Kamari ry järjestää 5.–8.8. viidettä kertaa Kamarikesä -tapahtuman Ritarihuoneella ja Cafe Engelissä. Tänä vuonna minifestivaali keskittyy amerikkalaiseen musiikkiin: ohjelmassa on klassikkoteoksia kuten Aaron Coplandin Appalachian Spring ja vähemmän kuultua sävellyksiä Morton Feldmanin ja Paul Schoenfieldin kynistä.
Festivaalilla esiintyy pääasiassa nykyisiä ja hiljattain valmistuneita Sibelius-Akatemian opiskelijoita. Kamari ry:n toiminta-ajatuksesta voi lukea lisää täältä.
”Olin barokkimusiikkikonsertissa, jossa orkesterin virittäminen oli lähes oma ohjelmanumeronsa, niin kauan siihen meni. Miksei hommaa hoideta yhdellä kertaa niin kuin sinfoniaorkesterissa?”
Musiikin lisensiaatti, gamban- ja barytonin soittaja Markus Kuikka vastaa:
Barokkiorkesterin jousisoittimet käyttävät suolikieliä (suonikieliä ei ole olemassa) historiallisten esikuviensa mukaisesti. Kielet valmistetaan yleensä lampaan suolesta. Suolikielet antavat lämpimän ja elävän soinnin, ne vastaavat myös jousenkäyttöön eri tavoin sallien esimerkiksi hitaamman jousenvauhdin. Tämän kaiken hyvän haittapuolena on suolikielien herkkyys vaihtuviin olosuhteisiin. Niiden viritys reagoi lämpötilan ja kosteuden heilahduksiin – joskus tuntuu, että myös epäpuhtaisiin ajatuksiin… Sinfoniaorkestereissa käytetään yleensä metallikieliä, koska ne kestävät yleensä pitempään, pysyvät vireessä koko konsertin ajan ja niistä saa voimakkaamman äänen.
Ennen konserttia pyritään lämmittämään soitin kielineen ja miksei soittajakin konserttia vastaavaan tilaan, jotta olosuhteet soittimelle kielineen pysyisivät mahdollisimman vakaina. Usein tämä ei ole mahdollista, koska esimerkiksi kirkkojen sakasteissa eivät kaikki mahdu yhtä aikaa soittamaan. Yksi ratkaisu on harjoitella konserttitilassa lähes konsertin alkuun asti ja jättää sitten soitin lavalle yleisön sisään tulon ajaksi. Monissa vanhan musiikin konserteissa yleisö pääsee sisään vasta viittä minuuttia ennen alkua, kun virittäminen on päättynyt. Usein pitää kuitenkin viritystä korjata konsertin edetessä.
Kysy mitä tahansa klassisesta musiikista! Asiantuntijat osoitteessa toimitus(at)amfion.fi vastaavat.
Pro Musica -säätiö jakoi eilen vuoden 2009 apurahat. 37 taholle myönnettiin yhteensä 250 000 euroa. Tunnustuksena pedagogisesta ja taiteellisesta työstä myönnettiin 10000 euroa oopperalaulaja Tom Krauselle ja pianotaiteilija Tuija Hakkila-Helasvuolle. Muita apurahansaajia ovat muun muassa TomTom-duo, Amfion-verkkolehteä julkaiseva Amfion ry sekä vanhan musiikin yhtye Sonus Borealis.
Pro Musica -säätiö on vuorineuvos Lauri J. Kivekkään ja puoliso Elsa Kivekkään vuonna 1974 perustama säätiö, jonka tarkoituksena on tukea taidemusiikkia. Toimintansa aikana säätiö on myöntänyt yhteensä 1066 apurahaa, joiden yhteenlaskettu arvo on nykyrahassa noin 5 103 000 euroa. Varoilla tuetaan nimenomaan ammattimuusikoita tai sellaisiksi aikovia. Viime vuosina säätiön hallitus on linjannut päätavoitteekseen kannustaa erityisesti nuoria muusikoita, joiden arvellaan olevan muiden apurahoja jakavien tahojen antaman taloudellisen tuen ulottumattomissa, sekä antaa tunnustusta pedagogeille, jotka tekevät arvokasta työtä nuorten lahjakkuuksien kasvattamisessa.
Säätiön sääntöjen mukaisesti apurahoja ei haeta, vaan ne jaetaan säätiön hallituksen harkinnan mukaan. Vuosittain myönnetään apuraha myös Tampereen konservatoriolle/Pirkanmaan ammattikorkeakoulun musiikin koulutusohjelmalle sekä Sibelius Akatemialle lahjakkaiden taidemusiikin opiskelijoiden tukemiseksi.
Mikko Franck aloitti joulukuussa 2007 Suomen Kansallisoopperan oopperan taiteellisena johtajana ja ylikapellimestarina. Sopimus on voimassa heinäkuun loppuun 2011 saakka, ja siihen sisältyy optio kahden vuoden jatkoajasta. Tämänpäiväisessä kokouksessaan Kansallisoopperan säätiön hallitus päätti, että sopimusta jatketaan option mukaisesti 31.7.2013 saakka.
Työsopimuksen mukaan ”taiteellinen johtaja vastaa oopperan ohjelmiston ja konserttitoiminnan taiteellisesta suunnittelusta, johtaa ja kehittää taiteellista toimintaa sekä ylläpitää ja kehittää oopperan taiteellista tasoa. Hänellä on vastuu oopperatuotannon sisällöllisestä ja taiteellisesta linjasta”. Taiteellinen johtaja toimii kuitenkin pääjohtaja Päivi Kärkkäisen alaisuudessa.
Mikrotonaalisesta musiikistaan tunnettu säveltäjä, kriitikko ja musiikkitieteilijä Kyle Gann antaa vastauksen yhtä lailla musiikin opiskelijoita ja ammattilaisia jatkuvasti piinaavaan kysymykseen: miten kirjoittaa tuoreesti ja riittävän monia kiinnostavalla tavalla esittämästään musiikista?
Gann on blogissaan PostClassic viime aikoina käsitellyt esimerkiksi omien teostensa harjoituksien kuuntelemista (vaikeaa musiikkia on helpompi soittaa kuin helppoa), orkestroimista (oikeastaan kaikki toimii) ja Mahleria (Gustavin vanhan kämppäkaverin Hans Rottin sinfonia kuulostaa aika lailla Mahlerilta, monta vuotta ennen tämän ensimmäisen sinfonian säveltämistä). Nyt hänellä on tarjota askel askeleelta -ohjeet säveltäjä- ja teosesittelyjen tekemiseen.
Ensin on mentävä nettiin ja printattava erinomaisesta ja ajantasaisesta Grove Online -tietosanakirjasta (maksullinen) asiaan kuuluvat artikkelit. Niistä käy ilmi tunnustetut faktat ja vuosiluvut. Seuraava osoite on kirjasto, ja jos säveltäjä on ”riittävän homeinen”, tulee etsiä kahta kirjaa: vanhanaikaista, mieluiten ennen toista maailmansotaa julkaistua myyttejä pönkittävää elämäkertaa sekä modernia musiikkitieteilijöiden kirjoittamaa monografiaa. Sitten katsotaan esitettävän teoksen vuosilukuja ja etsitään ensin mainitusta opuksesta jokin värikäs anekdootti säveltäjän elämästä, kuten ”Saint-Saënsin vauva putosi ikkunasta” tai ”juuri ennen naimisiinmenoa Brahms jätti tyttöystävänsä”. Jos elämäkertatieto liittyy teokseen, hyvä niin – muussa tapauksessa tapahtuman läheisyys riittää.
Tietoa tulee verrata modernin teoksen viileämpään tulkintaan samasta aiheesta: näin kirjoittaja saa lukijan sympatiat sekä tarjotessaan sankarillis-romanttisia yksityiskohtia että osoittaessaan, että osaa katsella itselleen läheistä aihepiiriä myös hieman kauempaa. Gann kehottaa esimerkiksi kertomaan, kuinka tarinan mukaan Charles-Valentin Alkan kuoli jäädessään kirjahyllyn alle ja jatkamaan, ettei näin tapahtunut oikeasti.
Myös säveltäjään kriittisesti suhtautuneiden äänien siteeraaminen saattaa olla hyödyllistä. Näin annetaan lukijalle tilaisuus samaistua arvostuksen puutteen kourissa kärsineen taiteilijan elämään, ja siirretään toisaalta klassista musiikkia pois jalustalta, jonne se usein nostetaan kuolevaisten ulottumattomiin.
Jos säveltäjä on elossa, käytettävissä on vähemmän keinoja. Elämäkerrallisia tietoja on saatavilla vähän, ja ne ovat usein tylsiä. Jennifer Higdonista kirjoittaessaan Gannin oli tyytyminen siihen, kuinka ”säveltäjä sai kerran pyydettyä 41 kalaa yhden iltapäivän aikana”.