Helsingin kaupunginorkesterin vokaalimusiikkiin painottuneen konsertin avasi sukupolvensa tunnetuimpiin ruotsalaissäveltäjiin lukeutuvan Anders Hillborgin (s.1954) orkesteriteos Exquisite Corpse (2002), joka oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus. Teoksen pitkähkö ja rauhallinen johdanto antaa hyvän esimerkin Hillborgin taidoista kirjoittaa rikasta ja muhkeasti soivaa kudosta jousistolle, ja huippukohdissaan jousien kuoron upea sointi hiveli korvia.

Hillborgin monista teoksista tuttu keinovarojen pluralistinen käyttö jäi kuitenkin Exquisite Corpsessa odottamaani hillitymmäksi. Ainoaksi muusta materiaalista räikeästi erottuvaksi kohdaksi jäi teoksen keskivaiheilla kuultu, aluksi hiukan huonosti toimivalta vitsiltä vaikuttanut lyömäsoittajien riehaantunut soolo. Hillborg on kuitenkin venyttänyt lyömäsoitinorgiansa riittävän pitkäkestoiseksi tapahtumaksi niin, että se vähitellen vakuuttaa lunastaen samalla paikkansa teoksen kokonaismuodossa. Muilta osin teos rakentui pitkälinjaisista ja myös eeppisestä elokuvamusiikista muistuttavista kaarroksista. Teos sai John Storgårdsin käsissä vahvan tulkinnan, mutta säveltäjänsä moniin muihin teoksiin verrattuna Exquisite Corpse jätti jokseenkin sovinnaisen vaikutelman.

Leevi Madetojan (1878-1947) laulusarjan Syksy kautta päästiin konsertin keskeiseen teemaan, vokaalimusiikkiin. Sarjan kuusi laulua, Syksy, Lähtö, Luulit, ma katselin sua…, Hyvää yötä, Lintu sininen ja Ijät hyrskyjä päin! on kirjoitettu säveltäjän puolison L. Onervan runoihin. Teos oli itselleni jälleen yksi muistutus siitä, minkä takia en ole koskaan ollut innostunut Madetojan musiikista – siinä määrin tasapaksusti ja yllätyksettömästi etenevää musiikkia on tämäkin laulusarja. Orkesteriosuudet on kirjoitettu varsin kuivakkaasti, ainoana positiivisena poikkeuksena kolmannen osan Luulit, ma katselin sua… rikkaampi ja värikkäämpi orkestraatio. Camilla Nylundin heleän kaunis ääni soi kuulaan puhtaasti, mutta Madetojan laulusarjassa tuntui olevan jatkuvia ongelmia solistin ja orkesterin balanssin suhteen. Liekö johtunut istumapaikastani (permannon oikeassa laidassa salin keskiosissa) taikka joidenkin kriitikkojen mieliaiheesta, Finlandia-talon akustiikasta, orkesteri kuitenkin peitti solistin harmittavan usein.

Selim Palmgrenin (1878-1951) orkesterilaulun En sällsam fågel (Ihmeellinen lintu) esitys korjasi osittain Madetojan sarjassa vallinnutta balanssiongelmaa. Palmgrenin orkesterinkäyttö on värikkäämpää ja monipuolisempaa, jättäen tällöin Madetojaa paremmin tilaa myös solistille. Nylund ja Storgårds hoitivat osuutensa tyylikkäästi ja rautaisella ammattitaidolla, mutta Madetojan tavoin Palmgrenin teoskaan ei mielestäni lukeudu orkesterilauluteosten helmiin.

Heti väliajan jälkeen kuultu Jean Sibeliuksen (1865-1957) Luonnotar on huomattavasti intensiivisempää ja vahvemmin otteeseensa vangitsevaa musiikkia kuin konsertin kaksi edeltävää lauluteosta. Luonnottaressa kuultiinkin illan vaikuttavimmat tulkinnat niin Nylundilta kuin Storgårdsin luotsaamalta Helsingin kaupunginorkesterilta. Nylundin kirkas ja samalla syvä ääni soi näennäisen vaivattomasti teoksen vaativien soolo-osuuksien läpi. HKO:n jousiston maagisen hauraasti värisevät pinnat soivat niinikään upeasti.

Konsertin päätti Sibeliuksen monumentaalisen sinfoniasarjan viimeiseksi edustajaksi jäänyt Sinfonia nro 7 C-duuri. Käsiohjelmakommentin mukaan joidenkin säveltäjien mielestä teos on, ei vain Sibeliuksen hienointa, vaan ylipäätään vaikuttavinta koskaan kirjoitettua musiikkia. Itse en antaisi teokselle tällaista painoarvoa enkä edes sijoittaisi sitä Sibeliuksen sinfoniasarjassa etusijalle, vaikka kylläkin kärkikastiin – jos tällaisten arvoasetelmien laatiminen ylipäätään on mitenkään tarkoituksenmukaista niin musiikissa kuin muissakaan taiteissa. Storgårdsilla oli vahvan hallittu ote kansallissäveltäjämme merkkiteokseen. Varsinkin jo Hillborgin teoksessa vakuuttaneen jousiston työskentely oli upeaa, eikä puupuhaltimien kuulaat soolot jääneet lainkaan vähemmän painokkaiksi. Ainoastaan vaskisektiolla tuntui olevan ajoittain pieniä ongelmia sovittaa temponsa yhteen muun orkesterin kanssa. Teos sai kuitenkin keskittyneen tulkinnan, jossa Storgårds säilytti jylhän hartauden erinomaisesti vailla minkäänlaista kiireettömyyden tunnelmaa.