Helsingin kaupunginorkesterin konsertin ohjelma tuntui etukäteen mielenkiintoisen monipuoliselta: tarjolle oli laitettu 70 vuotta vanhaa saksalaista, uutta itävaltalaista musiikkia sekä romantiikan ajan vankkaa perusohjelmistoa. Moneen suuntaan kurkottanut ohjelma tarjosikin useampia yllätyksiä.
Hanns Eislerin (1898–1962) Kleine Sinfonie (1932) syntyi säveltäjän itsensä mukaan ajatuksesta, että sinfonia sävellysmuotona on ”enemmän tai vähemmän kuollut”. Lyhyen teoksen sävelkieltä leimaakin saksankielisen alueen sinfoniatraditiosta irtipyrkivä sentimentaalisuutta välttelevä ja paikoin fragmentaarinenkin ilmiasu. Eislerin musiikillinen ironia jätti kuitenkin varsin kesyn vaikutelman: ohjelmatekstissä groteskiksi kuvailtu scherzo-osa yllätti pehmeydellään ja nopea finaaliosa ei sekään oikein lähtenyt lentoon.
Kaiken kaikkiaan Kleine Sinfonien odottamaani sovinnaisempi olemus jätti miettimään, mahtoivatko teoksen sävelkieli ja muotoratkaisut tuntua räikeältä ja tuoreelta edes 1930-luvun yleisön korvissa – sen verran hampaatonta ja kesyä musiikkia Eislerin teos on moniin aikalaisiinsa verrattuna.
Vuonna 1943 syntyneen itävaltalaissäveltäjä HK Gruberin trumpettikonsertto Busking (2007) asetti kiinnostuneen odottavan tunnelman. Jo teoksen tavallisesta poikkeava orkestraatio – trumpetti, harmonikka, banjo ja jousiorkesteri – tuntui raikkaan mielenkiintoiselta ja monia mahdollisuuksia tarjoavalta kokoonpanolta. Teos tarjosi kuitenkin illan suurimman yllätyksen: se oli lähes täydellinen vastakohta kaikelle sille, mitä olin itse teokselta ja säveltäjältä odottanut.
Teoksen aloittanut trumpetin suukappaleella soitettu jammailu oli ilmeisesti tarkoitettu hauskaksi vitsiksi, mutta muuttui aika pian itseään toistavaksi jankutukseksi. Samaa voisi oikeastaan sanoa koko teoksesta: varsin pitkä (tai ainakin siltä tuntunut) kolmiosainen konsertto oli kokonaisuudessaan muodottoman ja tasapaksun oloinen. Håkan Hardenbergerin virtuoosisen vaivaton esitys toki vakuutti, mutta lähinnä kevyen klubijazzin mieleentuova sävelkieli ei tarjonnut juurikaan kontrasteja edes teoksen eri osien välillä, minkäänlaisesta kulminaatiosta puhumattakaan.
Gruber jätti myös jännittävän ensemblen ilmaisumahdollisuudet lähes täysin hyödyntämättä. Aivan alussa kuultu, kenties hiukan New Orleans -jazziin viittaava nopeasti ohimennyt trio-osuus harmonikan ja banjon kanssa soi hyvin ja tähän ideaan olisin odottanut jonkinlaista kehittelyä, vastakommenttia tai edes paluuta. Teos kuitenkin jämähti solistin toisteiselle ja päämäärättömän tuntuiselle löysälle sooloilulle, jota kuultiin kiinnostavuuteensa nähden uskomattoman pitkän ajan. Ainoastaan toisen osan flyygelitorvelle kirjoitetut laulavat melodialinjat jousiston säestyksellä toivat pientä rikastusta teoksen kokonaismuotoon, mutta nämäkin elementit jäivät muuntumattomina ja väsyttävän pitkäkestoisina aivan liian toisteisiksi.
Nopea kolmas osa ei tarjonnut oikeastaan mitään uutta, mutta kontrastoi edes kestonsa puolesta kahden aikaisemman osan kanssa: jo puuduttavan laahaavien nopean ja hitaan osien jälkeen finaalin siedettävän kompakti kesto päätti teoksen tarjoamatta edelleenkään minkäänlaista huippukohtaa tai muutosta jo aiemmin kuultuun.
On vaikeaa arvella, mitä Gruber on Buskingilla halunnut tarkoittaa tai sanoa. Itseäni virkistää usein kuulla ”perinteisen modernismin” (en ota tähän nyt enempää kantaa, aiheesta riittäisi varmasti sanottavaa omaksi keskustelukseen asti) traditiosta irtisanoutuvien tai kokonaan ulkopuolelle jättäytyvien säveltäjien töitä. Tavanomaisten muotoratkaisujen välttely suvantoineen, kehittelyineen ja huippukohtineen on tietenkin jo sinänsä mielenkiintoinen ja rohkeakin lähtökohta, mutta Gruberin tältä osin kieltämättä omintakeinen teos ei tunnu tähtäävän oikein mihinkään eikä tästä syystä tarjoa kuulijalleen riittävästi tarttumapintaa. Busking kuulosti oikeastaan keskinkertaisen easy-listening -jazzbändin tai kabaree-muusikkoporukan jammailulta, jonka joku oli kirjoittanut nuoteille muistiin.
John Storgårdsin herpaantumattoman tarkka työskentely Helsingin kaupunginorkesterin kanssa oli vaikuttavaa, mutta sekä Eislerin että Gruberin teosten köykäisyys jätti musiikillisesti lattean vaikutelman.
Konsertin päätösnumero, Johannes Brahmsin (1833–1897) toinen sinfonia D-duuri tarjosi illan painokkainta kuultavaa. Vaikka en koskaan ole ollut mikään Brahmsin musiikin suuri ystävä, nousi tämä teos mielestäni konsertin ehdottomasti musiikillisesti ansiokkaimmaksi teokseksi. Toisaalta, kahden edeltävän mahalaskun jälkeen olisi ollut jo aika hankalaa jatkaa samalla löysällä linjalla.
2. sinfoniassa Brahmsin sävelkieli soi kenties iloisemmin ja valoisammin kuin missään muussa säveltäjänsä teoksessa. Niinikään teoksessa loistaa poissaolollaan se tietty raskassoutuisuus, joka mielestäni vaivaa joitakin muita säveltäjän töitä. Helsingin kaupunginorkesteri soi rauhallisen laulavasti ja muhkeasti Storgårdsin johdolla. Suuret kiitokset ansaitsee jälleen puupuhaltimien korviahivelevät soolot sekä jousiston saumattoman samettinen yhteissointi. Pitkinä kaarroksina pehmeästi soljunut elämänriemu ja iloisuus sai vaikuttavan huipennuksen teoksen mahtipontisessa finaalissa.
