Tuuli vinkuu Ainolan nurkissa, sade ropisee ikkunalaseihin. Ainon istuttamien omenapuiden oksat painuvat hedelmistä raskaina kohti maata. Kesäkausi lähenee loppuaan. Kohta talo puutarhoineen vaipuu talviuneen. Kesätyössä Ainolan oppaana on saanut nähdä ja kuulla kaikenlaista. Nyt vierailukauden päättyessä on hyvä korjata talteen kesän muistojen satoa.

Lähes kaikki kävijät – nekin, jotka eivät ole klassisen musiikin kanssa missään tekemisissä – tuntevat Sibeliuksen Finlandian sekä suhtautuvat Ainolaan ja sen isäntään hartaalla kunnioituksella. Välillä kuitenkin on vieraita, jotka viipyvät sisällä viisi minuuttia, viittaavat kintaalla opaslehtisille ja ovat kiinnostuneita lähinnä talon rakennusmateriaaleista.

Opastuksien otollisinta yleisöä ovat lapset sekä risteilylaivojen britit ja amerikkalaiset. Alakouluikäiset kuuntelevat silmät pyöreinä satua Sibelius-sedästä. Alakoululainen saattaa viitata opastuksen lopuksi ja kysyä, onko nurkissa vielä Sibeliuksen aikaista pölyä. Risteilyturistit, jotka päättävät uhrata osan Helsinki-päivästään lähteäkseen järjestetylle retkelle Ainolaan, todennäköisesti tietävät jo jotain Sibeliuksesta tai ainakin pitävät tämän musiikista. Siksi he ovat kiitollista yleisöä. He nauravat vitseille ja nyökyttelevät kuunnellessaan. He kysyvät kysymyksiä opastuksen jälkeen ja toivottavat oppaalle onnea elämään, antavatpa joskus tippiäkin.

Voi tietenkin olla, että ilmaisuja ”amazing”, ”great” tai ”how interesting” hokevat amerikkalaiset eivät ole sen kiinnostuneempia kuin useimmat suomalaisetkaan. Suomalaisilla ei vain ole tapana elehtiä niin innostuneesti, vaikka asia kiinnostaisikin. Joka tapauksessa on mukava ladella opastuslitaniaa, kun kuuntelija sanoo vähän väliä ”amazing”.

Oma lukunsa ovat tietenkin Sibelius-fanit. He ostavat oheismateriaalia, tietävät kaiken Sibeliuksesta ja lähes purskahtavat itkuun astuessaan sisään taloon. Näitä faneja löytyy niin Suomesta kuin ulkomailta.

Hankalinta yleisöä ovat koululaisryhmät viidesluokkalaisista ylöspäin, tosin lukioikäiset kuuntelevat jo sujuvammin. Näille ryhmille kannattaakin lyhentää opastusta sekä soveltaa opettajamaisia välineitä: kuuluva ääni ja välillä jämäkkä katse ryhmän hulivilien suuntaan.

Sibeliusta koskevat kysymykset toistuvat monta kertaa kesässä. Monille tuttu on legenda, jonka mukaan Sibelius olisi Kämpissä vastannut ”kultaseni, olen säveltäjä, en ennustaja” Ainon kotiintulokyselyihin. Tästä legendasta joko kysytään tai sitä kerrotaan porukassa. Lisäksi kysytään, mitä on yleisöltä suljetussa yläkerrassa (kolme makuuhuonetta), flyygelin päällä olevissa putkiloissa (onnitteluadresseja) tai Sibeliuksen makuuhuoneesta avautuvassa pienessä tilassa (pesualkovi). Usein kysytään myös, tuliko yhdestäkään tyttärestä muusikkoa tai ovatko he vielä elossa (ei tullut, ja eivät ole).

Pahimmillaan asikkaiden kanssa keskustelu on vaivaantunutta myötäilyä, kun asiakas naureskelee Sibeliuksen alkoholinkäytölle, ikään kuin se olisi jotenkin rehvasteltava ja taiteilijuuteen väistämättömästi kuuluva asia. Parhaimmillaan taas kävijöiden kanssa syntyy hedelmällisiä keskusteluja, joissa molemmat oppivat.

Oppaan työssä oppiikin paitsi asioita Sibeliuksesta myös sosiaalista kanssakäymistä. Parasta on kuitenkin ehkä se, että kielitaito pysyy yllä, oikeastaan kehittyykin. Ainolan kesinä olen esimerkiksi oppinut, miten selitetään synestesia-taipumus ja F-duuritakka ruotsiksi, englanniksi ja ranskaksi. Ehkä tarvitsen tulevaisuudessa näitä taitoja levittäessäni maailmalla sibeliaanista ilosanomaa.