Amfion pro musica classica

Arvio: Bravaden ja Lampelan tummat ja herkät sävyt

Kuva: Ville Paul Paasimaa

Suomen ainoan ammattimaisen nokkahuilukvartetin Bravaden vanhan musiikin konsertti muutamilla 1900- ja 2000-lukujen teoksilla höystettynä toi raikkaan tuulahduksen joulunajan vilkkaaseen konserttitarjontaan.

Konsertin avasi Ralph Vaughan Williamsin (1872–1958) teos Suite for Pipes (1939). Neliosaisen sarjan osien nimet – Intrada, Minuet, Valse ja Finale (Jig) – viittaavat jo suoraan tanssisarjan pitkään perinteeseen eikä Vaughan Williams yritä musiikissakaan piilotella kiinnostustaan vanhaan musiikkiin. Teos hahmottuikin pitkälti renessanssityylitelmänä, tarjoten kuitenkin vähän väliä muistutuksen selvästi uudemmasta sävellysajankohdastaan. Riittävän pitkäkestoinen teos toimi ainakin allekirjoittaneelle oivallisena sisäänajona nokkahuilusoundin omaleimaisiin sävyihin.

Konsertin selkeästi laajin osuus koostui 1400–1500 -lukujen italialaisesta ja englantilaisesta renessanssimusiikista, joka tarjosi myös laajan ja mielenkiintoisen kattauksen erilaisia nokkahuiluja: silmämääräisesti arvioituna konsertin aikana kuultiin ainakin kymmentä erikokoista nokkahuilua pienistä sopraanoista lähes kaksimetriseen subbassoon.

Kontratenori Teppo Lampelan esittämät vokaalimusiikin numerot toivat hienon ja vaikuttavan lisäyksen Bravaden huolitellun kauniiseen yhteissointiin. Varsinkin William Byrdin (1543–1623) teoksessa Lamentation for Tallis (Ye sacred Muses) Lampelan äänen jylhä ja kuulas sointi yhdistyi samettisen pehmeästi Bravaden soittoon. Kontratenorin ja nokkahuilujen yhteissointi oli itselleni uusi mutta erittäin mieluinen tuttavuus – ihmisäänen kuulas sointi yhdistettynä varsinkin matalampien nokkahuilujen tummiin, herkkiin ja pehmeisiin sointeihin hiveli korvia.

Konsertin valosuunnittelu ansaitsee myös kiitoksensa: Lampela aloitti Byrdin teoksen lavan sivusta pimeässä ja siirtyi sitten lavalle kvartetin taakse. Hillitysti vaihtuvat spotti- ja värivalot sävyttivät hienosti monien teoksien esityksiä. Ohjelmassa kuultujen Orlando di Lasson (1532–1594) ranskalaiseen chanson-tyyliin kirjoittamien teosten tulkinnat olivat niinikään nautinnollista kuultavaa. Bravade ja Lampela antoivat vankan näytteen korkeatasoisesta yhteistyöstään, jota ei himmennä muutamat satunnaiset epäpuhtaudet ja hieman raa’at äänet.

Nokkahuilu koki pitkän hiljaisuuden jälkeen renessanssin 1900-luvun alussa. Tästä syystä soittimelle onkin yhä enenevissä määrin kirjoitettu myös uutta ohjelmistoa. Vaughan Williamsin teoksen ohella uudempaa aikaa konsertin ohjelmassa edustivat japanilaisen Maki Ishiin (1936–2003) Black Intention 4 (1980) sekä suomalaisen Tomi Räisäsen (s.1976) Under the Apple Tree (versio G, 2001/2004).

Maki Ishiin sävelkieli ja tyyli poikkesi monien muiden tuntemieni japanilaissäveltäjien tuotannosta. Esimerkiksi Toru Takemitsun, Toshio Hosokawan ja vaikkapa nuoren Dai Fujikuran teoksien meditatiivisuus, rajut purkaukset ja sointivärien leikki loistivat poissaolollaan Ishiin teoksessa. Toisinaan jopa Ligetin sointikentät ja ajoittaisen toisteisuuden mieleentuova satsillinen kirjoitustapa oli hyvin mitoitettu nokkahuilujen ilmeikkääseen sointiin. Teoksen sävelikön ajoittaiset laajentumiset mikrointervallimaailmaan istuivat ilmeisesti luonnonvireisille (kuulohavaintoon perustuva arvio!) nokkahuiluille hyvin.

Suomalaisen lisän nokkahuilumusiikin perinteeseen toi Tomi Räisäsen alun perin soolopianolle kirjoitettu teos Under the Apple Tree. Säveltäjän itsensä useille erilaisille kokoonpanoille sovittamista teoksen uusista versioista kuultiin nyt versio G nokkahuilukvartetille. Avausosan Miron hieman tukkoisesti liikkeelle lähtenyt sointi puhdistui toisessa ja kolmannessa osassa Valkea kuulas ja Nalif. Bravaden vakuuttava soitto jätti positiivisen vaikutelman, varsinkin teoksen energisen rytmikkäästä päätösosasta.

Perinteisten joulukonserttien kyllästämässä tarjonnassa Bravaden ja Teppo Lampelan omaleimainen mutta silti vuodenaikaan ja joulunodotukseen hyvin istuva konsertti jätti hienon vaikutelman. Jo mainitsemani hillityn ja vaikuttavan valosuunnittelun lisäksi kiitokset ansaitsee myös hienosti toimitettu ohjelmakirjanen, joka sisälsi paljon tietoa myös varmasti monille tuntemattomammista nokkahuiluista ja soittimen historiasta yleensäkin.

Sibelius-Akatemia: Musiikkituntien määrää perusopetuksessa lisättävä

Sibelius-Akatemia on julkaissut linjauksen, jossa vaaditaan musiikin pakollisten tuntien määrän lisäämistä 8. ja 9. luokan tuntijakoon, jolloin opetuksesta vastaa muodollisesti kelpoinen musiikin aineenopettaja.

Linjauksessa Sibelius-Akatemian johto huomauttaa, että ”koulujen musiikinopetus on tärkeä tekijä kulttuurikansalaiseksi varttumisessa sekä tukee nuorten identiteetin rakentumista ja on ainutlaatuinen väylä omien tunteiden käsittelyyn.” Vuoden 2009 lastenkulttuurin valtionpalkinnon saajan ja musiikkikasvatuksen osaston lehtori Soili Perkiön mielestä musiikinopetuksen merkityksen ytimessä on tunneilmaisun oppiminen ja rikastuttaminen. ”Musiikin harjoittaminen on myös osa sitä kokeilevaa orientaatiota, jolla elämää voi tutkia ja ottaa haltuun”, hän kuvailee.

Linjauksen mukaan musiikinopetuksella on mahdollisuus opettaa yhteiseen päämäärään sitoutumista ja vuorovaikutustaitojen kehittämistä. Tämä opetus tulisi taata jokaiselle peruskoululaiselle.

Valinnainen musiikki kilpailee oppilaiden suosiosta muiden taito- ja taideaineiden kanssa. Linjauksessa huomautetaan, että 1.-9. luokalla musiikkia opetetaan vain 7 vuosiviikkotuntia, kun muita opetetaan enemmän (kuvataide 8, käsityöt 11 ja liikunta 18 vuosiviikkotuntia). Sibelius-Akatemian johto kuitenkin korostaa, että peruskoulussa oppilaita ei tulisi laittaa valitsemaan musiikin ja kuvataiteen välillä.

Nuorvalaa Kansallisteatterissa

Juhani Nuorvalan musiikkia kuullaan huomenna Kansallisteatterissa ensi-iltaan tulevassa Anton Tsehovin (1860–1904) näytelmässä Platonov. Kyseessä on klassikkokirjailijan nimeämättömäksi jäänyt, vasta vuonna 1923 julkaistu nuoruudenteos, jota on esitetty myös nimellä Näytelmä vailla nimeä. Teoksesta on muokattu myös elokuva Keskeneräinen sävelmä mekaaniselle pianolle.

Nuorvala on säveltänyt musiikin erilaisilla mikrotonaalilla virityksillä varustetuille pianoille ja flyygeleille, joita esityksessä soittavat Anna Kuvaja, Annimari Pelli, Johanna Tilus ja Hanna Tuominen. Näytelmä jatkaa säveltäjän jo vuonna 1996 alkanutta hedelmällistä yhteistyötä ohjaaja, dramaturgi Michael Baranin kanssa.

Kansallisteatteri on kiitettävän ahkerasti tilannut näytelmämusiikkia suomalaisilta säveltäjiltä, viime vuosina muun muassa Eero Hämeenniemeltä, Timo Hietalalta ja Olli Kortekankaalta.

Päätoimittajan terveiset

Kuva: Suomen Porakaivo Oy

”Haluan lukea henkevää, asiantuntevaa kulttuurikritiikkiä ja -analyysiä, jota kirjoittavat integriteettiään ylpeästi vartioivat kulttuuritoimittajat. En usko, että juuri muitakaan kulttuurinharrastajia kiinnostavat kapellimestarin porakaivot tai videopelit. Helsingissä ja ympäri maata julkaistaan kymmenittäin hienoja kirjoja ja järjestetään kulttuuritapahtumia, jotka ansaitsisivat sen palstatilan, joka nyt menee WSOY:lle rahaa tahkoavan viihdekirjailijan markkinointiin.”

– nimimerkki Saara avaa keskustelun Helsingin Sanomissa (Kuva: Suomen Porakaivo Oy)

Chopin vai Schubert?

”Kerroin Mitsuko Uchidalle, että minulla saattaa joskus olla vaikeuksia valita Chopinin ja Schubertin välillä. Myrsky, joka kohosi hänen kasvoilleen olisi sulkenut lentokentät useiksi päiviksi”, kirjoittaa pianisti Jeremy Denk, jonka Read More →