Chopin: Complete Waltzes
Stephen Hough, piano
Hyperion 2011
Frederic Chopinin tuotanto on leimallisen tanssillinen. Suurten muotojen – sonaattien ja konserttojen – sijaan hän painotti tuotannossaan viehkeitä miniatyyrejä, kuin musiikillisia aforismeja. Tansseista etenkin masurkat olivat Chopinille luontainen musiikin laji, jonka hän muokkasi täysipainoiseksi musiikkitaideteokseksi toiminnallisuuden ja yhteisöllisen tanssitapahtuman kustannuksella niin, että jäljelle jäi vain tunnistettava, kansantanssillinen perusidea. Samaten kävi hänen poloneeseilleen.
1800-luvulla Valssi valtasi Eurooppaa Wienistä käsin, eikä Chopinkaan välttynyt ihastumasta sen pyörivään ja pareja kieputtelevaan hurmioon. Luultavasti kipinä syttyi viimeistään Wienin-reissulla 1831, josta hän raportoi opettajalleen Josef Elsnerille: ”Voitko kuvitella, niitä kutsutaan teoksiksi?” Jääköön tulkitsijan arvioitavaksi, viittasiko hän wieniläisvalssien turhanpäiväisyyteen taideteoksina, vai ihmettelikö hän niiden asemaa muunakin kuin vain tanssien tahdittajina.
Chopinille valssit eivät missään nimessä olleet tanssiteoksia. Musikologi Eric McKeen mukaan säveltäjä vie valssinsa metatasolle: Ne ovat Chopinin näkymiä valssitapahtumasta, ei niinkään musiikkia tanssittavaksi. Chopin kuvaa siis teoksillaan sitä vilinää ja hyörinää, minkä tanssija kokee valssin pyörteissä. Ajatukseen on helppo yhtyä, kun kuvittelee vaikkapa ensimmäisen, Es-duuri-valssin (lisztmäiseen tapaan suureksi ja briljantiksi valssiksi nimetyn) vikkeliä juoksutuksia tanssiparien hyörinän kuvaukseksi. Sama tunnelma leimaa muitakin Chopinin elinaikana julkaisemiaan valsseja, joissa kolmijakoisuus ja yksinkertainen valssijolkotus on usein peitelty taidokkaasti, kuten As-duurivalssissa op. 42. Siinä melodia kulkee kaksijakoisesti kromaattisen triolikuvion päällä luoden hysteerisen tunnelman, vaikka bassossa on tunnistettava rytmi.
Chopin julkaisi elinaikanaan vain kahdeksan valssia ja suurin osa valmistuneista teoksista oli yksityisiä lahjoja Chopinin ystäville, mikä kertoo hänen pitäneen valssejaan suuressa arvossa. Sittemmin näistä valsseista on tullut olohuoneiden suosikkeja kotipianisteille, ja niitä pidetäänkin ehkä stereotyyppisimpänä salonkimuusikko Chopinina.
Brittipianisti Stephen Hough tuo uusimmalla levyllään nämä valssit takaisin salonkiin ja suureen konserttisaliin. Hän lähestyy jokaista valssia poikkeuksellisen elegantein ottein ja hänen tulkintansa noudattavat mitä hienostuneinta herrasmiesetikettiä levynkannen hattua myöten.
Jos Houghin tyyli ei aina istukaan suurten, romanttisten sointimassojen pauheeseen, on se omiaan tuomaan esille Chopinin juonekkaat melodialinjat esille laulavasti ja prässäämättä, pienin elein. Houghin ei tarvitse käyttää pedaalia sitoakseen ääniä, mikä tekee soinnista irtonaista ja luo jopa sitä tanssillisuutta, mitä Chopinin valsseissa harvemmin kuullaan. Jokainen trilli helähtää kuin cocktaillasin kilahdus arvovieraiden juhlissa.
Hough onnistuu myös saamaan teoksiin uudenlaista raikkautta tuomalla esiin lukuisia piilopolyfonisia yksityiskohtia, kuten op.69:n As-duuri-valssissa, jossa Hough ottaa myös rubatosta kaiken irti hyvän tyylin rajoissa.
Levyllä kuullaan myös fis-molli valssi KKib/7, jonka säveltäjä on kiistanalainen, mutta Chopinin nimiin se on kuitenkin laitettu. Chopinia se tuskin on, mutta Hough suhtautuu tähän pikkuteokseen vakavasti ja tekee siitä vallan mainion tunnelmatuokion yhtään väheksymättä sen aitoutta. Hough päättää levyn komeasti Es-duuri-nokturniin op.9, minkä voi hyvin kuvitella valssisalongeista kantautuvana kaikuna illan jo käännyttyä yösoittojen puolelle.