Käsittelen seuraavassa kirjoituksessani ”kokeellista musiikkiteatteria”. Jotta voin määritellä käsiteltävän aiheen, joudun käyttämään muutamia hankalasti määriteltäviä aputermejä, kuten ”musiikki”, ”teatteri”, ”kokeellinen”, ”musiikkiteatteri” ja ”kokeellinen musiikkiteatteri”. Toivon, että lukija ottaa niistä tarkemmin selkoa tarpeen mukaan omalla ajallaan.
No, ehkä määrittely on vähän iso sana, oikeastaan aion pikemminkin kertoa, miten minulla oli selvä käsitys kokeellisesta musiikkiteatterista ja sitten hukkasin sen. Ja jotta tekin voitte osallistua aarteenetsintään, haluan tarjota neljä kiintopistettä. Neljä teosta, joita voi hyvällä tahdolla ja huonossa valaistuksessa kutsua kokeelliseksi musiikkiteatteriksi. Nämä neljä esimerkkiä eivät ole toki täydellisiä, varmaan joudutte kysymään paikallisilta tarkemmin. Yleensä se on siellä siellä, mistä viimeksi katsotte. Näillä neljällä teoksella on kuitenkin eräs oleellinen etu, ne ovat minulle entuudestaan tuttuja, sillä olen enemmän tai vähemmän säveltänyt ne. Tulette jatkossa huomaamaan, että ”enemmän tai vähemmän” koskee sanoja ”minä”, ”säveltänyt” ja ”ne”.
Jos olen jotain kokeellisesta musiikkiteatterista oppinut, niin sen, että raamit ja struktuurit on hyvä pitää järjestyksessä. Rekonstruoikaamme siis tapahtumat ja seuratkaamme vaiheita kronologisessa järjestyksessä. Taival on epäilemättä pitkä, mutta otetaan askel kerrallaan.
Ruudullisen puvun tapaus
Eräänä iltana toimistooni astuu blondi, jonka tarjouksesta ei voi kieltäytyä. Hän paljastuu sopraano Sirkka Lampimäeksi. Hänen koloratuureissaan ei tosin ole mitään käheää ja paheellista, joten tiivistetään hiukan: Lampimäki oli vaativa nainen, hän ei halunnut valita kahden miehen välillä: ”Jatkotutkintokonserttiin tulee sekä Mozart että Hyytiäinen!”
Selvähän se, säveltäjät ovat heikkoina kauniisiin ääniin ja luulenpa, että ne kolmiviivaiset g:tkin olivat aidot.
Hurjan ajojahdin jälkeen huomasin olevani vyötäröön asti sementissä: Minut oli laitettu lavalle ruudullisessa puvussa sekä cameo-roolissa ja Kuudennen kerroksen orkesteri soitti periodi-instrumenteilla aivan oudossa vireessä. Lampimäki oli löytänyt vierelleen tenori Olavi ”High-C” Suomisen, mutta juoni oli pirullisen ovela, välillä ne olivat omana itsenään ja välillä taas käyttivät nimiä ”Mozart” ja sen kimuli ”Aloisia”. Salaperäinen eurooppalainen aristokraatti Kurt Kopecky näytti pyörittävän muusikoita miten tahtoi. Oikeasti meitä kaikkia vedettiin kuitenkin kuin kuollutta lahnaa, Jaakko ”Jack” Nousiainen ohjaili meitä koko ajan kuin marionetteja. Poliisin arkistoissa tämä juttu vedettiin villaisella ja kansioon nimeksi tuli Madame Hertz und Herr M.
Mikä oli motiivi? Tutkimusten aikana höpistiin paljon faktoja, bändi soitti musiikkia ja kyllä siinä paljon rooleja esitettiin ihan puolin ja toisin. Lehdistö haistoi palaneen käryn ja savun laskeuduttua Hesari kirkuu otsikoissaan: ”Konserttimuoto meni uusiksi”. Ilmeisesti siis joku ainakin pääsi hengestään.
Tämäkö nyt sitten oli kokeellista musiikkiteatteria? Ei mitenkään hirmuisen kokeilevaa, ja teatteriakin maltillisesti. Orkesteri antaa lisäpisteitä, kun saivat heittää instrumentaaliteatterin nimissä tenoria nuotista tehdyillä paperitolloilla. Tällainen lajityyppi tuntuu olevan Keski-Euroopassa muotia, käytetään valmista klassikkoteosta, kuten sielunmessua, laulusarjaa tai tässä tapauksessa vapaampaa valikoimaa Mozartin konserttiaarioita ja niiden ympärille rakennetaan uusi sovitus ja dramatisointi.
Toimiko musiikki? No Mozartin säveltämien bravuuri-aarioiden kanssa on aika turha lähteä kilpasille, mutta kyydissä oli kivaa. Kun Sirkka Lampimäen kanssa ensimmäistä kertaa asiasta puhuimme, alkoi mielessäni soida Järnefeltin ”Sirkka lauloi lystiksensä”. Se sitten pääsi mukaan musiikilliseksi materiaaliksikin: kvintti ylös, sekunti alas ja sama alusta. Sitten kun joka kolmas napsaistaan vielä puolisävelaskelta pienemmäksi, niin tuloksena on kaunis krooma. Tämä siis tiedoksi kaikille paikalla oleville musiikkihistorioitsijoille 2200-luvulta.
Mutta nyt meidän on aika rohkeasti mennä sinne, minne kukaan ihminen ei ole aikaisemmin mennyt.
Säveltäjän lokikirja, tähtipäivämäärä 01092009
Olemme saapuneet omituiselle planeetalle, jonka asukkaat eivät puhu keskenään, mutta jotka kommunikoivat toisilleen elektronisten laitteiden välityksensä. He kutsuvat tekstiviesteissään näitä laitteita ”kännyköiksi”.
Olemme päättäneet lähestyä näitä alkuasukkaita näiden ”kännyköiden” välityksellä, projektin nimi on Omnivore. Kyseessä on mobiilipäätelaitteiden avulla levitettävä musiikkiteatteriesitys. Aluksen ekspertit etsivät aihetta, jonka avulla kommunikaatiomahdollisuutemme olisivat optimaaliset ja päädyimme kirjoittamaan oopperan paikallisten asukkaiden ravinnosta ja siihen liittyvistä tottumuksista. Draamapäällikkö Jaakko Nousiainen on laatinut libreton ja vastaa ohjauksesta. Olen säveltänyt seitsemän taitetta, jotka käsittelevät ruokaan ja syömiseen liittyviä tapoja, esimerkiksi ravinnon suhdetta planeetalla vallitseviin uskontoihin sekä ruuan merkitystä parittelurituaaleihin.
Nämä seitsemän taitetta äänitetään ja videoidaan lyhyiksi tiedostoiksi, jotka planeetan asukkaat voivat katsoa henkilökohtaisista kommunikaatiolaitteistaan, teleportaatioon ei projektin tässä vaiheessa ole tarvetta. Omnivore käyttää uusinta teknologiaa ja se on rakennettu interaktiiviseksi. Jos katsoja ei reagoi säädettyjen määräaikojen sisällä, keskustietokone ottaa itse yhteyttä häneen. Myös oopperan sisäiset tapahtumat ovat interaktiivisia, katsoja vaikuttaa tapahtumiin jo tilatessaan seuraavan osan: esimerkiksi vuorokaudenaika ja aiempien soittojen tiheys vaikuttavat siihen, mitä sisältöjä hänen henkilökohtainen oopperansa saa.
Työprosessina Omnivore jaetaan eri osiin ja olemme edenneet suunnitelman mukaan. Olemme lähestyneet planeetan asukkaita käyttäen heidän omaa kieltään. Kommunikaatiossa käytetään yleiskielinä ”musiikkia” ja ”englantia”. Aluksen tietokone on geneettisesti muodostanut kokoonpanon, joka sisältää mezzosopraano Essi Luttisen, sähkökantelisti Eva Alkulan sekä klarinetisti Lauri Sallisen. Heillä kaikilla on runsaasti erikoislaatuisia kykyjä ja heidän elimistönsä on rakennettu varta vasten tätä teosta varten. Lisäksi olemme soluttautuneet planeetalle tiimillä, jonka koodinimet ovat ”Mikko Haapoja” ja ”Sibiksen Musiikkiteknologia”.
Tällä päivämäärällä teoksen auditiivinen osuus on nyt saatu generoitua kokonaisuudessaan digitaaliseen muotoon ja suunnitelmamme etenee vääjäämättömästi.
Tekninen toteutus: Rakennettu huomioiden ”kännykän” äänentoistomahdollisuudet sekä kuulijat, jotka todennäköisesti odottavat suurten väkijoukkojen liikuttelemiseen tarkoitettuja äänekkäitä kulkuvälineitä katsellessaan teosta.
Musiikillinen tyyli: Kamarimusiikki, pelkistetty.
Musiikillinen materiaali: (0,2,4,6,8) + (x, y) eri yhdistelmineen osien sisällä korkeintaan pari eri muotoa. Transpositioissa huomioitu peräkkäisten taitteiden välinen sopivan etäinen sukulaisuus.
Muuta: Lukuisia viittauksia aiempaan musiikkiteatteriin. Triviaalina (8,4,0,2,B) + (1,7), Pierrot.
Pintatasolla kännykän kautta koettava ooppera tuntuu kokeelliselta, mutta onko se oikeastaan sitä? Ääntä ja kuvaa sisältävää viihdettähän kännyköillä on katsottu jo pitkään, viihdettä etuliitteellä aikuis- ja ilman. Puhelimista taas kuunneltiin oopperaa jo todistettavasti yli sata vuotta sitten. Ehkä kännykkää varten sävelletty ooppera on kuitenkin jotakin toistaiseksi ainutlaatuista ja siten myös kokeellista, ainakin hiukan. Sinänsä oopperana Omnivore on aivan tuiki tavallinen, toki sen voi nähdä vain taltioituna versiona ja toki sen juoni on interaktiivinen, mutta kyllä tässä aivan selvästi musiikkiteatterin tunnusmerkit täyttyvät.
Mutta tähän mennessä kokeellisuudessa on saatu aika huonoja pisteitä. Säveltäjät rakastavat termiä avantgarde, joka mielestäni kuitenkin on ongelmallinen. Kuka nyt sitten jälkikäteen tulkitsee, kenen jäljessä mentiin ja oliko suuntana luvattu valtakunta vai sopisiko kielikuvaksi paremminkin sopulien vaellus? Itse pidän termistä kokeellisuus, siinä on jotain lämmintä , turvallista ja hientuoksuista. Kokeellisessa saa mennä pieleen. Kokeellisuus on turvaverkko ja tietoisuus siitä, että hyviä ja uusia juttuja syntyy vain silloin, jos uskaltaa pari kertaa tippuakin trapetsilta. Ei niinkään riskinottoa, vaan pikemminkin täysi varmuus itsensä nolaamisesta ja mokan vaalimista kallisarvoisena lahjana. Sirkusesimerkin innoittaman ottakaamme seuraavaksi huomioon nuoret lukijamme, useinhan puhutaan siitä, miten tärkeää on saada tulevat sukupolvet kiinnostumaan nykymusiikista.
Olipa kerran, kauan kauan sitten valtakunta nimeltä Metropolia. Se oli kaunis maa, jonka iloiset asukkaat tekivät töitä hymyillen, varsinkin Konservatorio-kylän asukkaat, jotka viettivät päivänsä soittaen musiikkia ja opiskellen ahkerasti posket punoittaen ja nuottilehden rapisten. Kerran vuodessa Metropolian asukkaat kokoontuivat suureen juhlaan, jossa esitettiin kaikkein uusimpia ja hienoimpia kappaleita, jokainen Metropolian muusikko halusi päästä tähän juhlaan, koska he niin rakastivat kaikkein uusinta ja vaikeinta musiikkia. Tämän juhlan nimi oli ”Aikamme kamarimusiikkia” ja sen valmistelut aloitettiin aina jo kuukausia etukäteen.
Mutta kauniin siniselle taivaalle nousi varjoja. Muusikot Annika Fuhrmann, Helmi Nyman, Kalle Kataja, Lauri Kilpinen ja Eero Lehtimäki olivat onnettomia. Juhlissa soitettiin kamalan paljon kiinnostavaa ja hienoa musiikkia, mutta mistään ei löytynyt kappaletta, joka olisi sopinut juuri heille. He kyselivät kylän kvasi-modernistisista betonitaloista ja kävivät jopa suuressa kirjastossa, mutta mikään ei tuntunut auttavan. He olivat etsineet jo kolme päivää alkoivat olla jo väsyneitä ja surullisia, mutta silloin kuului taivaalta omituista hurinaa.
Ihmeellisellä lentävällä koneella taivaalta ilmestyi taikuri nimeltä Miika ja tervehti heitä iloisesti. Hän sanoi: ”Älkää olko surullisia muusikot, minulla on teille juuri se, mitä tarvitsette. Tässä on teille nuotti, sen nimi on ettette! ettette on taikasävellys, joka muuttaa muotoaan joka kerta kun se esitetään ja se voidaan esittää millä kokoonpanolla tahansa. ettette on aina juuri sopivan vaikea kappale juuri sinulle, mutta soitettuasi sen huolellisesti läpi olet tullut paremmaksi muusikoksi!”
Innokkaasti muusikot tutustuivat nuottiin ja kylläpä se olikin ihmeellinen: Nuotissa oli paljon ohjeita ja lyhyt pätkä orkesteripartituuria. Ohjeiden mukaisesti muusikot tutustuivat partituuriin huolellisesti, mutta nuottipa käskikin heidän esittää mahdollisimman erilainen teos kuin mitä partituurissa luki! Tämä oli ensin soittajista vaikeaa, mutta sitten he alkoivat miettiä, mitä kaikkea se voisikaan tarkoittaa. He eivät koskaan olleet edes miettineet, mikä voisi olla musiikkikappaleen vastakohta, sehän voisi olla melkein mitä vaan. Niinpä muusikot temppuilivat soittimiensa kanssa ja kokeilivat uusia tapoja, joilla niistä sai ääntä. He puhuivat paljon ja jossain vaiheessa jopa suunnittelivat, etteivät menisi lavalle ollenkaan vaan laittaisivat sinne rupisammakon läheisestä lammesta. Lopulta he kuitenkin päättivät sittenkin tehdä musiikkiesityksen ja katsoivat tarkasti, että lopputulos olisi mahdollisimman erilainen, kuin mitä tämä tietty partituuri sanoi.
Suuriin juhliin oli aikaa enää muutama päivä ja taikuri Miika saapui taas paikalle lentävällä laitteellaan. Muusikot näyttivät, mitä olivat keksineet ja taikuri oli hyvin tyytyväinen kuulemaansa ja näkemäänsä. Hän oli myös yllättynyt, koska ei tietenkään voinut tietää etukäteen, mitä muusikot olivat keksineet. Yhdessä he sitten viimeisinä päivinä kävivät esitystä läpi ja hioivat sen yksinkertaisemmaksi ja huolitelluksi. Kun suuren juhlan ilta sitten tuli, kaikki olivat ihmeissään: ettette olikin esitys, jossa oli hassuja esiintymispukuja, hurjia valoja ja kaikki tuntui toimivan yhteen kuin taiottuna. Esiintyjät soittivat hyvin yhteen ja heillä tuntui olevan hirmuisen hauskaa.
Esityksen jälkeen kaikki taikurin ystävät tulivat kiittelemään häntä: ”Olet varmasti kirjoittanut nuotin hyvin tarkasti! Oletko kysynyt apua ohjaajaystävältäsi ja olivatko valotkin tarkkaan suunnitellut?” Mutta Miika ja muusikot vain hymyilivät, sillä heillä oli yhteinen salaisuus. Taikuri oli antanut taikanuottinsa avulla muusikoille rohkeutta, mutta he olivat yhdessä rakentaneet lopputuloksen. Vaikka esitys ei ehkä mennytkään kirjoissa olevien sääntöjen mukaisesti, niin muusikoiden rohkeus oli saanut myös kuulijat innostumaan. Muusikot tiesivät, että he voisivat jatkossa tehdä ihan mitä haluaisivat ja taikurikin oli hyvällä tuulella, sillä hän oli saanut yllättyä iloisesti.
Tarinan opetus on, että kokeellinen lopputulos voi olla musiikkiteatteria tai lavalle tuotu laitapuolen kulkija. Ja myös se humaltunut läheisemme voi olla musiikkiteatteria. Syvä filosofinen rakenne saattaa kätkeä sisäänsä myös syvän musiikillisen rakenteen. Sen pituinen se!
Tässä vaiheessa olen jo karistanut unten maille kaikkein nopealiikkeisimmät lukijani, mutta sitkeimmissä jäljelle jääneissä saattaa herätä ajatus, että on uskomattoman typerää koittaa määritellä jotakin niin liukasta kuin kokeellinen musiikkiteatteri. Ristiretkelläni minua johtaa kuitenkin kirkas tähti Donaueschingenin yllä (suomeksi Viitasaaren). Berliinin Universität der Künstessä alkaa nimittäin syksyllä 2010 säveltäjille suunnattu erikoistumislinja ”Experimentelle Musiktheater”. Tästä voidaan induktion avulla päätellä, että juuri tälläkin hetkellä, jossakin synkässä ja vetoisessa toimistorakennuksessa joku poloinen byrokraatti huonosti istuvassa harmaassa villapaidassaan koittaa löytää kattavaa määritelmää kyseiselle linjalle. Ja tätäkin tärkeämpää: Ennen ensi syksyä täytyy löytyä kattava tapa arvostella kokeellisen musiikkiteatterin suorituksia, laittaa ne järjestykseen, antaa niistä opintosuorituksia, kääntää niitä toisille asteikoille, mitata niiden pituutta, painoa, ominaisresistanssia…
Muistiinpanot ”Kokeellisen musiikkiteatterin” teoksesta Ilse (*1933)
Tapahtumapaikka ja -aika: Yliopistorakennus Berliinissä, Lange Nacht des Musiktheaters. Helmikuu 2009.
Tapahtuma: Yön kestävä tapahtuma, jossa samanaikaisesti esitetään lukuisia teoksia, jotka kuuluvat laajasti määritellen ”Kokeelliseen musiikkiteatteriin”.
Esiintyjät: Miika Hyytiäinen, Andrea Schmid ja Lisa Schwarz. Työryhmä on tehnyt yhdessä kaikki osatekijät kuten äänen ja objekti-installaatiot.
Arvosteltava esitys: Ilse (*1933). Ääni- ja esineintallaatio + teatterillisia toimintoja.
Esitystila: Yliopiston toisen kerroksen aula, huonetta rajaavat opiskelijoiden lokerot.
Esityksen kuvaus ja pintapuoliset analyyttiset havainnot: Tekijät ovat kehittäneet fiktiivisen henkilön, Ilsen, ja tuoneet kaappeihin hänen elämäänsä liittyviä esineitä, hänen muistojaan, pelkojaan ja haaveitaan. Lisäksi kaappeihin on sijoitettu lukuisia (noin kymmenen) kaiutinta, joista kuulemme näihin liittyviä ääniä. Lisäksi installaatio muodostuu hajuista ja lukuisista piirtoheittimistä, jotka syttyvät ja sammuvat näennäisen sattumanvaraisesti. Esitys tai installaatio käyttää toisaalta paljon ikonista kuvastoa, joka liittyy esimerkiksi Ilsen lapsuuteen toisen maailmansodan aikana tai hänen aikuisuuteensa DDR:ssä.
Taiteellisesti kiinnostavat ja persoonalliset kokemukset syntyvät yllättävistä yhdistelmästä: Vierekkäin ovat kaappi, jossa on itäsaksalaisia lastenkirjoja ja kaappi, joka on kokonaan täytetty kuivuneilla sämpylöillä. Eräässä kaapissa taas on makeita ruokia sekä hyytelöön juuttuneita linnun muotoisia pillejä, tämän hyytelön sisältä kuuluu lyhyitä sopraanon (Erna Sacks, ellen erehdy) esittämiä fraaseja, jotka muuttuvat etäältä kuuluvaksi pommien ujellukseksi. Teokseen kuuluu myös iso paperi, jolle Ilsen lapset ovat aloittaneet naivistisia maalauksiaan ja yleisölle on jätetty mahdollisuus jatkaa tätä työtä, tulla itsekin Ilsen lapsiksi.
Tyylinmukaisuus: Musiikillinen ja dramaattinen kokonaisuus on rakennettu harkitusti, mutta kokeilevasti. Teatterillinen puoli on häivytetty: Installaation oppaat esiintyvät sen katsojina ja pyrkivät manipuloimaan todellisia katsojia aktiivisuuteen, esineiden tarkempaan katseluun, haisteluun, maisteluun ja kokeiluun.
Teoksen vahvuudet: Kokeellinen näkökulma teatteriin, monimediallisuus. Monipuolinen äänimaisema. Cageläisen ajatusmallin nykyaikaistaminen.
Teoksen heikkouden: Visuaalinen lopputulos ei ole viimeistelty, eikä katsojalle ole selvää, mitkä elementit kuuluvat teokseen ja mitkä eivät. Tekniset haasteet. Teoksen ulkokohtaisuus, persoonan häipyminen.
Varmastikaan tämä byrokraatti ei antaisi Ilse-rukalle kovin mairittelevia pisteitä. Mutta toivottavasti minä olen onnistunut antamaan teille muutamia kiintopisteitä, joiden välistä löydätte kokeellisen musiikkiteatterin, niin kuin minä sen ajattelen.
Jos tarinat jäävät vaivaan mieltä, niin teoksen Madame Herz und Herr M. nauhoitukseen voi perehtyä Sibatv:n sivuilla. Mobiilioopperan Omnivoren valmistumista taas voi seurata sen blogissa. Muista tekstissä mainituista teoksista saa lisätietoa Fimicistä ja säveltäjältä itseltään.
