Sekä klassisromanttisen perinteen että uudemman musiikin ystäville on luvassa monipuolista ja mielenkiintoista konserttitarjontaa Helsingissä tulevana syksynä. Radion sinfoniaorkesterin vieraaksi saapuu historiallisten esittämiskäytäntöjen guru Roger Read More →
Itay Talgam on israelilainen kapellimestari, joka on tutkinut orkesterin johtajan, sen muusikoiden ja yleisön suhteita ja soveltanut tuloksia johtamis- ja ryhmätyöseminaareissaan. Oxfordissa pidetty luento on katsottavissa ilmaisessa TED.com -palvelussa, jossa inspiroivia puheenvuoroja ovat käyttäneet myös muun muassa Venezuelan Jose Abreu, Los Angelesin filharmonikoiden viulisti Robert Gupta ja Tod Machover, jonka kehittämää ohjelmistoa cp-vammainen Dan Ellsey käyttää säveltämään, esittämään ja johtamaan omia kappaleitaan.
Itay Talgam keskittyy luennollaan kuuden merkittävän kapellimestarin tapoihin käyttää kehoaan välittämään viestejään. Riccardo Muti on ankarilla eleillään näyttävinään sekä sen, mitä orkesterin on tehtävä että sen, mitä ei saa tehdä. Talgamin mukaan vuonna 2005 La Scalan muusikot pyysivät Mutia eroamaan, sillä he kokivat – tämän ansioista hienona kapellimestarina huolimatta – itsensä instrumenteiksi musiikillisten kumppanien sijaan.
Richard Strauss johtaa omaa Eulenspiegeliään ilmeisesti pyrkimättä puuttumaan musiikin vapaaseen virtaan, mutta näyttää niin kyllästyneeltä, että on vaikea kuvitella kenenkään orkesterisoittajan jaksavan uskoa edes hänen musiikkinsa voimaan. Herbert von Karajan johtaa silmät suljettuina, käsillä laajoja vapaita kaarroksia piirtäen. Muusikot saavat ja joutuvat jatkuvasti ottamaan merkittävissä määrin vastuuta lopputuloksesta. Tarina kertoo sisääntulon epämääräisyyteen turhautuneen lontoolaisen huilistin kysyneen maestrolta, milloin hänen tulisi aloittaa soittaminen. Vastaus kuului: ”Kun et enää kestä jännitystä.”
Parasta musiikintekemistä Talgam vertaa vuoristoradan rakentamiseen samalla, kun ollaan vaunun kyydissä; kapellimestari avaa musiikillisen tilan, jotta muusikot voivat lisätä siihen uuden merkitystason. Carlos Kleiberin esimerkit ovat erityisen hauskoja ja valaisevia sekä tanssahteluineen että lempeän auktoriteetin osoituksineen. Mozartissa oboesooloa pelkillä silmillä johtaessaan Kleiber luo – ei ainoastaan prosessin – vaan myös fysikaaliset lainalaisuudet, joiden mukaan prosessi tapahtuu.
Viimeisenä esimerkkinä on erikoistapaus, Talgamin oma opettaja Leonard Bernstein, joka luopuu käsien liikkeistä kokonaan ja vain myhäillen katselee soittajistoaan.
Robert Schumannin Adagio ja Allegro avasi torstai-illan Spring Light -festivaalin konsertin. Viimevuotisen yleisömenestyksen siivittämänä pianisti Anastasia Injushinan suunnittelema tapahtuma järjestetään toista kertaa, ja käsiohjelmassa luvataan jo nyt jatkoa. Laadukkaasti esitettyä perinteistä kamarimusiikkiohjelmistoa ei siis enää tarvitse metsästää pääkaupungin ulkopuolelta.
Schumannin kompaktia kappaletta soitetaan myös ainakin oboella ja sellolla. Nyt se kuultiin alkuperäisellä käyrätorvi ja piano -kokoonpanolla. Lontoon Philharmonia-orkesterin entinen soolokornisti Richard Watkins ja Ralf Gothoni muotoilivat kaihoisaa, välillä intohimoonkin päin kallellaan olevaa musiikkia puhuttelevasti. Kaikuisasta, vaskisoitinta korostavasta akustiikasta huolimatta balanssi oli nyt kohdallaan.
Gothonin intuitiivinen kamarimusisoinnin ymmärrys tuli selväksi myös Dmitri Sostakovitsin laajassa g-mollipianokvintetossa, jonka huippuhetkiä olivat vuoden 2005 Sibelius-viulukilpaiun voittajan Alina Pogostkinan huokauksenomaisesti aloittama toinen osa, fuuga adagio-tempomerkinnällä. Sympaattisen vaikutelman teki sellisti Alexander Baillie, joka soitti myös alun tuskaisen soolon hyvin jalosti ja repimättä.
Väliajan jälkeen kuultiin Franz Schubertin lempeästi keinahteleva oktetto jousille ja puhaltimille. Monien kertauksiensa vuoksi hieman pitkänoloinen teos sai myhäilevän tulkinnan Ysaÿe-kvartetin, Watkinsin ja mainioiden Niina Selinin, Jussi Särkän ja Jarkko Uimosen toimesta.
RSO ja Hannu Lintu tekivät kaikkensa herättääkseen henkiin Deryck Cooken ”esitysversion” Gustav Mahlerin keskeneräiseksi jääneestä kymmenennestä sinfoniasta. Lintu ravisteli orkesteria ylittämään itsensä energisen-ekstaattisella koreografiallaan, ja tuloksena saimme kuulla inspiroituneen esityksen laajakaarisesta sinfoniasta. Mutta onko teos Mahleria?
Ainoastaan 1. ja 3. osissa säveltäjä ennätti orkestrointivaiheeseen, muista osista on olemassa pelkkä muutamalle viivastolle hätäisesti kirjoitettu luonnos. Cooken orkesteriversion kautta paljastuu armottomasti Mahlerin viimeisteltyjen teosten suuruus: kuinka pitkä matka on luonnoksesta lopulliseen partituuriin, kuinka monitasoisesta ja rikassyisestä kudoksesta Mahlerin orkesteritekstuurissa on kaiken kaikkiaan kyse. Kymmenennen sinfonian scherzojen ja finaalin kuuntelukokemus muistuttaa vanhan taidekirjan valokuvia kuuluisista maalauksista, jotka kyllä sentään pystyy tunnistamaan kuvien perusteella, mutta joista puuttuvat kaikki hienovaraisemmat värisävyt ja syvyysvaikutelmat. Summittaisten ääriviivojen takaa voi aavistaa materiaalin sisältämän potentiaalin.
On houkuttelevaa kuvitella, mihin suuntiin Mahler olisi lähtenyt kehittelemään sinfonian raakamateriaalia, jos hänelle olisi suotu lisää elinpäiviä. Monet sinänsä vaikuttavat ideat esitellään nyt liian paljaina ja ympäristöönsä sulautumattomina. Sellainen on mm. 4. osan lopun ja finaalin alun toistuva kolkko rummunjysäys, jonka taustalla on Mahlerin New Yorkissa kokema urhean palomiehen hautajaissaattue. Myös Eeva Heikkilän kauniin puhuttelevasti soittama finaalin huilusoolo on tyylilajiltaan jotenkin liian suloisen siirappinen sopeutuakseen sinfonian muuhun mielenmaisemaan. Ääriosien vavahduttavimmat hetket ovat valtavat orkesteriklusterit, joihin aika tuntuu jähmettyvän. Jouko Harjanteen korkea trumpetti piirtyi traagisen sankarillisesti näitä musertavia monoliitteja vasten.
Ennen konserttia Jouni Kaipainen ja Hannu Lintu keskustelivat Mahlerin joutsenlaulusta tuoden esille kiintoisia yksityiskohtia säveltäjän elämän ja teoksen syntyprosessin välisestä suhteesta. Sinfonian luonnosmateriaalit säilyivät jälkipolville säveltäjän lesken Alma Mahlerin ansiosta, vaikkakin Almalla tuntui olevan melko ristiriitainen suhde teokseen: Mahlerin kuoleman jälkeen hän piti luonnokset visusti piilossa ja vasta 1960-luvulla Mahlerin musiikin yleisen jälleenlöytämisen myötä luovutti aineiston kokonaisuudessaan tutkijoille. Tulee mieleen Alban Bergin Helene-lesken mustasukkainen keskeneräiseksi jääneen Lulu-oopperan 3. näytöksen luonnosten piilottelu. Löytyykö meiltä Suomesta mitään vastaavaa? Sibelius oli suorasukaisempi ja poltti itse kahdeksannen sinfoniansa.
Konsertin ensimmäisellä puoliajalla Steven Osbourne soitti Mozartin viimeisen pianokonserton B-duuri (KV 595) solistina. Esitys jäi ainakin itselläni Mahler-odotusten varjoon. Osbourne tuntui olevan tulkitsijana hyvin korrekti ja melko pidättyväinen. Ylimääräiseksi yleisö sai äänestää, että haluaako kuulla hitaan vai nopean kappaleen. Sen tuloksena solisti soitti luultavasti improvisoidun pätkän ”slow”-tempoista klassistyylistä musiikkia.
Palattuaan liki kahdenkymmenen vuoden aktiivisen orkesteri- ja kamarimusiikkityön jälkeen viimeistelemään keskenjääneitä opintojaan, Sinfonia Lahden kontrabasisti Petri Lehto tuli samalla motivoineeksi itsensä myös Read More →