Torinon perinteinen Settembre Musica -festivaali laajentui vuonna 2007 MITO-festivaaliksi, joka yhdistää Pohjois-Italian kaksi jättiläistä: Milanon ja Torinon. Festivaalin ohjelmisto pyrkii kattamaan mahdollisimman laajalla otteella musiikin kaikki osa-alueet uudesta musiikista maailmanmusiikkiin. Moniin konserteista on vapaa pääsy. Tänä vuonna festivaalin teemana oli Japani ja erityisesti Toshio Hosokawan tuotanto. Pääsin seuraamaan kolmiviikkoisen festivaalin runsasta tarjontaa kolmen päivän ajaksi.
Torinon Astra-teatterissa ja Milanon Piccolo Teatro Studiossa esitetty Hosokawan yksinäytöksinen ooppera Hanjo (2004) toi mieleeni Kaija Saariahon Adriana mater -oopperan. Molempien säveltäjien parhaissa teoksissa kuulijan ajantaju muuttuu. Hosokawan orkesteriteoksia tai Saariahon elektroakustista musiikkia kuunnellessa saa rauhassa kellua musiikillisessa avaruudessa, joka on eräänlaista ikuista läsnäoloa. Musiikki on jatkuvassa liikkeessä, mutta samalla se on staattista, sillä kaikki suunnat ovat simultaanisesti läsnä. Molemmat säveltäjät ovat verranneet musiikkiaan kohtuun, jossa lapsi kuuntelee äitinsä sydämenlyöntejä.
Väitän siis, että sekä Hosokawan että Saariahon perimmäinen musiikillinen herkkyys on luonteeltaan vertikaalia ja tilaan liittyvää. Silti he ovat halunneet kirjoittaa oopperoita, joissa tarina kerrotaan pääosin perinteisen lineaarisesti. Kuten muissakin teoksissaan, myös Hanjossa Hosokawa luo orkesterin avulla syklisesti hengittävän hiljaisia sävyjä hienovaraisesti kuuntelevan tekstuurin. Tunnelma oli maagisen salaperäistä siihen saakka kunnes laulajat avasivat suunsa. Lähes koko oopperan ajan rukoilin vain sitä, että he olisivat hiljaa.
Syy ei ollut laulajien, kaikki kolme olivat erinomaisia. Oopperan oli ohjannut Luca Veggetti sopivan vähäeleisesti ja kauniin abstrakti näyttämöllepano oli ohjaajan vaimon Moe Yoshidan käsialaa. Myös itse oopperan aihe ja teksti ovat erinomaisia. Kyseessä on Hosokawan maanmiehen Yukio Mishiman (1925-1970) moderni no-näytelmä vuodelta 1955 Donald Keenen englanninkielisenä käännöksenä. Miksi en siis osannut eläytyä teoksen maailmaan? Täytyy aluksi tunnustaa, että ooppera Mishiman tekstiin on minulle juuri nyt erityisen hankalaa kuunneltavaa. Olen jo usean vuoden ajan yrittänyt työstää oopperan muotoon toista myöhäisempää Mishiman näytelmää nimeltä Markiisitar de Sade (1965). Kuuntelukokemustani Milanossa leimasi hyvin voimakkaasti tämä oma painini Mishima-demonin kanssa.
Hosokawan ooppera osoittautui uskolliseksi Mishiman näytelmälle ainakin siinä mielessä, että tekstiä on leikattu pois äärimmäisen vähän. Muutenkin tulee sellainen kuva, että säveltäjä on halunnut ikään kuin vetäytyä hienotunteisesti taka-alalle, jotta ei dominoisi näytelmän kulkua omilla tulkinnoillaan. Mishiman näytelmä on omaperäinen ja radikaali tulkinta vanhasta no-klassikosta. Hanjon voi nähdä Lucia di Lammermoorin japanilaisena sisartarinana: molemmissa draamoissa rakastajansa hylkäämä tyttö menettää järkensä valon. Mishima siirsi vanhan klassikkotarinan 1950-luvun Tokion boheemeihin taiteilijapiireihin. Yoshion hylkäämä Hanako-tyttönen on päätynyt toisen naisen kynsiin. Näytelmän ja oopperan kiinnostavin hahmo on Hanakoa intohimoisen mustasukkaisesti rakastava naistaiteilija Jitsuko. Milanossa roolin tulkitsi loistava amerikkalainen mezzosopraano Fredrika Brillembourg, joka oli esiintynyt myös teoksen kantaesityksessä Aix-en-Provencessa 2004.
Kaikki ainekset vahvaan musiikkidraamaan ovat siis olemassa, mutta silti teos ei minua täysin vakuuttanut. Libretto kuulosti laulettuna juuri siltä aneemisen tylsältä jokapaikanenglannilta, jota solkataan kaikilla mantereilla. Tunnelma sähköistyi heti, kun Hanakon ”hulluuteen” sisäistyneesti eläytynyt japanilainen sopraano Miwako Handa lausui muutaman avainfraasin japaniksi. Silloin teos sai aivan uudenlaista potkua. Perinteisen no-teatterin vokaaliseen monimuotoisuuteen ja hurjuuteen verrattuna on surullista todeta kuinka yksioikoisen latteasti Hosokawa käsittelee vokaalilinjoja. Nähtävästi juuri tämänkaltainen ”laulajaystävällinen” ilmaisu takaa sen, että teos saadaan vaivattomasti kiertämään eri festivaaleilla.
Syksy saapui tänä vuonna Pohjois-Italiaan tavallista aikaisemmin. Hanjon Milanon esityksen alkupuolella rankkasade rummutti teatterin kattoa sellaisella voimalla, että musiikki meinasi peittyä sateen jylinän alle. Onneksi sade lopulta taukosi ja Johannes Debusin johtama musikFabrik sai hienoimmatkin pianissimot kaikkien kuultavaksi.
