Amfion pro musica classica

Sibelius-Akatemia viidettä vuotta maailman huippuyliopistojen kärkijoukossa

4.3.2020 16:38 , Jätä kommentti ,

Taideylopiston Sibelius-Akatemia on arvioitu maailman 13. parhaaksi QS-rankingin esittävien taiteiden yliopistovertailussa. QS World University Rankings by Subject listasi esittävien taiteiden koulutusta tarjoavat yliopistot paremmuusjärjestykseen viidettä kertaa. Sibelius-Akatemia on ollut listan kärjessä ensimmäisestä vuodesta lähtien. Toistaiseksi korkein eli 6. sija tuli vuonna 2018. Viime vuonna sijoitus oli 12.

”Sijoituksemme on huomattava kansainvälinen tunnustus korkeasta akateemisesta tasostamme. Kun sarjassa on 1 511 esittävien taiteiden oppilaitosta eri puolilta maailmaa, 13. sija on huippusuoritus. Olemme parhaan prosentin joukossa”, Sibelius-Akatemian dekaani Kaarlo Hildén sanoo.

QS-arviointi muodostuu kahdesta osa-alueesta: akateemisten asiantuntijoiden ja työnantajien arvioista. Työnantajamaine mittaa työnantajakentän mielipidettä siitä, mistä oppilaitoksista heidän näkemyksensä mukaan valmistuvat alansa halutuimmat opiskelijat.

”Sibelius-Akatemian sijoittuminen jatkuvasti maailman huippujen joukkoon on osoitus kansainvälisestä vaikuttavuudestamme ja koulutuksemme kilpailukyvystä globaaleilla markkinoilla”, Taideyliopiston rehtori Jari Perkiömäki sanoo.

Samat esittävän taiteen oppilaitokset ovat säilyneet rankingin kärjessä vuodesta toiseen. Maailman parhaaksi arvioitiin jälleen newyorkilainen The Juilliard School. Toiseksi sijoittui lontoolainen Royal College of Music ja kolmanneksi itävaltalainen Universität für Musik und darstellende Kunst Wien. Kymmenen joukkoon sijoittuivat muun muassa maineikkaat Curtis Institute of Music Yhdysvalloista ja Royal Academy of Music Isosta-Britanniasta.

QS Quacquarelli Symondsin vuosittainen yliopisto-ranking kuuluu maailman arvostetuimpiin. Alakohtaiset arvioinnit perustuvat yliopisto-opettajien ja -tutkijoiden sekä korkeakoulutus- ja työnantajasektoreille tehtävään kyselytutkimukseen. Tutkimuksessa oppilaitokset eivät voi arvioida itseään. Tänä vuonna arvioitiin kansainvälisesti yli 13 000 yliopisto-ohjelmaa 48 eri aihealueelta.

Kategoria: Uutiset

Kerttu Piirto Helsingin Barokkiorkesterin toiminnanjohtajaksi

2.3.2020 22:30 , Jätä kommentti ,

Kerttu Piirto on aloittanut 1. helmikuuta Helsingin Barokkiorkesterin toiminnanjohtajana, tehtävää vuosina 2018-2020 hoitaneen Márta Schmidtin siirryttyä Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin intendentiksi. Piirto on työskennellyt Helsingin Barokkiorkesterissa aikaisemminkin: vuosina 2010-2012 tuottajana ja vuosina 2013-2018 toiminnanjohtajana. Viime vuosina Piirto on asunut perhesyistä ulkomailla ja työskennellyt puolen vuoden ajan Orchester Wiener Akademien toiminnanjohtajana.

Vuonna 1997 perustettu Helsingin Barokkiorkesteri toimii kulttuurin nk. vapaalla kentällä valtionosuusjärjestelmän ulkopuolella. Vuodesta 2003 taiteellisena johtajana on toiminut Aapo Häkkinen, jonka johdolla orkesteri on noussut kansainvälisesti arvostetuimpien periodiyhtyeiden joukkoon; kiertueita maailman arvostetuimmissa saleissa on säännöllisesti ja levytykset ovat saaneet kansainvälisellä kentällä laajalti ylistäviä kritiikkejä ja palkintoja (mm. Diapason d’or de l’année, ECHO).

Kategoria: Uutiset

Taiteilijaeläkkeet Kimmo Hakolalle ja Maritza Núñezille

2.3.2020 22:29 , Jätä kommentti ,

Taiteen edistämiskeskus (Taike) on jakanut 61 ylimääräistä taiteilijaeläkettä. Eniten taiteilijaeläkkeitä jaettiin visuaalisten alojen taiteilijoille, yhteensä 16. Muusikoille ja säveltäjille eläkkeitä myönnettiin 13, esittävän taiteen alalle 12. Taiteilijaeläkkeen saajissa on 29 naista ja 32 miestä.

Eläkkeen saajan tulee olla vähintään 60-vuotias ansioitunut taiteilija. Taike pyysi eläkehakemuksista lausunnon valtion taidetoimikunnilta. ”Valtion ylimääräinen taiteilijaeläke on osoittanut tarpeellisuutensa: Hakijoita on vuosittain useita satoja. Ansioituneenkin taiteilijan tulot muodostuvat usein satunnaisista pienistä tuloista ja apurahoista, jolloin lakisääteinen eläketurva jää hyvin alhaiseksi. Taiteilijaeläkkeillä paikataan tätä puutetta”, sanoo Taiken johtaja Paula Tuovinen.

Eläkkeitä on jaettavissa vuosittain yhteensä 51 täyttä eläkettä vastaava määrä. Taiteilijaeläkkeet jaetaan täytenä eläkkeenä tai osaeläkkeenä. Eläkkeen suuruuteen vaikuttavat hakijan eläke- ja muut pysyvät tulot kansaneläketuloa lukuun ottamatta. Taiteilijaeläkettä maksetaan kuukausittain runsaalle tuhannelle taiteilijalle.

Musiikin alalta eläkkeen saivat mm. säveltäjä, valtion musiikkitoimikunnan puheenjohtaja Kimmo Hakola (s. 1958) ja alkujaan perulainen oopperalibretisti ja kuoronjohtaja Maritza Núñez (s. 1958).

 

Kategoria: Uutiset

Arvio: Adèsin pianokonserton voittokulku jatkui Münchenissä

1.3.2020 10:17 , Jätä kommentti ,
Adèsin pianokonsertto säveltäjän johdolla Münchenissä perjantaina. Kuva: BR / Astrid Ackermann

Adèsin pianokonsertto säveltäjän johdolla Münchenissä perjantaina. Kuva: BR / Astrid Ackermann

Vuoden takaisen Bostonin kantaesityksensä jälkeen Thomas Adèsin konsertosta pianolle ja orkesterille (2018) on kehkeytynyt merkkitapaus. Kirill Gerstein, jolle konsertto on omistettu, on esittänyt sitä ahkeraan ympäri Eurooppaa. Teos on saanut innokkaan vastaanoton Leipzigista Helsinkiin.

Kuluneella viikolla konsertto saapui Müncheniin. Teos kuultiin Gersteinin soittamana Herkulessaalissa kahdesti, säveltäjän johtaessa Baijerin radion sinfoniaorkesteria. Kaksikymmentäkaksiminuuttinen konsertto jakautuu kolmeen osaan, joiden nopea-hidas-nopea -kaava liittää sen osaksi traditiota, jos kohta varsin omintakeisessa, Adèsilaisessa asussaan. 

Concerto Concison (1997) ja In Seven Daysin (2008) jalanjäljissä valmistunut pianokonsertto on itse asiassa Adèsin kolmas, vaikkakin ensimmäinen, jonka säveltäjä on konsertoksi otsikoinut. Adèsin työnimi uudelle teokselle oli Concerto in F, otsikko, joka kuuluu George Gershwinin vuonna 1925 valmistuneelle teokselle. 

Sävellajin ohella Adèsin ja Grshwinin konserttoja yhdistää niiden vaikuttava rytmiikka, kummassakin tapauksessa säveltäjälleen hyvin tunnusomaisessa muodossaan. 

Adèsin konsertossa ääriosien huikean virtuoosisia kontrapunktin sokkeloita tasapainottaa hienovireinen hidas osa, jonka koskettavan kaunis melodiikka juontuu osan avaavasta koraalinomaisesta sointukulusta. Soolopianon linjaa koristavat toisessa osassa upeasti niin kongien pehmeät kumahdukset kuin bassorummun ja tam-tamin jysähdyksetkin. 

Ääriosat perustuvat samaan musiikilliseen materiaaliin. Ympyrä sulkeutuu kun konserton avausaihe tekee paluun finaalissa tuoden teoksen päätökseensä vaikuttavan sointiseikkailun päätteeksi. Kumpikin uloimmista osista muodostaa oman soivan labyrinttinsä, joiden taidokas kontrapunkti ja kekseliään oikukas rytmiikka tekevät vaikutuksen. 

Adèsin huumaavan taidokas orkestraatio kuljettaa musiikkia alati muotoaan muuttavien tekstuurien läpi. Solistin osuus on lumoavan virtuoosinen. Avaustahdeilta lähtien soolopiano ja orkesteri käyvät liki katkeamatonta vuoropuheluaan, joka on yhtäällä suoralla törmäyskurssilla ja toisaalla täydessä yhteisymmärryksessä. 

Hetkittäin konserton tiheät sointipilvet haihtuvat ilmaan, paljastaen kuulaana soivan melodialinjan. Teoksen parikymmenminuuttinen soiva kaikkeus on kuin oma ulottuvuutensa, jonne on ilo sukeltaa. 

Säveltäjän johdolla BRSO sai Adèsin sointipinnat hehkumaan kaikessa soittimellisessa värikylläisyysesään. Konserton rytminen kudos piirtyi ketteränä ja läpikuultavana, kiitos huolellisen balansoinnin. BRSO:n tunnusomainen rikkaiden sointien ja hämmästyttävän kuulauden yhdistelmä teki oikeutta konserton orkesteriosuuden moninaisuudelle. 

Gerstein hallitsi soolo-osuuden vaikuttavan virtuoosisesti ja inspiroituneesti reagoiden herkästi partituurin pieninpiikinkin nyansseihin. Erehtymättömässä rytmiikassaan Gersteinin soitossa oli mitä mukaansatempaavinta lumoa. Olipa kyseessä sitten ensimmäisen osan kieppuva kadenssi, hitaan osan herkimmät sointukulut taikka sitten finaalin sointijuhla, Gerstein oli alati musiikin hermolla välittäen partituurin sanoman kerrassaan täydellisesti.

Thomas Adès ja Kirill Gerstein Herkulessaalissa. Kuva: BR / Astrid Ackermann

Thomas Adès ja Kirill Gerstein Herkulessaalissa. Kuva: BR / Astrid Ackermann

 Adès ja orkesteri olivat solistilleen ihanteelliset kumppanit, ja lopputuloksena saatiin kuulla viimeisen päälle hiottu esitys, jossa tekstuurit, rytmit ja sointivärit piirtyivät ilmoille ihailtavan yltäkylläisesti ja tarkasti. 

Konserton voittokulku ja Deutsche Grammophonin vasta julkaisema ensilevytys ovat omiaan lujittamaan teoksen asemaa osana ohjelmistoa. Münchenistä konsertto matkaa Gersteinin ja Adèsin mukana ensin Amsterdamiin ylittäen huhtikuun puolella Atlantin ja edeten aina Länsirannikolle saakka, Los Angelesin filharmonikoiden konserttisarjaan. 

Adèsin konsertto lienee merkittävin sitten Ligetin vuosina 1985-88 valmistuneen mestariteoksen. Sen sukujuuret juontavat 1900-luvun merkkiteoksiin, kuten Ravelin, Bartókin ja Prokofjevin konserttoihin. Gersteinin ja ajan mittaan myös monien muiden pianistien käsissä tämä konsertto on tullut jäädäkseen. 

Herkulessaalissa Gerstein palkitsi yleisön innokkaat suosionosoitukset samaan tapaan kuin marraskuisessa Musiikkitalossakin soittaen ylimääräisenään Adèsin Kehtolaulun, joka on pianosovitus The Exterminating Angel -oopperan (2014-15) yöllisestä kuolinkohtauksesta. Musikkissa yhdistyvät Ravelille ominaiseen tapaan lumo ja makaaberi. Gersteinin esitys oli mitä suurenmoisin. 

Adèsin konserton rinnalla saatiin kuulla Benjamin Brittenin myöhäistuotannon helmi, Suite on English Folk Tunes, Op. 90 (A time there was, 1974). Tämä viisitoistaminuuttinen orkesterisarja pohjautuu säveltäjän 50- ja 60-lukujen keskeneräisiksi jääneiden teosten sävelmateriaaliin. Oivaltavassa nostalgiassa kylpevä teos on omistettu vuonna 1960 kuolleen australialaissäveltäjä Percy Graingerin muistolle.

Viisiosainen orkesterisarja on mainio sointitutkielma, jonka jokainen osa on sävelletty omanlaiselleen kokoonpanolle. Sarjan mittaan orkesterista kuoriutuu niin vaskisoittokunta kuin tanssiyhtyekin. Päätösosa tuo koko orkesterin yhteen sarjan koskettavassa päätöksessä.  

Britten työstää kansanmusiikkiin pohjautuvasta sävelmateriaalistaan mitä puhuttelevimpia tunnelmia ja sointikudelmia, joiden soittimellinen pienoisdraama on varsin nautittavaa. Adèsin ja BRSO:n hieno esitys hurmasi musikaalisuudellaan. 

Erinomaisesti mietityssä ohjelmakokonaisuudessa Adèsin ja Brittenin musiikkia kehystivät Leoš Janáčekin teokset. Illan aloitti harvoin kuultu orkesteriballadi Šumařovo dítě, 1912-13/1914), jonka loitsunomainen lumous piti kuulijan tiukasti otteessaan. 

Janáčekin balladi pohjaa kertomukseen kuolleesta pelimannista, joka palaa öisenä haamuna noutamaan lastaan kehdosta tuonpuoleiseen, maallisten murheiden ja vaivojen ulottumattomiin. Tämä yksinkertaisuudessaan puhutteleva tarina antoi Janáčekilke lähtökohdan kerrassaan hienoon orkesterisävellykseen. 

Teoksessa on arvattavasti laaja sooloviulun osuus, jonka ohella alttosektiolla on niin ikään merkittävä rooli. Balladi on Janáčekin hienoimpia orkesteriteoksia, jonka surun, kaipuun ja kauhun ambivalenssi luo sävellyksen läpäisevän jännitteen. 

Thomas Adès ja BRSO Herkulessaalissa. Kuva: BR / Astrid Ackermann

Thomas Adès ja BRSO Herkulessaalissa. Kuva: BR / Astrid Ackermann

Adès ja BRSO ottivat Janáčekin teoksen upeasti huomaansa antaen balladille mitä tunnelmallisimman soivan asun. Janáčekin ainutkertaiset orkesteriharmoniat pukivat salin aivan erityiseen värien kirjoon. 

Ilan päätti Janáčekin juhlava Sinfonietta (1926). Teos on sävelletty suurelle orkesterille jota täydentää iso vaskiyhtye. Sen otsikko viittaakin instrumentaation sijaan musiikin riemuntäytteiseen olemukseen. 

Sinfonietta sai kimmokkeensa juhlafanfaareista, joiden pohjalta teos laajeni lopulta puolituntiseen sinfoniseen mittaansa. Sen viidestä osasta muodostuu laaja muotokaari, jonka puitteissa jokaisella osalla on omaleimainen sointi-identiteettinsä. 

Mieliänostattava avausosa on sävelletty vaskiyhtyeelle ja patarummuille. Sen juhlavassa olemuksessa on ulkoilmamusiikin tuntua. Adèsin johdolla BRSO:n vasket antoivat hienon taidonnäytteen verrattomasta osaamisestaan. 

Kolme sisempää osaa on uskottu orkesterin käsiin lukuun ottamatta toisen osan päätöstä, jossa vaskiyhtye liittyy mukaan.  Näiden osien musiikissa Janáčekin myöhäistyyli kukkii kaikessa keksinnän rikkaudessaan. Säveltäjä rikkoo taidokkaasti kuulijansa odotuksia kiehtovan oikukkailla ostinatokuluilla, epäsäännöllisillä aksenteilla ja omintakeisilla harmonioillaan. 

Orkesteri ja Adès tekivät näiden osien parissa mitä parhainta työtä. Janáčekin ostinatotekstuurit ja ennakoimattomat rytmipoikkeamat soivat huolitellusti ja mukaansatempaavasti. 

Sinfonietta huipentuu loisteliaaseen sointikylpyyn koko orkesterin ja vaskiyhtyeen kohottaessa musiikin huimiin korkeuksiin. Finaalin avausjakso tuo kiehtovasti mieleen Ovela kettu -oopperan (1921-23)  alun. Musiikin jännitteet tihenevät tihenemistään, kunnes ilmoille purkautuu valtaisa riemusoitto vaskiyhtyeen ja orkesterin sulautuessa yhdeksi valtaisaksi sointivuoksi, jonka perin pohjin virkistävä vaikutus on niin kehollinen kuin psyykkinenkin.

BRSO:n vasket. Kuva: BR / Astrid Ackermann

BRSO:n vasket. Kuva: BR / Astrid Ackermann

 BRSO:n ja Adèsin loihtima sointihuuma kietoi koko salin syleilyynsä, jonka vaikutus kantaa pitkän aikaa. 

– Jari Kallio

 

Baijerin radion sinfoniaorkesteri

Thomas Adès, kapellimestari

 

Kirill Gerstein, piano

 

Leoš Janáček: Šumařovo dítě (1912-13/1914)

Thomas Adès: Konsertto pianolle ja orkesterille (2018)

Benjamin Britten: Suite on English Folk Tunes, Op. 90 (A time there was (1974)

Leoš Janáček: Sinfonietta (1926)

 

Herkulessaal, München 

Pe 28.02.2020, klo 20

Kategoria: Päävalikko

arvio: Hector Berlioz ja romantiikan ironia

29.2.2020 16:45 , Jätä kommentti ,
A chacun sa gloire, Berlioz notre admiration... piirustus ja alvarelli G. Tiret-Bognet, päiväämätön.

A chacun sa gloire, Berlioz notre admiration…
piirustus ja akvarelli G. Tiret-Bognet, päiväämätön.

HKO Musiikkitalossa Klaus Mäkelän johdolla 27.2.2020

En muista, oliko se Liszt esseessään Berliozin Harold-sinfoniasta vai Adorno, joka käytti ilmaisua l’esthétique de l’imprévu, odottamattoman estetiikka, kuvaamaan Berliozia. Hänen musiikkinsa modernius on todellakin sen yllättävyydessä. Ei ole mitään saksalaista ’satsia’ eikä ’lineaarista kontrapunktia’ pitämässä musiikkia koossa turvallisina temaattisina blokkeina. Päätapahtuminen on aina soinnissa ja siitä spontaanisti kasvavissa tekstuureissa.

Fantastinen sinfonia on yksi musiikin historiaan eniten vaikuttaneita teoksia. Teos vilisee viittauksia tulevaan, milloin se on Wagneria, milloin jopa Bruckneria, milloin venäläisiä, milloin Sibeliusta, milloin Debussytä jne. Samalla uskallan sanoa, että teoksen musiikillinen substanssi on liki olematon, mitkään sen teemat eivät ole syvemmin liikuttavia. Mutta orkestraatio oli aikanaan mykistävä ja sen todistaa Wagner elämäkerrassaan: hän myöntää olleensa pelkkä oppipoika, kun kuuli Berliozia ensi kertaa Pariisissa. Vain yksi esimerkki: englannintorvisoolot kohtauksessa maalla – Tristanin 3. näytöksen alun ”Hirtengesangia” niinikään englannintorvella ei voisi ajatella ilman tätä esikuvaa. Kromaattinen liukuva jousien tekstuuri – aivan suoraan Sibeliuksen 7.:een jne.

Toinen Berliozin esteettinen innovaatio oli ’groteski’. Idée fixen eli pakkomielteenomaisen teeman vääristymä noitien sapatissa on malliesimerkki. Lisäksi Berlioz laajentaa itse sinfonisuuden käsitettä, sillä tämähän on sangen rapsodinen luomus, jossa karaktäärit, tyylilajit, sointivärit, tekstuurityypit vaihtelevat kameljonttimaisesti. Klaus Mäkelä oli tämän teoksen armoitettu johtaja. Olen aikaisemmin kuullut häntä lähinnä Beethovenissa, Sibeliuksessa ja muussa saksalaispohjaisessa musiikissa, mutta tämä osoitti, että hän on kotonaan Berliozin oikullisessa sointi- ja aihemaailmassa; hän pystyi muuntumaan salamannopeasti ja notkeasti tunnelmasta ja karaktääristä toiseen säilyttäen samalla ehdottoman tarkkkuuden ja kokonaisuuden hallinnan. Orkesteri ansaitsee myös erityisen ylistyksen soitinryhmien tarkasta ja virtuoosisesta osuudesta, joten heidät nostettiin syystä aivan erikseen vastaanottamaan aplodeja.

Mutta se mitä seurasi, oli ehkä illan pääpointti, nimittäin Lelio, eli säveltäjän oma jatkokommentti edelliseen sinfoniaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että informaatio siitä oli peräti puutteellista yleisölle. En itsekään jaksa aina opiskella ennen konserttia, mikä on minkin teoksen tausta, joten ihmettelin loppuun saakka: mikä ihmeen Lelio? No, Lelio on tietenkin säveltäjän alter ego, jonka avulla hän tarkastelee ja parodisoi kaikkea edeltävää. Nimittäin koko teosta ei voi ymmärtää tuntematta ilmiötä ’romantiikan ironia’. Se oli aivan erityinen tyylilaji ja maailmankatsomus, joka yhdisti saksalaista ja ranskalaista romantiikkaa.

Ideana on se, että romanttinen taiteilija, joka asustelee ylevässä fantasiamaailmassa, palatessaan maan päälle näkee sen ja itsensä naurettavina ja koomisina. Hän saattaa jopa rikkoa normaalin esityksen säännöt ja astua ulos neron kehyksestään. Esimerkiksi Ludwig Tieckin näytelmässä Saapasjalkakissa yleisö alkaa äkkiä puhua ja ihmetellä, mitä näyttämöllä oikein tapahtuu. Näytelmässä Die verkehrte Welt roolihenkilö Skaramuz puhuu runoilijalle: ”Kyllä minäkin kuulun näytelmään ja minulla on oikeus puhua. Luuletteko hyvät runoilijat että näyttelijöiden on aina pakko tehdä niin kuin käskette.” Leliossa säveltäjä kääntyy orkesterin puoleen ja antaa heille isällisiä ohjeita, miten teos pitää esittää. ”Laulajat, älkää pitäkö nuotteja naamataulunne edessä. Erottakaa mf ja ff!” Jne. Tätä ennen säveltäjä haukkuu yleisöä ja kriitikkoja, tuota ’keskinkertaisuuden armeijaa’, joka tekee säveltäjän elämästä helvettiä, kuten hän suorasukaisesti sanoo. Tiedetään, että Lelion ensiesityksessä Leliota esittänyt näyttelijä astui alas korokkeelta saliin eturiviin, jossa istuivat Pariisin johtavat kriitikot ja sanoi nuo sanat suoraan monsieur Fétisille, heidän pääedustajalleen.

Joka tapauksessa Lelio on siis enemmän teatteria kuin musiikkia. Aluksi Lelio julistaa pateettista rakkaudentunnustusta… mutta tätä älköön kukaan ottako vakavissaan! Luulen, että niin tapahtui toissailtana. Kyseessä on parodia, groteski muunnos romanttisesta taiteilijasta. Ei myöskään Berliozin kirjeitä ja autobiografisia dokumentteja voi lukea naiiveina tosielämän kertomuksina suoraan; ne ovat romantiikan aikakauden erityistä ylevää, kaunosieluista diskurssia, jossa asiat saadaan näyttämään intohimojen myllerrykseltä. Mutta se on pelkkää leikkiä, jeuta, tai Scheinia, kuten sanottiin naapurimaassa. Lelion roolissa oli siihen erinomaisesti sopiva Cécile Orblin, joka deklameerasi Comédie françaisen tapaan koko osansa; tämä tyyli vastasi täsmälleen romantiikan ironian oppia. Shakespeare oli romantikkojen idoli ja Hamlet, Ofelia ja Julia näyttämön heille likitodellisia henkilöhahmoja. Jo Goethe kirjoitti (Wilhelm Meisterissa) Hamletista, että hänen kehityksensä on kuin liian ahtaaseen ruukkuun istutettu tammen verso, joka kasvaessaan murskaa sen.

Sitten alkaa näytelmä näytelmässä eli kirjailija Lelio esittelee uuden draamaluomuksensa ’Fantasian Shakespearen Myrskystä’. Ja sen jälkeen hän vetäytyy vain katsomaan ja ilmeillään kommentoimaan esitystä. Tenoriaariat esitti hyvin aidosti Mario Zeffiri, ja Nathan Berg esitti oivasti draamasta esille hyppäävää soturia, kirjallisen fantasiahahmon kehollistumaa. Musiikkitalon kuoro ansioitui. Erik Söderblomin ohjaus oli sangen toimiva ja käytti hyväkseen salin tekniikkaa. Entä musiikki? Leliossa on paljon rossinimaisuuksia orkesterin crescendoissa; vaikka Berlioz yritti myös katakterisoida musiikillista Mirandaa ja Calibania, ei hän kyennyt siihen, mihin Sibelius liki sata vuotta myöhemmin Myrskyn musiikillaan.

Joka tapauksessa oli kekseliäs idea tuottaa tämä Berlioz-hommage näin vakuuttavasti suomalaisyleisölle. Ne jotka kaipaavat taiteidenvälisyyttä saivat nyt siitä nauttia kylläkseen.

– Eero Tarasti

Kategoria: Arviot