondinen tulevalla Bartókin pianokonserttojen kokonaislevytyksellä. 

Ylimääräisenään Mustonen tarjosi yleisölle vielä lumoavan valikoiman Bartókin laajasta Gyermekeknek (Lasten kappaleita, 1908-09) -kokoelmasta. 

Väliajan jälkeen kuultua Ludwig van Beethovenin seitsemännen sinfonian (1811-12) perin juurin virkistävää esitystä luonnehtivat hyvin pitkälti samankaltaiset hyveet kuin Bartókin konserton tulkintaakin. Beethovenissa orkesteri sjoittui lavalle musiikin olemukseen parhaiten sopivaan istumajärjestykseen, jossa ensimmäiset ja toiset viulut oli aseteltu vastakkain. Mukana olivat niin perioditrumpetit ja -käyrätorvet kuin -patarummutkin.    

Jonathan Del Marin erinomaiseen kriittiseen partituurieditioon pohjaten RSO ja Lintu tarjosivat loppuunmyydylle konserttiyleisölle mitä elinvoimaisimman esityksen, jonka vuolaassa sävelten virrassa saattoi nauttia toinen toistaan ilahduttavimmista soittimellisista yksityskohdista. Kiitos periodi-instrumenttien trumpetit ja käyrätorvet saattoivat noudattaa Beethovenin dynaamisia merkintöjä kirjaimellisesti vailla pidättelyä, joka taas on jotakuinkin väistämätöntä nykysoittimin. Nyt saatiinkin nauttia asiaankuuluvan rouheasta vaskisoinnista täysin siemauksin.  

Esityksen lomassa kuultiin myös mitä hienoimpia puupuhallinten sooloja ja hämmästeltiin jousten huumaavaa ketteryyttä. Oman erityisen mainintansa ansaitsee myös Kazutaka Moritan hellittämätön vimma patarumpustemman ääressä. 

RSO, Hannu Lintu ja Beethovenin sinfonian vimmainen finaali. Kuva: Jari Kallio

RSO, Hannu Lintu ja Beethovenin sinfonian vimmainen finaali. Kuva: Jari Kallio

Lintu ja orkesteri muotoilivat avausosan sointiarkkitehtuurin upeasti välittäen kokonaismuodon kaaren selkeästi ja ilmaisuvoimaisesti. Toinen osa,  allegretto, oli intensiteetin juhlaa, joka perustui soivien yksityiskohtien tarkkaan toteutukseen. Beethovenin hämäävän yksinkertaiset musiikilliset ideat saivat kasvaa orgaanisesti omalla vääjäämättömällä logiikallaan, joka piti kuulijan mitä tiukimmin otteessaan.

Scherzon aaltoilu preston ja poco meno preston välillä toteutui mukaansatempaavasti keinuen, kun taas finaali tarjosi nostattavan, pidäkkeettömän ilon purkauksen.  Tämä innostava esitys olikin kerrassaan vaikuttava avaus Beethovenin juhlavuodelle. 

– Jari Kallio

 

Radion sinfoniaorkesteri

Hannu Lintu, kapellimestari

 

Olli Mustonen, piano

 

Jovanka Trbojevic: Vertigo (2010-11) orkesterille (tiivistetyn version kantaesitys)

Béla Bartók: Konsertto pianolle ja orkesterille nro. 1, Sz. 83, BB 91 (1926)

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro. 7 A-duuri, op. 92 (1811-12)

 

Musiikkitalo, Helsinki

Ke 8.1.2020, klo 19

Kategoria: Päävalikko

51. kuhmon kamarimusiikki – pääsäveltäjävieraana argentiinalainen Osvaldo Golijov

10.1.2020 12:38 , Jätä kommentti ,

51. Kuhmon Kamarimusiikin teemana on Illuusion taide, ja joka päivällä on oma kiehtova otsikkonsa kuten Tiedon puu, Sankarin matka, Ajaton kello ja Kadotettujen sielujen kuja. Taiteellinen johtaja Vladimir Mendelssohn muistuttaa, että ”tänä uskottavien valeuutisten aikana” musiikin illuusiot voivat tarjota ulospääsyn uutishälystä. ”Siirrä silmät ja korvat pois älylaitteista ja tule kanssamme kahden viikon musiikilliselle puhdistuskuurille”, Mendelssohn kehottaa. Kaikkiaan festivaalin aikana  kuullaan 70 konserttia noin 150 muusikon voimin

Mendelssohnin suunnittelema ohjelma sisältää suosittuja kamarimusiikkiteoksia Forelli-kvintetosta lähtien, mutta esillä on myös Suomessa harvoin kuultuja mestariteoksia. Yksi aiheetta vähälle huomiolle jääneistä merkittävistä säveltäjistä on Mieczysław Weinberg. Puolasta maailmansodan syttyessä Neuvostoliittoon muuttanut säveltäjä loi laajan ja laadukkaan tuotannon, josta Kuhmossa kuullaan useita jousikvartettoja Danel-kvartetin soittamana.

Kesän pääsäveltäjävieraana on argentiinalaissyntyinen Osvaldo Golijov, joka on musiikissaan yhdistänyt kiinnostavasti tango nuevoa, juutalaista perinnettä ja uuden musiikin elementtejä. Osvaldo Golijovin musiikkia kuullaan koko festivaalin ajan, ja hän itse esittelee sävellyksiään ensimmäisen viikon perjantaina.

Kesän muusikkovieraissa on monta kamarimusiikkiyleisön tuttua suosikkia kuten pianistit Nino Gvetadze ja Natacha Kudritskaya, viulistit Nikita Boriso-Glebsky, Sergey Malov ja Daniel Rowland, sellistit Trey Lee ja Senja Rummukainen sekä bandoneonin taituri Marcelo Nisinman. Kahdeksan Kuhmossa vierailevan yhtyeen joukossa ovat muiden muassa Danel-kvartetti, Storioni-trio ja taidokas ruotsalainen lauluyhtye Ensemble Åtta. Uusia tuttavuuksia ovat mm. sellisti Boris Andrianov, huilisti Filippo Mazzolli ja Cremona-kvartetti.

Festivaali alkaa sunnuntaina 12.7. Lentiiran kirkossa Bachin musiikilla ja päättyy lauantaina 25.7. Kuhmo-talossa tanssillisiin tunnelmiin. Päivittäin on tarjolla keskimäärin viisi konserttia. Päivät alkavat pääsääntöisesti kirkossa barokkipainotteisella ohjelmalla, iltapäivällä soitetaan yleensä yksi konsertti Tuupalan alakoulussa ja toinen Kuhmo-talossa tai kirkossa. Iltaisin kamarimusiikista nautitaan Kuhmo-talossa, johon konsertit nyt keskittyvät aiempaa enemmän.

Viime kesänä ensimmäistä kertaa täydessä konserttikäytössä olleen Tuupalan alakoulun opastusta, viihtyisyyttä ja kahvilapalveluja kehitetään edelleen. Viime kesän juhlavuotena festivaali levittäytyi aiempaa enemmän ympäri Kuhmoa, ja nyt suosittuja perukkakonsertteja jatketaan. Mielenkiintoisena perukkakonserttipaikkana on Elimyssalon syrjäinen Levävaaran talo, jonne 50 konserttivierasta pääsee yhteiskuljetuksella ja loppumatkan patikoiden. Konsertteja on myös tunnelmallisessa siunauskappelissa, Luontokeskus Petolassa ja ortodoksisessa kirkossa. Lähialueen konsertti on Kajaanissa.

Kategoria: Päävalikko, TIEDOTTEET

Aurore 2020 musiikkijuhlien teemana on Englannin renessanssi

9.1.2020 22:21 , Jätä kommentti ,

Aurore – Helsingin Renessassimusiikkijuhlien teemana on englantilainen musiikki. Festivaali järjestetään 23.–26.1.2020 Paavalinkirkossa Vallilassa.

Helsingin Renessanssimusiikkijuhlien neljä konserttia tarkastalevat Englannin musiikkielämää kukin eri näkökulmasta. Torstain 23.1. konsertti Plots and Intrigues vie Elisabet I:n ja Tudorien aikaan, joka oli poliittisista levottomuuksistaan huolimatta musiikin ja taiteiden kultakautta.

Perjantaina 24.1. siirrytään 1400-luvulle, jolloin kuulemme otsikon Line of Beauty alla musiikkia Etonin kuorokirjasta, joka edustaa Englannin katolisen kauden musiikillista huipentumaa. Lauantaina 25.1. konserttiin Auroren vieraaksi saapuu lauluyhtye Heinavanker Virosta. Konsertissa Cathedrals and Cottages englantilaisten Tavernerin, Fryen ja Tallisin messumusiikin kanssa vuorottelevat virolaisten uskonnollisen heräämisen yhteydessä syntyneet kansankoraalit.

Auroren päätöskonsertti sunnuntaina 26.1. Shakespeare’s Playlist vie meidät 1500- ja 1600-lukujen vaihteeseen Englannin madrigaalitaiteen lyhyeen, mutta hedelmälliseen kulta-aikaan.

Kategoria: TIEDOTTEET

R. Straussin Ariadne auf Naxos ensi-illassa kansallisoopperassa

7.1.2020 22:26 , Jätä kommentti ,
Miina-Liisa Värelä. Kuva © Ville Paul Paasimaa

Miina-Liisa Värelä. Kuva © Ville Paul Paasimaa

”Tämän tuotannon nähdäkseen kannattaa ylittää mantereita ja valtameriä”, kirjoitti Opera Today Ariadne auf Naxos -oopperan Aix-en-Provencen ensi-illan jälkeen 2018. Teos saa ensi-iltansa Kansallisoopperassa 24.1.2020, ja Ariadnen roolissa säteilee maailmalla ylistetty sopraano Miina-Liisa Värelä.

Wienin rikkain mies on kutsunut juhliinsa esiintymään oopperaseurueen, jonka on määrä esittää ooppera Ariadnesta Naxos-saarella. Lisäksi juhlissa pitäisi esiintyä myös commedia dell’arte -ryhmä. Seurueet alkavat kiistellä siitä, kuka saa esiintyä ensin. Kiista päättyy, kun hovimestari tulee paikalle ja ilmoittaa: jotta juhlat huipentava ilotulitus voitaisiin aloittaa tasan klo 21, komediaa ei ehditä esittää oopperan jälkeen eikä ennen sitä. Sen vuoksi commedia dell’arte -seurue ja oopperaseurue saavat esiintyä samaan aikaan. Alkaa vakavan oopperan ja hilpeän komedian välinen taistelu.

Ruusuritarilla aikansa johtavaksi oopperasäveltäjäksi kohonnut Richard Strauss halusi kokeilla jotain aivan uutta. Hän sävelsi musiikin näytelmään Porvari aatelismiehenä, ja näytelmän loppuun esitettäväksi hän teki oopperan Ariadne. Yleisö ei kuitenkaan ottanut teosta omakseen.

Vuolaasti soiva musiikki oli loppujen lopuksi niin hienoa, että Strauss ja libretisti Hugo von Hofmannsthal päättivät käyttää sen uudelleen. He tekivät Ariadnen ympärille kokonaisen uuden oopperan, ja nyt onnistuttiin: vuoden 1916 ensiesityksestä alkaen Ariadne auf Naxos on ollut yksi säveltäjänsä suosituimpia oopperoita.

Ariadne auf Naxos nähdään kuuden oopperatalon kansainvälisenä yhteistuotantona, joka sai ensi-iltansa 2018 Aix-en-Provencen festivaaleilla. Oopperan on ohjannut Katie Mitchell, joka palkittiin parhaana ohjaajana vuoden 2019 International Opera Award -palkintogaalassa. Musiikinjohdosta vastaa Hannu Lintu. Lavastuksen on suunnitellut Chloe Lamford, puvut Sarah Blenkinsop, valaistuksen James Farncombe ja koreografian Joseph Alford.

Ariadnen roolissa nähdään maailmalla mainetta niittävä sopraano Miina-Liisa Värelä. Hän sai hiljattain loisteliaat arviot Die Färberin -roolistaan Straussin Nainen vailla varjoa -oopperan konserttiversiossa Verbier-festivaalilla. Muissa rooleissa nähdään mm. Michael Kraus, Jenny Carlstedt, Mika Pohjonen, Danae Kontora ja Ville Rusanen. Wienin rikkaimman miehen roolin esittää Jorma Uotinen.

 

 

Kategoria: Konserttisuositukset

arvio: Barokin juhlaa Uudenvuodenaattona – Hassen ooppera Irene Helsingin Barokkiorkesterin konsertissa

2.1.2020 22:55 , Jätä kommentti ,
Johann Adolf Hasse. Kuva © Wikipedia.

Johann Adolf Hasse. Kuva © Wikipedia.

Pitää todella paikkansa, ettei tarvitse enää lähteä Helsingistä minnekään kuullakseen tyylinmukaisia ja taiturillisia esityksiä taidemusiikin alalla. Aapo Häkkinen oli järjestänyt taas merkittävän tapahtuman uudenvuoden lahjana pääkaupunkilaisille.

Barokin olemus on juhla ja oopperassa se kiteytyy täydellisesti. Kuten italilainen musiikinsemiootikko Gino Stefani on todennut klassikkoteoksessaan Musica barocca (1974) barokin ooppera on totaalista teatteria, johon kuuluvat ”… kulkueet, triumfit, alttarit, koneet, näköalat, lähteet, valaistukset, soihdut, tunnukset, patsaat, epigraafit, puheet, julistukset, trumpetit, lyömäsoittimet, musiikki, konsertot, sinfoniat, kantaatit, puhujat, esitykset, välisoitot, pastoraalit, komediat, melodraamat, juhlat, baletti, naamiaiset, leikit, kamppailut, taistelut, metsästykset, meritaistelut, iloitulitukset, valaitukset, banketit, kutsut, virkistykset, viinilähteet… Ja musiikki on läsnä näissä kaikissa muodoissa.”

Mutta kaikki tämä jää mielikuvituksen varaan, kun ooppera tuodaan konserttilavalle. Silti tässä Hassen harvinaisen teoksen Irenen uudelleentulemisessa ei ollut hituistakaan rekonstruktion makua mistä joskus arvostellaan vanhan musiikin liikettä. Kapellimestari, laulajat – joiden joukossa sellainen harvinaisuus kuin kolme kontratenoria yhtaikaa lavalla – orkesteri olivat niin sisällä kauden tyylissä, että kuulija/katsoja antautui tälle mykistävälle spektaakkelille täydellä emootiolla.

Tunteista eli affekteista tässä pohjimmaltaan onkin kyse. Marta Schmidt erinomaisessa käsiohjelmatekstissään antaa tärkeää taustatietoa säveltäjästä, laulajista ja tästä barokkioopperan lajista. Johann Adolph Hasse (1699-1783) oli kautensa merkittävimpiä säveltäjiä, jonka tuotannon n. 120 oopperaa vallitsivat Euroopan näyttämöitä – kilpaillen Händelin kanssa. Mutta silti hänen kohtalonsa on vähän samanlainen kuin sata vuotta myöhemmin Louis Spohrin, jonka oopperat niinikään olivat kaikkialla ohjelmistossa, mutta joita ei enää koskaan kuule missään. Kieltämättä lähin vertailukohta Hasselle on Händel; molemmat edustavat kiinteästi italialaisen opera serian lajiperinnettä. He olivat molemmat suuria melodikkoja eli toteuttivat sen mitä kauden tärkein tietoauktoriteetti Johann Wilhelm Mattheson totesi opuksessaan Der vollkommene Kapellmeister (olin väliajalla Veijo Murtomäen kanssa yhtä mieltä, että kyseinen teos on barokkimusiikin Raamattu). Matthesonille melodian hyveitä olivat keveys, rakastettavuus, selkeys ja virtaavuus. ”Pelkkä melodia liikuttaa jalolla yksinkertaisuudella, selkeydellä ja tarkkuudella sydämiä siinä määrin, että se ylittää kaikki harmonian keinot” (s. 225). Silti kun Händelin oopperoista aina erottuu joku ”hitti” (”Ombra mai fu” Xerxeessä ; ”Vieni, vieni” Agrippinassa; moni aaria Cesare in Egittossa kuten ”Lingue venosa mai riposa”), en kuitenkaan menisi soveltamaan Alfred Einsteinin teoriaa ’suuruudesta musiikissa’: siinä aina verrataan kahta säveltäjää, joista toinen osoittautuu neroksi, toinen vain lahjakkuudeksi.

Hassella on sitä paitsi erityinen ansionsa orkesrterin käytössä. Alkusoitossa on jo idulla neliosainen sinfonia; loppua kohti soitinnus muuttuu yhä juhlavammaksi puhaltimien ansiosta.

Melodia liittyy molemmilla barokin tunnekulttuuriin, jota kutsutaan affektiopiksi. Se onkin olennaista myös oopperan juonessa, joka on sangen sekava; loppujen lopuksi jää hämäräksi kuka on kukin lavalla kun perinteiset gender-roolit vielä sekoittuvat musiikillisesti kontratenorien ansiosta. Libretisti Stefano Pallavicino oli sijoittanut tapahtumat Bysanttiin tai Kreikkaan, kumpaan, sillä ei ole väliä, sillä henkilöt käyttäytyvät kuten barokin ajan hovien kavaljeerit ja daamit; tämä on analogista Pariisin salonkien presiööseille, joiden romaanit tapahtuivat antiikissa, mutta henkilöt olivat valepukuisia aatelisia seurapiireistä. Ja heitä kiinnostivat vain keskinäiset monimutkaiset lemmensuhteet.

Olennaista olivat tunteet, passionit kuten Descartes niitä analysoi kuulussa kirjassaan Traité de passions: tärkeimipiä tunteita olivat ihailu, arvostus, halveksunta, anteliaisuus, ylpeys, nöyryys, rakkaus, viha, halu, toivo, pelko, kateus, epätoivo, rohkeus, katumus, ilo, suru, pilkka, sääli, suuttumus, kunnia ja häpeä jne. loputtomana luettelona. Juonen seuraaminen Hassen Irenessä ei kannata, pitää kuunnella affekteja musiikissa ja miten ne toteutuvat sävelten keinoin.

Faustina_Bordoni. Kuva © Wikipedia.

Faustina Bordoni. Kuva © Wikipedia.

Tähän projektiin kiinnitetyt laulajat tarjosivat kuulijalle henkeäsalpaavan virtuoosisia hetkiä. Jo Händelin aikana mm. Lontoossa sopraanot pantiin vertailuun; nytkin laulajat ’kilpailivat’ yleisön aplodeista. Ensiksi näytti siltä että brasilialainen kontaenori Bruno de Sa saavutti suurimmaan suosion, mutta sitten aivan lopuksi koko illan tähti Julia Lezhneva ’veti pidemmän korren’. Hän oli kuin barokin suurimman laulajattaren Faustina Bordonin inkarnaatio vuoden 2020 kynnyksellä. Hasse tiesi miten kirjoittaa loistokkaasti sopraanolle, hehän olivat naimisissa. Mutta myös kaksi muuta kontratenoria briljeerasivat ja heidän roolinsahan olivat alunperin kastraattiääniä. Max Cencic ja Davic DG Lee. Joskus unohtuu, että bel canton alkuperä oli juuri näissä äänissä, joiden ei tarvinnut laulaa rintaäänellä à la Pavarotti, vaan hieman nasaalilla soinnilla, jolla nopeat kuviot ja trillit olivat mahdollisia.

– Eero Tarasti

Kategoria: Arviot