Tampere filharmonia ja Santtu-Matias Rouvali
kauden avauksessaan keskiviikkkona. Kuva © Jari Kallio
Tampere filharmonia avasi konserttikautensa ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johdolla keskiviikkona varsin antoisalla, joskin melko turvallisella ohjelmistolla. Kauden ensimmäisen konsertin keskiössä oli Beethoven neljännellä pianokonsertollaan (1805-06) ja kahdeksannella sinfoniallaan (1812). Näiden seuraan oli johkaantunut myös Mihail Glinkan Ruslan ja Ljudmila -alkusoitto (1837-42).
Glinkan tuttu alkusoitto käynnisti illan kerrassaan vauhdikkaasti. Rouvalin ja tamperelaisten pidäkkeetön energia ja värikylläinen sointi yhdistettynä rytmiseen tarkkuuteen tuottivat riemukkaan elämyksen. Tämä siitäkin huolimatta, että en ole välttämättä alkusoiton kiihkein puolestapuhuja. Syystä tai toisesta tämä sinänsä varsin kekseliäs sävellys harvemmin herättää minussa sen suurempia reaktioita. Mutta tällä kertaa musiikki tempaisi mukaansa vastaansanomattomasti.
Siirtymä venäläisen kansallisromanttisen musiikin alkuiduista Beethovenin maailmaan ei välttämättä ollut kaikkein saumattomin. Tietenkin on totta, että konsertin dramaturgian voi ajatella myös yksinkertaisesti sarjana kiinnostavia teoksia, mutta mielin silti pitää kiinni päähänpinttymästäni tiiviiseen yhteyteen kaikkien konsertissa kuultavien teosten välillä. Tästä näkövinkkelistä Glinkan alkuosoitto jäi kaikessa riemukkaassa energisyyydessäänkin jossain määrin irralliseksi saarekkeeksi illan kokonaisuudessa.
Kenties tätä vaikutelmaa tehosti myös alkusoittoa seurannut pakollinen lavajärjestely pianokonserttoa varten. Monesti konserteissa tuppaa käymään niin, että näissä tuokioissa alun hienosti rakennettu jännite pääsee harmillisesti karkaamaan. Silloin tällöin tulee pohtineeksi, josko pianon voisi roudata paikoilleen jo ennen konsertin alkua. Tuskin se alkusoittoa isommin häiritsisi.
Niin tai näin, Beethovenin neljännen konserton kohtaaminen konsertissa on aina mitä ilahduttavinta. Illan solistina kuultiin Javier Perianesia, monipuolista espanjalaista muusikkoa, joka elää urallaan vahvaa nousukautta.
Konserton avaa soolopianon liki improvisatorinen johdanto, josta orkesteri poimii pääteeman. Käynnistyy laaja vuoropuhelu, joka etenee jännittävästi, vaeltaen yhä uudelleen toinen toistaan odottamattomampiin maisemiin. Beethovenille ominaiseen tapaan harmoniat ja dynamiikka ovat tulvillaan yllättäviä käänteitä, jotka pitävät kuulijan tiukasti otteessaan aina alkutahdeista osan päätökseen saakka.
Avausosa rakentui johdonmukaisessa kuulaudessaan vakuuttavasti. Balanssi solistin ja soitinryhmien välillä oli tarkkaan hiottu ja yksityiskohtien parissa oli tehty oivallista työtä. Jotakin tästä mainioista ensimmäisestä osasta saattoi kuitenkin jäädä kaipaamaan. Siitä tuntui nimittäin puuttuvan sitä tiettyä oikukasta terävyyttä, joka on olennainen osa Beethovenin ilmaisua.
Lyhyttä toista osaa, andante con motoa, leimaa pianon ja unisonojousten kiihkeä kohtaaminen. Musiikin edessä jännite solistin ja orkesterin välillä liudentuu asteittain, purkautuen lopulta finaalin vapautuneeseen rondoon. Näiden osien musiikissa taas palaset loksahtivat paikoilleen mitä vaikuttavimmin.
Hitaassa osassa Tampere filharmonian jousten rikkaan voimallinen sointi teki välittömän vaikutuksen. Finaalissa taasen orkesterin, kapellimestarin ja solistin ketterä yhteistyö toi konserton mainiosti päätökseen.
Vaikka janoisimmalla yleisönosalla olikin jo aikeita suunnata väliajalle, ehti Perianes tarjota kuulijoilleen vielä ylimääräisessään kurkistuksen Chopinin Nokturnojen maailmaan. Varsin mieluinenhan tuo kurkistus olikin, jos kohta ylimääräisille tyypilliseen tapaan sen yhteys illan muuhun ohjelmaan ei ollut kaikkein ilmeisin.
Väliajan jälkeen palattiin Beethovenin loputtoman keksinnän äärelle hulvattoman kahdeksannen sinfonian muodossa. Ensimmäisen sinfonian ohella kahdeksas on mitä hienoin kunnianosoitus Joseph Haydnille, opettajalle, johon Beethovenilla oli pulmallinen, mutta syvän kunnioituksen läpäisevä suhde.
Haydnin hengessä kahdeksas sinfonia on täynnä riemukasta kujeilua, joka läpäisee teoksen eri tasot. Yhtäältä kyse voi olla koomisesti prutkuttavien fagottien soittimellisista efekteistä, toisaalla taas yllättävistä dynaamisista liikkeistä. Keskimmäisissä osissa Beethoven puolestaan leikittelee toisteisuudella, odotuksilla ja yllätyksillä, sekä pukee menuetin kulmikkaan maalaistanssin asuun, jossa on säveltäjän scherzoista tuttua terävyyttä.
Kaikkea tätä soivaa rikkautta vasten olikin hämmentävää lukea käsiohjelmasta Rouvalin luonnehdinta kahdeksannesta sinfoniasta pelkistettynä teoksena, jossa tapahtuu yllättävän vähän. Epäilipä ylikapellimestari jopa ajatuksen loppuneen Beethovenilta kesken.
Liekö sitten tarkoitettu härnääväksi provokaatioksi vai kirjaimellisesti otettavaksi mielipiteeksi, mene ja tiedä, mutta toi luonnehdinta kuitenkin kaivattua vaihtelua käsiohjelmia usein riivaaviin monotonisiin ylisanojen ketjuihin. Joka tapauksessa itse sinfonian soiva toteutus oli kaikkea muuta kuin pelkistetty.
Rouvali ja Tampere filharmonia seikkailivat kahdeksannen sinfonian maailmassa inspiroituneesti huomioiden musiikin monet vivahteet mitä ihailtavimmin. Ensimmäinen osa oli ehkä vielä hieman turhan suoraviivainen, joskin esimerkillisen energinen, mutta erityisesti toisessa ja kolmannessa osassa oltiin tämän oikukkasti kujeilevan sinfonian ytimessä.
Kun tähän lisättiin vielä vauhdikas finaali, jonka kuohut olivat hienosti rakennettuja, sai ilta huipennuksensa. Rouvalin ja orkesterin matkaa Beethoveniin oli kiehtova seurata. Vaikka taivalta vielä on edessä, tarjosi ilta monia riemun aiheita. Edessä on kiinnostavia aikoja.
— Jari Kallio
Tampere filharmonia
Santtu-Matias Rouvali, kapellimestari
Javier Perianes, piano
Mihail Glinka: Alkusoitto oopperasta Ruslan ja Ljudmila (1837-42)
Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto nro 4 G-duuri, op. 58 (1805-06)
Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 8 F-duuri, op. 93 (1812)
Tampere-talo, Tampere
Ke 29.8.2018, klo 19
