Esa-Pekka Salosen Pianokonsertto on syntynyt onnellisten tähtien alla. Sillä on arvovaltaiset tilaajat (New Yorkin filharmonikot, BBC, Ranskan radio, Pohjois-Saksan radio) ja vakioesittäjänä Yefim Bronfman. Lisäksi säveltäjä voi itse johtaa teostaan maailman huippuorkestereiden kanssa. Näillä eväillä saadaan uusi teos suurten yleisöjen kuuluville.

Puolituntiseen konserttoon mahtuu mm. jazz-vaikutteita, ilakoivia etnorytmejä ja romanttista hehkua Rahmaninovin tyyliin. Parhaimmillaan laajasta vaikutteiden kirjosta voi syntyä mielenkiintoinen ja elävä mutta silti eheä kokonaisuus, kuten vaikkapa Luciano Berion ja Kalevi Ahon teoksissa. Tällaisena Salosen pianokonsertto ei kuitenkaan hahmotu, vaan jää kokoelmaksi erilaisia hetkiä.

Musiikki soljuu eteenpäin tehden usein nousevaa liikettä, ikään kuin pyrkien johonkin. Ajoittaisista terävän rytmisistä jaksoista huolimatta päällimmäiseksi vaikutelmaksi nousee lavea linjakkuus. Harmoniat ovat pehmeitä, toisinaan lähes romanttisia. Konsertto on miellyttävää kuunneltavaa, mutta terä, purupinta ja punainen lanka puuttuvat.

Vaativa piano-osuus sisältää myös monenlaisia ilmaisukeinoja. Bronfman tulkitsi Salosen musiikkia virtuoosisella ja pontevalla otteella.

Debussyn La Mer soi Salosen johtamana elegantisti ja hillitysti. Väliaikaiset huipennukset olivat kuin patoutuneen tunteen pidättyneitä ilmauksia. Varsinainen volyymi säästettiin vaikuttavaan loppuun. Jousten kimmeltävät kuviot toisessa ja kolmannessa osassa hehkuivat satumaisella säihkeellä. Philharmonia-orkesterin muusikot toteuttivat kapellimestarin toiveet taidolla ja tarkkuudella.

Tarkkuus ja kontrolli hallitsivat myös Stravinskin Kevätuhrin tulkintaa – jopa siinä määrin, että joissakin kohdissa runsaampi irrottelukin olisi voinut olla paikallaan. Upeaa oli kuitenkin kuunnella huippuorkesterin herkkyyttä, voimaa ja iskevyyttä Kevätuhrin hypnoottisissa käänteissä.

Sunnuntain alkuillan sadekuurot virittivät sähköisen odottavan tunnelman Meta4-kvartetin konserttiin kerääntyneelle yleisölle. Odotukset palkittiinkin intensiivisellä konserttielämyksellä.

Konsertin avasi Antti Tikkasen intensiivinen tulkinta Kimmo Hakolan (s.1958) sooloviuluteoksesta A même les échos (1988). Suurimmaksi osaksi vimmaisesti riehuva teos haastaa esittäjänsä kaivamaan soittimestaan ulos laajan kirjon ääniä säveltasoista hälyn rajamaille asti. Aikansa modernismille uskollisena äänipalettia laajennetaan myös soittimen ulkopuolisiin ääniin: muusikko tuottaa ääniä jalkojen iskuilla ja aivan lopussa myös viheltämällä. Teoksen alkupuolen riehakkuudelle muodostaa tehokkaan vastapainon loppupuolen hauraasti laulava hidas jakso, joka yhtäkkiä riistäytyy hetkeksi mustalaismusiikista muistuttavaan katkelmaan palatakseen taas lopuksi rauhalliseen tunnelmointiin. Tikkasen keskittynyt esitys vangitsi kuuntelemaan – teoksen jokainen yksityiskohta soi vakuuttavan harkitusti ja musikaalisesti vailla minkäänlaista robottimaisuuden tunnelmaa.

Ilta jatkui koko Meta4:n voimin Hakolan läpimurtoteoksiin lukeutuvalla 1. jousikvartetolla (1986). Jo teoksen energinen ja rytmikäs aloitus osoitti ensemblen yhteissoinnin olevan saumattoman hioutunutta. Rytminen tarkkuus ja soittajien välinen balanssi ovat huippuluokkaa. A même les échos’a huomattavasti laveammin ja pitkälinjaisemmin soiva kvartetto antaa jo viitteitä Hakolan myöhemmästä säveltäjäkehityksestä: piristävän häpeilemättömästi runsaasti terssejä sisältävät harmoniat osoittavat Hakolan taituruuden rikkaasti soivien ja korvaa hivelevien harmonioiden saralla. Muotokaan ei jää Hakolalla altavastaajan asemaan: teos hahmottuu laajana orgaanisena kaarroksena, jossa liikutaan sulavasti hektisistä ryöpyistä hauraisiin sointeihin ja lähes ajan pysäyttäviin jäätyneisiin tilanteisiin. Niinikään Hakolan taukojenkäyttö on tehokasta ja luo voimakkaan, odottavan tunnelman. Rikas sointipaletti liukuu muhkean rehevistä harmonioista aina Helmut Lachenmannin jousikvartettiteokset mieleentuoviin hälymaailmoihin. Meta4:n antaumuksellinen tulkinta ei jättänyt toivomisen varaa. Hakolan hieno teos sai arvoisensa, upean esityksen.

Väliajan jälkeen päätösnumerona kuultiin Ludwig van Beethovenin (1770-1827) myöhäistuotantoon kuuluva B-duuri-kvartetto op. 130/133 (1825/1826). Laajuutensa puolesta jo sinällään kokonaiseksi konserttiohjelmaksi riittävä sävellys soi Meta4:n voimin uskomattoman energisesti ja vaivattomasti – selvästikään konsertin ensimmäisen puoliskon vaativa ohjelmisto ei ollut uuvuttanut esittäjiään. Beethovenin sävelkieli taipui kvartetin käsissä sujuvan notkeasti esittäjiensä oloiseksi, intensiivisyydessään herpaantumattomaksi kokonaisuudeksi. Varsinkin viidennen osan (Cavatina. Adagio molto espressivo) lähes aineettoman rauhalliset jaksot soivat lumoavan keskittyneesti. Toinen osa Presto piti erittäin vauhdikkaalla tempollaan lujasti otteessaan, vaikkakin hiljaisimmat nopeat paikat jäivät artikuloinniltaan aavistuksen sumeiksi.

Ensimmäisen konsertin perusteella Meta4:n kolmen konsertin sarja Helsingin juhlaviikoilla antaa luvan odottaa paljon. Peräkkäisinä iltoina esitettävät kolme eri ohjelmaa laajoine ja vaativine teoksineen on vähintäänkin kunnioitettava suoritus. Gloria Kulttuuriareenan lähes täpötäyden salin yleisö sai varmasti nautintoa kaikille aisteilleen. Erityismaininnan ansaitsee Ari ”Valo” Virtasen tyylikkäästi toteuttama lavan valosuunnittelu, joka toi piristävän lisänsä hienoon konserttikokemukseen.