Lotta Wennäkosken kantaesitettävän huilukonserton rinnalla Prokofievin varhaisteoksia.
Auta norppaa, kuulet musiikkia
Cembalisti Elina Mustonen ystävineen järjestää Temppeliaukion kirkossa 21.9. konsertin, jonka tulot luovutetaan lyhentämättöminä saimaannorpan suojeluun Suomen luonnonsuojeluliiton kautta. Konsertissa esiintyvät myös viulisti Pekka Kuusisto, kitaristi Ismo Eskelinen, pianisti Olli Mustonen ja baritoni Petteri Salomaa.
Primus motor Elina Mustonen toteaa lehdistötiedotteessa saimaannorpan kuuluvan olennaisesti suomalaiseen kulttuuriperintöön Sibeliuksen, Gallen-Kallelan ja Leinon ohella. Vastineeksi 40 ja 20 euron hintaisesta lipusta saa kuullakseen esimerkiksi J.S. Bachin viulusonaatin A-duuri ja Olli Mustosen laulusarjan Tähtitarha.
Äärimmäisen uhanalaisiksi luokiteltuja saimaannorppia on jäljellä noin 260 yksilöä.
Työllisyysnäkymät eivät huolestuta muusikonalkuja
Ylen kulttuuriuutiset kertoo, että heikoista työllistymisnäkymistä huolimatta nuoret ovat edelleen kiinnostuneita kulttuurialan opinnoista. Tänä vuonna esimerkiksi toisen asteen koulutukseen musiikkialalle hakijoita oli koko maassa 1 143, joista 289 sai paikan.
Hallitus on asettanut tavoitteen karsia kulttuurialan opiskelupaikkoja rankalla kädellä: vuoteen 2012 mennessä ammattikorkeakouluista vähennetään noin neljäsataa opiskelupaikkaa, ammatillisesta koulutuksesta noin puolet. Toimenpiteillä on tarkoitus turvata työpaikka useammille alalle kouluttautuville.
Suomen ammattiin opiskelevien liiton SAKKI ry:n puheenjohtaja Susanna Haapalaisen mielestä myös oppilaitosten tulisi kantaa vastuuta siitä, mitä ilman opiskelupaikkaa jääville nuorille tapahtuu. ”Opintojen ohjaukseen sekä perusasteella että toisen asteen koulutuksessa pitäisi keskittyä enemmän,” Haapalainen sanoo.
Unohtumattoman kesän huipentuma
Viimeiset kolme viikkoa Aspenissa olivat yhtä kiireisiä kuin koko muukin kesä – soittamisen määrä tuntui vain kasvavan ja orkesterilaiset olivatkin loppumetreillä aivan läkähdyksissä. Opettajavieraat olivat täkäläisiä huippuja: James Depreist, Leonard Slatkin sekä israelilainen Asher Fisch, joka vastikään nimitettiin Seattlen oopperan ylikapellimestariksi. Viimeksi mainittu opetti oopperatyötä, johon en Etelä-Afrikan matkani takia voinut osallistua, mutta näin kuitenkin viimeiset harjoitukset sekä työn lopputuloksen joka oli yleisölle avoin ”mestarikurssi” Aspenin Wheeler-oopperateatterissa.
Maestro Fisch oli kiistatta kesän mielenkiintoisin opettajavieras – innostava, positiivinen, aulis jakamaan kokemuksiaan. Hänen ja oopperaohjaaja Edward Berkeleyn johdolla opiskelijat toteuttivat kohtaukset Falstaffista, Rigolettosta ja La Traviatasta. Avoin mestarikurssi oli todella viihdyttävä ja onnistunut konsepti; kohtaus esitettiin ensin kerran alusta loppuun, minkä jälkeen maestro Fisch opasti kapellimestaria, orkesteria ja laulajia musiikillisissa asioissa, ja ohjaaja ohjasti laulajia vakuuttavampaan näyttämötoimintaan, kaikki rakentavan dialogin keinoin. Laatuero ensimmäisen ja viimeisen oton välillä oli yleensä huikea!
Kapellimestariakatemian tiistaiset konsertit tuntuivat kasvavan suosiossa sitä mukaa mitä pitemmälle kesä eteni. Kaksi viimeistä konserttia soitimme lähes täysille teltoille! Toiseksi viimeisen konserttimme ohjelma oli pelkkää Sostakovitsia: juhla-alkusoitto, ensimmäinen viulukonsertto ja ensimmäinen sinfonia. Kesän suurin haaste minulle oli säestää 13-vuotiasta Korean ihmettä Anna Leetä Sostakovitsin viulukonsertossa – suvereeni soittaja, mutta kuitenkin melko nuori vielä! Mukavana yllätyksenä akatemian loppupuolella oli se, että jotkut meistä opiskelijoista määrättiin ”oikeisiin töihin” pitämään stemmaharjoituksia festivaalin muille orkestereille.
Zinmania ehdimme nähdä työssään kahden konsertin verran, mutta hän jätti meille hyvästit jo viikkoa ennen festivaalin loppumista, sillä hänen piti kiiruhtaa Zürichiin avaamaan Tonhalle-orkesterin syyskausi! Festivaalin päätöskonsertin johtikin sitten Leonard Slatkin. Ohjelma oli hieman yllättävästi Verdin Requiem – ei ehkä iloisin tapa juhlistaa Aspenin 60. musiikkifestivaalin päätöstä! Coloradon sinfoninen kuoro sai volyymillaan teltan liepeet lepattamaan, vaikkei sanoista aina tahtonutkaan saada selvää.
Kokonaisuutena Aspenin musiikkiakatemia oli todella mielenkiintoinen kokemus. Amerikassa tuntuu olevan vallalla selkeästi erilainen tapa esittää musiikkia kuin Euroopassa. Visuaalisilla asioilla on paljon merkitystä, mikä ilmeni niin nuorten solistien kilpailuesiintymisissä kuin kapellimestariakatemian opetuksen painotustenkin perusteella. Zinman oli opetuksessaan hyvin käytännönläheinen, mutta muille opettajille pääasia tuntui olevan se, että kapellimestari ennen muuta näyttää hyvältä johtaessaan!
Rahaa kapellimestariakatemiaan on satsattu hurjasti, mutta se ei aina tuntunut löytävän tietään oikeaan paikkaan – esimerkiksi käyttööni annetussa sellossa oli iso halkeama, jota ei saatu korjatuksi koko kesänä! Lisäksi festivaalin ainoa VHS-videonauhuri hajosi kesän puolivälissä joten ne opiskelijoista joilla ei ollut omaa kameraa mukana, jäivät ilman tärkeää palautetta omasta johtamisestaan. Yksi hauska sivujuonne akatemian varainhankinnassa oli se, että jouduimme antamaan puoli tuntia orkesteriaikaa yhdelle päälahjoittajista, joka halusi välttämättä johtaa Straussin Lepakko-alkusoiton… Hyvistä puolista pitää painottaa ohjelmiston ja erilaisten johtamismahdollisuuksien monipuolisuutta, sekä sitä että käytössämme oleva orkesteri oli todella ensiluokkainen.
Parhaina muistoina kesästä jäivät mieleeni hyvässä sellosektiossa soittaminen (!) ja Coloradon upea luonto. Maanantaiset patikkaretket vuoristoon olivat todella tervetullutta vaihtelua muun viikon oravanpyörälle! Jos opiskelet orkesterinjohtoa tai satut olemaan USA:ssa Aspenin koesoittojen aikaan, kannattaa hakea musiikkiakatemiaan stipendiaatiksi – tiedossa on taatusti unohtumaton kesä!
Arvio: Säveltäjämestarin valoisa ja vakava puoli
Radion sinfoniaorkesteri ja Sakari Oramo aloittivat pari vuotta sitten suurenmoisen, Arnold Schönbergin musiikkia esittelevän konserttisarjan. Säveltäjävalinta on oivallinen: monet tuntevat ”klassikotkin” kuten laulusarja Pierrot Lunairen vain levytyksistä, musiikkidraama Onnellisen käden kaltaisista harvinaisuuksista puhumattakaan. Sarjan aloitti jättimäinen Gurrelieder ja sen huipennuksena kuullaan – uudessa musiikkitalossa – keskeneräiseksi jäänyt ooppera Mooses ja Aaron.
Ennen syyskauden avajaiskonserttia pienehkö joukko entusiasteja oli kokoontunut kuulemaan Schönbergin tyttären (ja toisen 1900-luvun keskeisen säveltäjän, Luigi Nonon, lesken) Nuria Schönberg-Nonon muistoja isästään. Lämminhenkisessä tilaisuudessa kävi ilmi, miten tämä yksityishenkilönä oli huomattavasti hyväntuulisempi kuin mitä julkiset kirjoitukset, valokuvat ja ennen kaikkea musiikki antavat ymmärtää.
Tarinoinnin lomassa hieno pianisti Stefan Litwin valotti Schönbergin musiikin historiaa kunnioittavaa opetustapaa esittämällä Alban Bergin ja Anton von Webernin harjoitusteoksia. Mestarin omat, ensimmäiset todella atonaaliset pianokappaleet opus 11 hän soitti lavalle varta vasten tuodulla pystypianolla, jonka konstruktioon ns. moderaatio- eli hiljennyspedaali edelleen kuuluu. Modernista flyygelistä tämä toiminto nykyisin puuttuu, eikä sillä näin ollen enää täsmällisesti tavoita kappaleiden autenttista sävyä.
Varsinaisen konsertin toisella puoliskolla sai Suomen-ensiesityksensä Schönbergin oratorio Jaakobin tikapuut. Teoksen sävellystyö alkoi kehnoissa oloissa ensimmäisen maailmansodan vielä runnellessa Eurooppaa, kun ruoasta, lämmöstä ja rahasta oli pulaa. Tästä huolimatta säveltäjä sai kolmessa kuukaudessa orkestraatiota vaille valmiiksi oratorion ensimmäisen osan, mutta teos jäi lopulta kesken. Luonnosten perusteella sävellyksen täydensi 1960-luvulla Schönbergin oppilas Winfried Zillig.
Sävellysteknisesti oratorio on kiinnostava, sillä siinä säveltäjä viittaa ensi kerran dodekafoniaan: teos alkaa kuusiäänisellä toisteisella bassokuviolla, jonka päälle syttyvät soinnut täydentävät kromaattisen asteikon 12 säveltä. Vaikutelmani oli, että tekniikka, joka kymmenisen vuotta myöhemmin johti esimerkiksi suurenmoisiin Orkesterivariaatioihin, kaipasi jalostumista: varsinkin kappaleen alkupuoli on melkoista möykkää, josta oli vaikea poimia musiikillisia kiinnekohtia.
Solistit ja kolmeen osaan jaettu kuoro käyttävät runsaasti Pierrot Lunairesta tuttua puhelaulua, jossa rytmit ovat tarkkoja mutta äänen korkeudet suhteellisia. Modernin ihmisen uskonkamppailua käsittelevä teksti on täynnä kiinnostavia metaforia mutta vilahtaa niin nopeasti ohi, ettei tarttumapintaa ainakaan yhdellä kuulemalla synny. EMO Ensemblestä ja Tapiolan kamarikuorosta koottu laulajisto olisi myös voinut käsitellä rytmejä vielä tarkemmin.
Loppua kohden tekstuuri kirkastuu, mikä eittämättä kertoo myös Zilligin ammattitaidosta: erityisen koskettava oli Piia Komsin tulkitseman ”sielun” sanaton aaria, jolle jousisoittajien ponticellot antoivat kohottavaa tukeaan. Hanna-Leena Haapamäki vastasi kaikuna yhtä suloisesti vastakkaiselta parvekkeelta.
Illan kohokohta oli ilman muuta Jane Manningin Rso:n muusikoiden kanssa tulkitsema Pierrot Lunaire, avantgarden helmi vailla vertaa. Vuonna 1911 sävelletystä teoksesta kuulee joskus turhan kaunisteltuja esityksiä, mutta ei tällä kertaa: ironiaa ja kipeää kauneutta kabareemaisesti yhdistelemällä Manning vangitsi resitoimalla osuutensa ulkoa ja sai ensiluokkaista tukea Sakari Oramon ja kumppaneiden kamarimusiikista.
Konserttikauden aluksi kuultiin pätevä mutta hiukan tavanomainen tulkinta Johannes Brahmsin neljännestä sinfoniasta. Kyllä tässäkin musiikissa saisi hartsi välillä pöllytä! Ensimmäinen ja toinen osa kärsivät hienoisesta kiireestä, mutta oli erityinen ilo taas kerran kuulla Christoffer Sundqvistin pienimmällekin äänelle merkityksen löytävää klarinettitaidetta.