Maailman kolmen parhaan sinfoniaorkesterin joukkoon maailmassa rankattu Berliinin filharmonikot nauttii tällä hetkellä nousukiidostaan trendikkäin tavoin. Sen yleisöyhteistyöohjelmia mm. berliiniläiskoulujen kanssa on kiitelty, ja filharmonian konserttien nettilähetykset Digital Concert Hallissa tuovat orkesterin koteihin ympäri maailman. Tänä keväänä orkesterin ohjelmistossa on ollut suomalaisittain mielenkiintoinen sarja, kun kapellimestari Sir Simon Rattle on soitattanut ensimmäistä kertaa orkesterin historiassa kaikki Sibeliuksen sinfoniat yhden kauden aikana – kolmannen sinfonian kohdalla on kyseessä peräti filharmonikkojen ensimmäinen konserttiesitys.

Olin paikalla filharmoniassa kuuntelemassa Rattlen ja Berliinin filharmonikkojen Sibelius-sarjan huipennusta, josta tuli odotetusti mielenkiintoinen konserttielämys. Viidennen, kuudennen ja seitsemännen sinfonian sijoittaminen samaan konserttiin (ja soittaminen tässä järjestyksessä) toi hienolla tavalla esiin Sibeliuksen sävelkielessä 1920-luvulle tultaessa tapahtuneen tiivistymisen. Ensimmäisen maailmansodan alla alkaneen ja itsenäistymisen jälkeen 1919 valmistuneen viidennen sinfonisesta moniosaisesta muodosta on monella tapaa pitkä matka yksiosaisen seitsemännen sinfonian täysin ainutlaatuiseen orgaaniseen muotoiluun. Rattle soitatti kuudennen ja seitsemännen sinfonian ilman taukoa; seitsemännen sinfonian aloittava asteikkokulku loi sinfonioiden välille perisibeliaaniselta modulaatiolta kuulostavan sillan.

Samassa konsertissa kuultuna sinfoniat antoivat aihetta pohdiskella Sibeliuksen statusta kansallisena säveltäjänä. Viidennessä sinfoniassa on helppo kuulla kansallista kuvastoa: ei tarvitse venyttää mielikuvitustaan kuullakseen, kuinka yhdeksi sulautuneet ensimmäinen ja toinen osa julistavat uljaasti isänmaan puolesta voitokasta taistoa, hidas osa puolestaan kauniin Suomenmaan pastoraalimaista idylliä, viimeisen osan joutsentematiikasta puhumattakaan. Paavo Berglundin hengessä viidennestä on tavattu hakea pitkää melodista linjaa, pyritty korostamaan jatkuvuutta, pitämään intensiteettiä yllä ja maalaamaan paksulla pensselillä. Siksi olikin piristävää kuulla kuinka Rattle päinvastoin rakensi sinfoniaa taite kerrallaan, hyvin huolellisesti yksityiskohtia alleviivaten.

Tämän seurauksena sinfonia etääntyi perinteisestä sointiasustaan ja kansallisista assosiaatioistaan, ja huomio kiinnittyi sitä vastoin rikkaisiin sointi- ja harmoniaväreihin. Pitkän vuolaan melodialinjan sijaan Rattle korosti tekstuurin moniäänisyyttä, poimi Sibeliuksen usein hieman kätköön jäävää polyfonisuutta esiin pyrkimättä ollenkaan peittelemään kirpeiksi äityviä dissonansseja. Mikä tarkkuudessa ja värikkyydessä voitettiin, hävittiin tosin ensimmäisen osan kokonaisrakenteessa, joka jäi tällä kertaa lievästi hahmottomaksi, kollaasimaiseksi. Toisaalta viimeisen osan rakenne pysyi joutsenteemoineen hyvin koossa ja aina vaikea loppu onnistui yllättävänkin hyvin. Rattlen viimeisen osan Largamente assai oli ohjeen mukaan hyvin verkkainen, ja lopun stretto, kiihdytys, kontrastina melko suuri. Ratkaisu riuhtaisi viimeisen osan irti maasta tavalla, joka säilytti kuin säilyttikin jännitteen viimeisten, usein arvoitukseksi jäävien sointupilareiden välisessä tyhjässä tilassa.

Jos Rattle viidennen sinfonian ensiosassa sortuikin – minun mieleeni – turhan paljon detaljeihin kokonaisrakenteen kustannuksella, kuudennessa ja seitsemännessä ote oli hyvällä tavalla hieman suurpiirteisempi. Syynä tähän saattaa toki olla sekin, että Rattle ja filharmonikot ovat tehneet viidennen sinfonian vain muutama vuosi sitten, kun taas kuudennen ja seitsemännen edellisistä esityksistä on jo pidempi aika. Tai sitten viides, jonka ulkoa johtanut Rattlekin kaiketi parhaiten tuntee, on niin paljon kuudetta ja seitsemättä soitetumpi, että sen kanssa piti tehdä jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Yhtä kaikki kuudes ja seitsemäs olivat ehjempiä ja täysipainoisempia kokonaisuuksia, jos kohta yksityiskohdissaan hieman vähemmän täydellisiä.

Kuudes sinfonia vaikuttaa äkkiseltään perinteiseltä sinfonialta neljine osineen, mutta osat ovat muodoltaan perinteistä poikkeavia persoonallisuuksia. Osien välillä on myös monia motiivisia yhteyksiä. Rattlen ja berliiniläisten tasapainoisessa tulkinnassa sinfonian rakenne muototui hyvin ehjäksi ja joskus kuudetta vaivaava hahmottomuus oli tiessään. Huippukohdat olivat myös hienosti rakennettuja: esimerkiksi ensimmäisen osan loppupuolella oleva vaskikoraali ei jäänyt irralliseksi, ”epäilyttäväksi” banaliteetiksi, vaan kasvoi aidosti sitä edeltäneestä kudoksesta. Kuudennessa ja samoin seitsemännessä sinfoniassa Rattlen tempovalinnat olivat verraten kohtuullisia, ja seitsemännen sinfonian esitys on parhaimpia, mitä olen ikinä kuullut. Viidennessä vaivanneita viipyileviä hidastuksia ja aggressiivisia kiihdytyksiä ei kuudennessä ja seitsemännessä sinfoniassa enää ollut. Sibeliuksen satsi oli silti niissäkin kiinnostavalla tavalla tuoreen kuuloista, hyvin yleismaailmallista, hyvin vähän kansallista.

Sibeliuksen musiikin vastaanottaminen ei silti ole saksalaisille helppoa. Skandinaaveille, englantilaisille ja amerikkalaisille ilmeisen hyvin avautuva Sibeliuksen musiikillinen kieli on austrogermaaniseen romantiikkaan totunneelle saksalaisyleisölle vierasta, ja kolmen Sibeliuksen sinfonian sijoittaminen samaan konserttiohjelmaan onkin melkoinen riski. Jopa sinfoniat hyvin tuntevalle suomalaiselle kokonaisuus on hieman raskas – ohjelmistosuunnittelun näkökulmasta Rattle saavutti ratkaisullaan mielestäni enemmän kuriositeettiarvoa kuin loi voitokasta Sibelius-kuvaa. Sibeliusten sinfonioiden soittaminen Berliinissä on kuitenkin hyvin arvokasta. 1900-luvun alun tärkeimmistä sinfonisista teoksista saatiin näin erittäin hienoja, persoonallisia esityksiä, jotka on vieläpä tallennettu jälkipolville, kiitos mainion Digital Concert Hallin.

Linkki konserttiin löytyy tästä.

Lue Amfionin juttu helmikuun konserteista, joissa esitettiin Sibeliuksen neljä ensimmäistä sinfoniaa, tästä. Rattlen hieno ajatus yhdistää Sibeliuksen sinfonioita valikoituihin Ligetin ja Kurtagin orkesteriteoksiin sekä täyteen sarjaan Beethovenin pianokonserttoja on sivunmennen sanoen puolestaan esimerkki Sir Simonin onnistuneesta ohjelmistosuunnittelusta. Näiden kolmen toisiaan jännittävästi muistuttavien (ja voisi sanoa jopa tasaveroisten) säveltäjien välille syntyy puhuttelevia siltoja, ja Mitsuko Uchidan Beethoven-soitto on jo sinällään syy käväistä BPh:n Digital Concert Hallissa vierailulla.

Oli valitettavaa, että Kimmo Hakolan (s. 1958) uusi sinfonia ei pitkän sairasloman vuoksi valmistunut RSO:n keskiviikkoiseen konserttiin. Tilalla esitetyt Hakolan kaksi tuoretta teosta – KIMM (2008) ja Maro (2006) – paikkasivat kuitenkin puutetta hyvin. Kumpikaan teoksista ei ennestään ollut helsinkiläisyleisölle tuttu, ja molemmat kappaleet valottivat osuvasti Hakolan nykyistä musiikillista maailmaa.

KIMM-teoksen käsiohjelmatekstissä Hakola heittäytyy lennokkaaksi: ilmaukset ”horisontti”, ”taivaanlaki”, ”nadiiri”, ”suhteeni polyfoniaan” ja ”uudet musiikilliset maisemat” virittivät kuulijan odotukset korkealle. Kappaleen alkupuoli oli kuitenkin varsin vaatimatonta musiikkia, jossa yksinkertaiset diatoniset melodia-aiheet vaelsivat staattisten sointupintojen yllä. Teos ei näyttänyt tarjoavan sen paremmin kiehtovia visioita kuin suuria sävellysteknisiä taidonnäytteitäkään.

Sitten tuli kuitenkin yllätys. Vaskien vihlovat rääkäisyt ilmestyivät dissonoivaksi kontrapunktiksi aiemman musiikin ylle. Tämän jälkeen teos eteni monenlaisten tilanteiden kautta rauhalliseen päätökseen. Kappaleen pitkä linja rakentui huikeasti, ja erilaiset musiikilliset ainekset nivoutuivat saumatta yhteen saman kaarroksen alle. Teoskommentin vihjaamaa lineaarista kontrapunktia KIMM ei kovin paljoa tarjonnut, mutta ehkä polyfonian voi tässä yhteydessä ymmärtää laajemmin: se on myös erilaisten musiikkien vuoropuhelua saman teoksen sisällä.

Maro (2006) on ohjelmakommentin mukaan paitsi musiikillinen merikuva, myös säveltäjän kommentti Itämeren saastumista vastaan. Kiusallisia taiteellisia ja juridisia kysymyksiä nousi kuitenkin pintaan; kappaleen kaunis alkupuoli kun toi kovasti mieleen Hakolan samoihin aikoihin syntyneen huilukonserton. Maron keskivaiheen vellovat sointikentät sekä lopun hakkaavat huipennukset olivat toki tehokkaita, mutta aivan vakuuttavaa kokonaiselämystä teos ei antanut.

Radion sinfoniaorkesteri oli lennokkaasti mukana Hakolan teosten käänteissä.

Johannes Brahmsin 50-minuuttinen toinen pianokonsertto (1881) lukeutuu pianokonserttokirjallisuuden kaikkein vaativimpiin haasteisiin. Teoksen pianotekniset vaikeudet ovat mittavia, ja järkälemäisen muodon hallinta tuottaa jokaiselle pianistille päänvaivaa.

Nuori solisti Roope Gröndahl (s. 1989) selvisi tehtävästään suvereenin tyylikkäästi. Hän selvitti vakuuttavasti soittimelliset haasteet, ja hänen luontaisen musikaalisuutensa kantoi esityksen alusta loppuun. Kehittymisen varaa Gröndahlin soitossa toki vielä on. Konserton ensimmäisen ja toisen osan jylhä sinfonisuus ei tulkinnasta aivan vielä välittynyt, ja myös eri aiheiden karakterisointi voisi olla vielä vahvempaa. Parhaiten Gröndahlin temperamentille sopi teoksen finaali, jossa Gröndahl tavoitti erinomaisesti kepeän lyyriset grazioso-sävyt. RSO hoiti konserton mittavan orkesteriosuuden sooloineen taidokkaasti.