Oopperakuulumisia New Yorkista
Keskustelua musiikin hyvyydestä
Poimintoja arkistosta
Korkeatasoinen harjoitusorkesteri ja reilusti aikaa puikoissa
Akatemian työviikko on nyt pyörähtänyt täyden kierroksen ja harjoitukset seuraavaa konserttia varten alkaneet, joten olen nyt saanut melko hyvän kuvan siitä miten opiskelu täällä etenee.
Meillä on täällä käytössä mahtavat resurssit, joista tärkein on AACA-orkesteri – 55-henkinen sinfoniaorkesteri jota täydennetään ohjelmiston vaatimusten mukaan. Festivaalilla toimii viisi sinfoniaorkesteria, mutta AACA on ainoastaan meidän käytössämme. Meillä on orkesterin kanssa konsertti joka tiistai, ja sitä edeltää viisi harjoitusta. Sen lisäksi meillä on viikottain kolme ohjelmistosessiota orkesterin kanssa, jolloin johtamaan pääsevät kaikki ne, jotka eivät johda konsertissa. Laskin että ensimmäisellä viikolla olin orkesterin edessä kuutena päivänä yhteensä noin kolme tuntia, mikä on todella paljon verrattaessa mihin tahansa muuhun kapellimestarikoulutusohjelmaan maailmassa!
Orkesterilla on oma nuotistonsa, kaksi nuotistonhoitajaa ja kaksi orkesterijärjestäjää. Kaikki toimii siis kuten ammattimaisessa orkesterissa kuuluukin! Harjoitukset videoidaan akatemian puolesta, konsertit tallennetaan DVD:lle. Esiintymispaikkamme on festivaalin pääareena Benedict-musiikkiteltta joka tiistain konsertissamme oli lähes puolillaan, mikä tarkoittaa liki tuhatta kuulijaa.
Muita työmuotoja ovat Murry Sidlinin pitämät videopalaute ja johtamistekniikkasessio jolloin meillä on käytössä pienempi soittajisto, sekä vierailevien opettajien pitämät ”score study” -luennot. Maanantaina Christopher Seaman piti meille hurmaavan esitelmän Brucknerin neljännestä sinfoniasta, joka oli meillä työn alla eilisessä ohjelmistosessiossa! Sen lisäksi festivaalilla on jatkuvasti käynnissä orkesteriharjoituksia, ja kolme kertaa viikossa on mahdollisuus kuulla festivaalin muita orkestereita (Festival Orchestra, Sinfonia ja Chamber Symphony) konsertissa. Tekemistä, nähtävää ja kuultavaa on rehellisesti sanottuna liikaa, joten joskus on tehtävä vaikeita valintoja!
Sunnuntaina David Zinman johti Festivaaliorkesterin ensimmäisen konsertin, jonka ohjelmassa oli Mozartin toinen viulukonsertto Gil Shahamin esittämänä, sekä Mahlerin viides sinfonia. Koska opiskelijat saavat ilmaislippunsa vasta ennen konsertin alkua ja huhu kuului että teltta oli myyty loppuun jo ennakkoon, olimme jo hyväksyneet ajatuksen seurata konserttia takahuoneen monitoreista. Viime hetkellä meidät kuitenkin päästettiin orkesterin takana olevalle kuorolehterille, jossa saimme seurata Zinmanin työskentelyä aitiopaikalta!
Uskomattominta oli jälleen se, kuinka muutamassa päivässä opiskelijoista ja heidän opettajistaan kasattu orkesteri veti esityksen puolesta täysin vertoja hyvälle ammattiorkesterille. Myös oman AACA-orkesterimme soiton taso on todella korkea ja motivaatio hyvä – tiistain konsertissamme soitimme Mozartin Haffner-sinfonian, Brittenin Four Sea Interludes oopperasta Peter Grimes, sekä Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian. Konserttimestaria lukuunottamatta soittajat ovat eri puolilta USA:ta tulleita musiikinopiskelijoita, mutta jälki olisi kelvannut vaikka levylle.
Toistaiseksi Aspenin festivaali ja musiikkiakatemia ovat olleet sataprosenttisen positiivinen kokemus. Siksi onkin yllättävää olla ainoa suomalainen koko festivaalilla, kun paikalla on opiskelijoita mm. Englannista, Hollannista, Sveitsistä ja Espanjasta, lukuisista Aasian maista puhumattakaan! Ensi kerralla yritän valottaa festivaalin toimintaa instrumenttiopiskelijan näkökulmasta – jospa se rohkaisi joitakin meikäläisiä opiskelijoita hakemaan tänne ensi kesänä!
Oppia kaavojen mukaan mutta mantroja välttäen
Vuonna 1959 Timo Ronkainen aloitti Helsingissä armeijan soitto-oppilaana ja siirtyi seuraavana keväänä Sibelius-Akatemiaan legendaarisen Holger Fransmanin (1909–1997) luokalle, joka oli käytännössä luonut suomalaisen käyrätorvensoiton perinteen. Valmistuttuaan Akatemiasta Ronkainen sai ensimmäisen työpaikkansa Lappeenrannan Varusmiessoittokunnasta, siirtyi sitten Kuopion kaupunginorkesteriin ja aloitti vuonna 1969 Helsingin kaupunginorkesterissa, ensin kakkostorven soittajana ja syksystä 1989 äänenjohtajana.
Jo kolmisenkymmentä vuotta Timo Ronkainen on myös opettamalla pyrkinyt välittämään fransmanilaisen käyrätorvikoulun oppeja eteenpäin, erinomaisella menestyksellä. Monet entisistä oppilaista ovat menestyneet kansainvälisissä kilpailuissa ja yli parikymmentä heistä soittaa työkseen orkestereissa: esimerkkeinä voi mainita Berliinin radion sinfoniaorkesterin Markus Maskuniityn ja Radion sinfoniaorkesterin Esa Tapanin.
Uusia virtauksia
Aloitimme keskustelun Orfeo-pedagogiikasta, jonka keskeisiin hahmoihin Ronkainen muutamien muiden puhallinsoittajien ohella kuuluu. Kyseessä on joogaan perustuva fyysinen harjoitusmetodi, jonka pääkehittäjä on Pohjanmaalta käsin vaikuttava oboisti Ilmari Varila, entinen orkesterimuusikko hänkin. ”Nelisen vuotta sitten Juha Uusitalo oli meillä solistina laulamassa raskasta Wagner-ohjelmistoa, ja kuuntelemassa ollut vanha tuttuni Varila kysyi konsertin jälkeen, olisinko valmis vielä tässä iässä kokeilemaan jotain uutta. Lyhykäisen selostuksen jälkeen ymmärsin heti, että mahdollisuuksiahan on paljoonkin, eikä uran tässä vaiheessa enää mitään menetettävää!”
Metodin avulla pyritään tasaamaan kehon sisäinen ilmanpaine ulkoista tilaa vastaavaksi, jotta happi voi virrata vapaasti sisään ja hiilidioksidi ulos. Tasaaminen tapahtuu venyttämällä rintakehän ja pään luulihaksia ääripituuksiinsa, jolloin kehon ontelotilavuudet maksimoituvat. Selkäranka pidetään suorana, kuin konttaavalla lapsella, ja lavat niin alhaalla kuin mahdollista. Menetelmässä on paljon yhtäläisyyksiä Alexander-tekniikan ja Pilateksen kanssa; Ilmari Varilan kokeileva ja tutkiva suhde omaan tekemiseen muistuttaakin mainittuja tekniikoita kehittäneitä herroja.
Ronkainen kuvaa vaikutusta omaan soittoon käänteentekeväksi: ”Neljässä vuodessa kestävyys on lisääntynyt, palautuminen nopeutunut, ja kun puskeminen ja paine kropassa on vähentynyt, on äänikin laajempi ja syvempi – vaikka tässä iässä pitäisi oikeastaan olla päin vastoin!”
”Orfeo-menetelmä on saanut minut ajattelemaan äänen tuottamisesta uudella tavalla. Ääntä on turha yrittää projisoida puskemalla sitä itsestä poispäin. Sen sijaan ilman annetaan virrata vapaasti ulkoapäin ontelot täyttäen ja äänen virrata sitten ulos. Näin voidaan ikään kuin soittaa koko tilaa, eikä äänellä ole kapeaa, projisoivaa kärkeä. Sointi tulee omasta kropasta eikä niinkään soittimesta, joka vain värittää itselle ominaista ääntä hiukan.” Ronkainen kertoo olleensa mukana kokeessa, jossa eri soittajille annettiin eri merkkisiä käyrätorvia kokeiltavaksi, joita sitten sokkona yritettiin tunnistaa. ”80 prosentissa tapauksista tunnistimme kyllä soittajan, mutta ei ainoatakaan soittimista!”
Sibelius-Akatemian kehittämiskeskus on myöntänyt rahoituksen hankkeelle, jossa Orfeo-menetelmää opetetaan Akatemian opiskelijoille ja kiinnostuneille ammattilaisille. Tavoitteena on yhtenäistää puu- ja vaskipuhaltajien soittoteknistä ajattelua ja sitä myötä helpottaa soinnillisten ja intonaatioon liittyvien ongelmien ratkaisemista. Yhden tai kahden vuoden pilottivaiheen jälkeen arvioidaan, voisiko menetelmää hyödyntää opetuksessa laajemminkin.
Hankkeessa käytetään hyödyksi kokemuksia, joita kolmen viime vuoden aikana säännöllisesti kokoontunut ryhmä radio-orkesterin, Hko:n ja Oopperan puhaltajia on kerännyt. Tapaamisissa on soitettu, kuunneltu ja keskusteltu siitä, miten sointi muuttuu menetelmän myötä. ”Nykyäänhän pyritään kaikin keinoin saundin kirkkauteen ja unohdetaan helposti äänen pohja. Perusäänestä ei kuulu miltei ollenkaan vaan vaikuttaa siltä, että äänipatsaaseen haetaan yläsäveliä vain keskivälistä ylöspäin. Näin toimivat sekä jousisoittajat että puhaltajat, mikä johtaa viritystason jatkuvaan nousuun ja turhaan paineeseen äänen tuottamisessa.”
Holger Fransman tiettävästi piti nimen omaan soinnin kirkkautta tärkeänä. Miten tämä sopii yhteen Orfeo-opin kanssa? ”Se että pyrkii äänen pohjaan, ei sulje kirkasta ja puhdasta sointia pois. Päinvastoin: ääni on silloin myös kirkas, koska se sulautuu paremmin ympäristöönsä, ja tarve äänen sijoitteluun vähenee.”
Lahjakkuus ja opettajan roolit
Ronkainen on opettanut eri ikäisiä oppilaita 1970-luvun lopulta saakka. Miten tunnistaa Sibelius-Akatemiaan pyrkivän lahjakkuuden? ”Valitettavasti pääsykokeissa ei osata testata soittajan tärkeimpiä lahjakkuuden lajeja eli ahkeruutta, sitoutumista ja periksiantamattomuutta. Taiteilijalla pitää olla kärsivällisyyttä saavuttaakseen oman parhaansa. Myös rytmisiä, harmonisia ja muita ’musikaalisia’ lahjoja tietysti tarvitaan, ja koulutuksen aikana niitä viedään eteenpäin, mutta ilman ensin mainittuja ei soittaja pitkälle pötki. Tekniikka ja musikaalisuus voi opiskelijalla olla korkealla tasolla ja työpaikkakin löytyä opintojen jälkeen, mutta henkilökohtaisella tasolla voi ilman ahkeruutta jotain jäädä saavuttamatta.” Ronkainen puhuu myös sosiaalisen lahjakkuuden merkityksestä: ”Orkesterityössä on todella tärkeää, että tulee toimeen monenlaisten ihmisten kanssa.”
”Oman opettajan tulee olla on tärkein esikuva ennen kaikkea persoonallisuutensa puolesta. Olisi tietysti hyvä, jos opettaja myös esiintyisi aktiivisesti ja voisi antaa esimerkin siitä, mitä muusikon työ käytännössä on. Sitä paitsi, jos on vuosikausia soittamatta, opetukseen tuppaa hiipimään pikku hiljaa tarpeettomia mantroja.”
Ronkainen antaa esimerkin: ”Kaikki hyvätkin vaskiopettajat hokevat: ’Puhalla, puhalla lisää’ ja että ’ilman tulee liikkua nopeasti’. Itse olen tullut siihen tulokseen, että mitä hitaampi ilmavirta, sen parempi sointi. Samalla tavalla opetetaan nopeita sisäänhengityksiä, mutta mielestäni ne synnyttävät vain lyhyitä fraaseja ja tukahdutettua ääntä. Sisäänhän ei tarvitse hengittää lainkaan, vaan ilma kyllä täyttää keuhkot itsestään uloshengityksen jälkeen.”
Opetuksen säännönmukaisuudesta
Timo Ronkainen uskoo säännönmukaisuuteen koulutuksessa ja pitää Sibelius-Akatemian viiden ja puolen vuoden opintoputkea hyvänä systeeminä. ”Minä käytän oppitunneillani samaa kaavaa, jota Holger Fransmankin käytti. Ensin soitetaan asteikkoja eri tavoilla artikuloituna, sitten etydi tai pari. Jos oppilas on menossa koesoittoon tai käytännön kokeeseen, soitetaan orkesteripaikkoja, ja lopuksi on soolorepertuaarin vuoro. Vaikka kaavasta voi poiketa hiukan ja improvisoida, pysyy sapluuna enimmäkseen samana tunnista toiseen, ja tuloksia on syntynyt. Kokeilla voi, mutta kaikkea ei pidä kerralla muuttaa.”
Ronkaisen opetus tapahtuu enimmäkseen ryhmässä, ja soolo-ohjelmistoa käydään läpi myös pianistin kanssa viikottaisilla luokkatunneilla. ”Aluksi opiskelijat jännittävät toisilleen esiintymistä, mutta kun sitä tapahtuu koko ajan, he kyllä tottuvat ja paineensietokyky kasvaa. Samalla tavalla hyödyllisiä tilanteita ovat myös musiikkikilpailut: niissä harjaantuu viemällä teknisen osaamisensa huippuun ja oppii suoriutumaan paineen alla, mikä orkesterityössä ei ole lainkaan vierasta.”
Toisaalta Ronkainen yhtyy muidenkin esittämään huoleen siitä, että korkea-asteella joudutaan käyttämään liikaa aikaa perustekniikan opettelemiseen. ”Akatemiaan tullessa pitäisi tekniset ja musiikilliset valmiudet olla jo melko lailla kunnossa – korkeakoulussa heistä sitten syntyy taiteilijoita!” Hän miettii, josko varhaisopetuksessa leikitään kenties liikaakin.
”Itse opetan esimerkiksi transponointia jo ensimmäisestä tunnista alkaen. Kun asiaa ei teoretisoi, pystyy lapsikin oppimaan tällaisen käyrätorvensoittoon keskeisesti kuuluvan asian jo varhain.” Orfeo-menetelmää hän ei kuitenkaan käytä kasvuiässä olevien lasten kanssa, mutta saattaa ujuttaa murrosikäisille mukaan kehollista hahmottamista, ”hyvin lempeästi”.
Vaikka Orfeo-menetelmä on auttanut muusikkoa pitämään yllä soittokuntoa, ei Ronkainen enää viitsi harjoitella omaksi huvikseen ja hyödykseen, ellei esiintyminen lähesty. Alun perin soolosoittajan piti jäädä eläkkeelle elokuussa Turun musiikkijuhlien konsertin ja Richard Straussin Heldenlebenin jälkeen, mutta hän jatkaa vielä tämän vuoden loppuun saakka. ”Mieli ei ole haikea, pikemminkin päin vastoin. Joitakin konserttoja on jäänyt esittämättä, mutta koko keskeisen orkesterikirjallisuuden olen saanut soittaa moneen kertaan.”
Kuvat Lieksan Vaskiviikoilta. Kuvaaja: Pekka Saarinen.
Uusi tila Bachin kuuntelemiseen
Brittiläinen maailmankuulu arkkitehti Zaha Hadid on suunnitellut Manchesterin festivaalille paviljongin, joka on tarkoitettu nimen omaan J.S. Bachin sooloteosten esittämiseen ja kuuntelemiseen. Ohjeistus festivaalin johtaja Alex Pootsilta oli siirtää nykyaikaan ne intiimit olosuhteet, joissa musiikkia alun perin esitettiin.
Paviljonki, joka on suunniteltu yhteistyössä akustikkojen kanssa, on esillä Manchester Art Galleryssa syyskuuhun asti, ja ensi kesänä se siirretään samaa tarkoitusta varten Holland Festivalille. Aiheesta voi lukea lisää The Guardianissa.
Bachin teoksia festivaalilla esittävät pianisti Piotr Anderszewski, sellisti Jean-Guihen Queyras ja viulisti Alina Ibragimova. Festivaalin muita huippuhetkiä lienee Kratfwerkin ja Steve Reichin yhteisesiintyminen.
Arvio: Tehtailusta ei tietoakaan
Jukka Tiensuun väkevä nemo avasi Suvisoiton päätöskonsertin Porvoon Taidetehtaalla. Haastava partituuri on täynnä Tiensuulle tyypillistä nopeiden triolien ja kuudestoistaosien svengaavaa repetitiota ja glissandoja neljäsosasävelaskelilla ja ilman. Elektroninen osuus koostuu lyömäsoittajan laukaisemista sampleista, äänen vahvistamisesta ja säveltäjälle läheisestä nauhakaikuefektistä. Avantin virtuoosit selvittivät vaikeat stemmansa täysin suvereenisti: erityismaininnan saa Hanna Kinnusen hysteerinen huilusoolo.
Tiensuun säveltäjäkuvassa on viehättävää oman, välillä epätrendikkäänkin sävelkielen periksiantamattoman seuraamisen lisäksi se, että hän systemaattisesti pidättäytyy selittämästä teoksiaan. Tässä hän lähestyy hiljattain siteeraamiani Pierre Boulez’n ja Petr Kotikin ajatuksia – toisaalta sävellysten monikieliset ja -mieliset nimet houkuttelevat kuulijaa pelaamaan sanojen merkityksien ja musiikin yhdistämisellä. Kokonaisuuden voi tietysti vastaanottaa myös yhdistämällä haiku-runojen tapaan kaksi erilaista mielikuvaa ilman narratiivia niiden välillä.
Monet instrumentalisteista ovat pitäneet ihmisäänen, eritoten laulun, jäljittelyä korkeimpana päämääränään. Viimeisen sadan vuoden aikana on sävelletty paljon musiikkia, joka kähinöineen ja karjuntoineen on ehkä bel cantoa paremmin kiinni omassa ajassamme. Paatuneempikaan avantgardisti ei silti voine välttyä liikuttumasta nemo-yhtyeen puhjetessa kuorolauluun teoksen loppupuolella: ihmisen ääni puhuttelee ilman suotimia. Eikä Tiensuu karta instrumentaaliteatterin keinoja muutenkaan, ja teos päättyy ykkösviulun ja klarinetin mykkään elehdintään samplatun vihellyksen säestyksellä, kenties George Crumbin Vox Balaenaen innoittamana.
Illan kantaesitys oli Kirmo Lintisen toinen pianokonsertto, jonka oli tilannut monipuolinen jazzin ja improvisoidun musiikin taitaja Seppo Kantonen. Yhteistä toukokuussa ensiesityksen saaneen ensimmäisen konserton kanssa on ainakin pianon rooli orkesteritekstuurin osana ja yksiosainen muoto, jonka taitteet säveltäjä omien sanojensa mukaan on tarkoittanut rajuiksi. Ehkei kuulokuva istumapaikaltani heti lavan edessä ollut optimaalinen, mutta olisin kaivannut sinänsä kiinnostaviin jaksoihin enemmän karakterisointia ja värikkyyttä. Kantonen oli konserton pätevä solisti ja kenties vapautuneimmillaan improvisoiduissa jaksoissa orkesterin säestyksellä ja ilman.
Hérodiade ei saanut minua kääntymään Paul Hindemith -faniksi. Käsityötaitoa en kiistä enkä sitä, että jotkut jaksot soivat myöhäisromanttisen lihaisasti. Sävelkieli kuulostaa silti korvaani hiukan pölyttyneeltä ja jäykältä.
Kapellimestarin jo kohottaessa tahtipuikkoa ensimmäiseen lyöntiin saatiin lisää instrumentaaliteatteria kännykän alkaessa lurittaa yleisössä. Kesti verrattain kauan, ennen kuin Grande Valse ja yleinen pulina saatiin loppumaan – mutta miksi juuri silloin joku halusi sihauttaa auki virvokepullonsa? Silti, myös tätä on elävä musiikki.
Johannes Brahmsin neljään vakavaan lauluunsa Lutherin Raamatusta valitsemat tekstit ovat niin vahvoja, että Detlev Glanertin orkestraatio ja välisoitot tuntuivat pikemminkin latistavan kokonaisuutta kuin tuovan siihen jotain lisää. Antti Häyrynen toteaa ansiokkaassa ohjelmakirjatekstissään sovituksen kunnioittavan Brahmsin sointi- ja sävymaailmaa, mutta enemmän omaan makuuni on revisionistisempi uudelleen tulkitseminen esimerkiksi Luciano Berion tyyliin. Baritoni Markus Lehtinen auttoi luomaan pitkän kaaren teoksen ylle, vaikka solistin ääni välillä kapeahkolta kuulostikin.
Kolmiosaisessa konsertissa musiikin johdosta vastasi kolme kapellimestaria. Kollaasi johdatteli pohtimaan minkä tahansa orkesterin identiteettiä ja musiikillisen johtajan työhön kuuluvia motorisia ja psykologisia elementtejä. Dmitri Slobodeniouk johti Tiensuun ja Lintisen teokset rauhallisesti mutta selkeästi, kollegiaalista katsekontaktia soittajien kanssa suosien. Seuraavana korokkeella oli velhomainen Hannu Lintu, jonka lyönti on huomattavasti eksentrisempää ja välillä liikkumattomuuteen asti viitteellistä. Sähköistävällä, välillä jopa hurjalla olemuksellaan Lintu saa soittajistosta irti värikkyyttä ja muhevia sointeja, rytmisestä tarkkuudesta tinkimättä.
Konsertin päättäneen Robert Schumannin toisen sinfonian johti John Storgårds, jonka sivuttaissuuntaista lyöntiä orkesterin oli ehkä välillä hieman vaikea seurata: ainakaan kauniin hitaan osan pulssi ei ollut aivan kohdallaan. On kenties tarpeetonta spekuloida, olisiko Schumannin musiikista ilman säveltäjän mielenterveydellisiä ongelmia tullut niin rosoista kuin millaisena sen nyt tunnemme. Oli miten oli, varsinkin myöhemmästä tuotannosta tekee kiinnostavan juuri kauneuden pysymättömyyden ja vääristymisen kipeys. Vaikka toisessa sinfoniassakin on tätä vastakkainasettelua, tuntuu kokonaisuus junnaavalta. Maanisuus vie teoksessa voiton.
Soitto oli Taidetehtaalla kauttaaltaan nautinnollista. Muusikoista oli vaistottavissa sellaista heittäytymistä ja paneutumista tehtävään, mitä ei monien soittajien vakityöpaikoilla filharmonisessa maailmassa ihan aina voi kokea.