Brahms: Ein deutsches Requiem
Schütz: Wie lieblich sind deine Wohnungen, Selig sind die Toten
Orchestre Révolutionnaire et Romantique, Monteverdi Choir
Katharine Fuge, sopraano, Matthew Brook, baritoni
johtaa Sir John Eliot Gardiner
Soli Deo Gloria 2012
Karismaattisen Sir John Eliot Gardinerin johtaman brittiläisen Monteverdi-instituution – sisältäen maailman parhaaksikin kuoroksi sanotun Monteverdi Choirin ja Orchestre Révolutionnaire et Romantiquen – ideana on ollut jo usean vuosikymmenen ajan tuoda periodimusisoinnin eetosta ohjelmistoon, joka ulottuu renessanssista 1900-luvulle. Tuntuu siltä että kyseessä on paljon muutakin kuin (nykyään jo aika epäilyttävä) rekonstruktion ja ”alkuperäisyyden” kultti, pikemminkin jonkinlainen radikaali irrottautuminen ryppyotsaisena ja pönäkkänä pidetystä takavuosien traditiosta pienen kokoonpanon liikkuvuuden, vetreän ja vilkkaan temponkäsittelyn ja kepeän tulkintailmeen avulla.
Gardinerin oman Soli Deo Gloria -levymerkin julkaisema Ein deutsches Requiem -levytys on osa projektia, jossa Brahmsin sinfonioita ja kuoroteoksia rinnastettiin säveltäjään vaikuttaneisiin teoksiin – tästä kaksi Schützin motettia, jotka avaavat levykokonaisuuden. Kenties harkitusti siirtymä varhaisbarokista täysromantiikkaan on varsin paljastava: kuoron Brahms-tulkintaa värittää klassinen renessanssi- tai Bach-tyyli, jota luonnehtivat selkeästi intonoidut alukkeet, fraasien kevennykset ja rapea, alhaalla nasaali sointi. Oman lisämausteensa saundiin antavat kontratenorit, joita on puolet alttosektiosta. Kuoron koko on selvästi totuttua pienempi, ja aluksi tulee ikävä sinfoniakuoron laveutta. Teknisesti ja tulkinnallisesti erinomaiset monteverdiläiset osaavat täyttää tilan, mutta sointikuvan ensembleläisyys särähtää ensin korvaan. Edinburghin Usher-salissa tehty kolkon tynnyrimäinen liveäänitys vaatii totuttelua eikä ole erityisen armollinen kuoron yllättävän eriaikaisille fraasilopetuksille. Muutenkin saksan puhekielisyys ja vokaalien leveys vaivaa, mutta teksti tulee yleisesti esiin piristävällä selkeydellä.
Brahmsia ei ehkä ole totuttu kuulemaan ensemblemäisesti, mutta uudenlainen tulkinta perustelee itsensä. Bachmaisuus myös korostaa Brahmsin omia juuria. Monteverdi-kuoron vallaton, kukkea tunneilmaisu ja renessanssiaaninen valoisuus antavat deutsches Requiemille aivan uudenlaisia sävyjä. Kuorolaisten yhteispeli on virtuoottisen joustavaa ja ilmaisu jopa ylettömän ponnekasta. Pianissimoiden vanhasta musiikista tuttu hämärä pörheys viehättää.
Orchestre Révolutionnaire et Romantiquen otteissa on uusista Mozart– ja Haydn -produktioista tuttua barokkista rouheutta, keveyttä ja vapautuneisuutta. Vanhanaikaiset patarummut jyrähtävät ihastuttavasti, mutta jousisaundin ohuus vaivaa pitkin matkaa. Erityisen viihdyttävää sen sijaan on Gardinerin villin omapäinen temponkäsittely, joka yltyy parhaimmilaan rallikuskimaiseksi hurjasteluksi ja dramaattisiksi liukuhidastuksiksi – etenkin finaalissa koetaan suorastaan vuoristoratahetkiä. Monin paikoin mennään barokkimaisen pompottelevassa tempossa, mutta asiaankuuluvissa kohdissa Gardiner osaa myös ottaa lunkisti. Esimerkiksi fuugien tempovalinnat miellyttävät.
Tulkitsijakaarti osaa ottaa vauhdikkuudesta kaiken irti: kepeydestä syntyy uudenlainen, tuore romanttisuus. Linjojen viilettävä lennokkuus, korostuneet kontrastit ja läpinäkyväksi valaistuva rakenne tuovat teokseen suorastaan naiivia innostuneisuutta ja paljon uusia puolia. Rytmisesti tiukat paikat avautuvat verkkomaisen puhtaasti.
Requiemin solistit eivät aivan yllä kuoron tasolle. Baritoni Matthew Brook yhdistää hivenen koomillisesti keveän puheenomaisuuden ja pateettisuuden. Hieman voimaton Katharine Fuge tulkitsee viidennen osan sopraano-osuuden kiiltokuvamadonnamaisen ujosti. Keveä sopraano kuvioi raikkaasti, mutta joutuu vaappumaan uuvuttavan pitkät fraasit häiritsevän löysän vibraton turvin – eikä Fugen tehtävää auta osaan yllättäen valittu sangen hidas tempo.