G.F. Händel: Julius Caesar
ensi-ilta Suomen Kansallisoopperassa 20.1.2012 klo 19.00
Ohjaus: Ville Saukkonen
Musiikin johto: Howard Arman
Helsingin barokkiorkesteri yhteistyössä Kansallisoopperan orkesterin kanssa
Julius Caesar: Franco Fagioli, kontratenori
Kleopatra: Claire Meghanagi, sopraano
Sextus: Melis Jaatinen, mezzosopraano
Cornelia: Katarina Leoson, mezzosopraano
Ptolemaios: Alon Harari, kontratenori
Akillas: Jussi Merikanto, bassobaritoni
Viimeinkin! Modernisoiduilla barokkispektaakkeleilla on Euroopassa jo pitkät perinteet, mutta Suomessa barokkioopperaa on saatu odottaa tähän asti – lukuunottamatta Aleksanterinteatterissa 1980-luvulla esitettyä Monteverdin Poppean kruunausta. Ja perjantaina ensi-iltansa saanut Julius Caesar oli luonnollisesti jotain aivan muuta. Händelin hykerryttävä juonitteludraama oli loistelias avaus tällä kentällä, ja tyylillisesti se otti heti paikkansa uuden barokkioopperan etulinjassa. Niin oopperana kuin barokkioopperanakin kyseessä on siis ihan uundentyyppinen produktio.
Ville Saukkosen ohjaus jatkaa aikamme barokkioopperaproduktioiden linjaa, jossa tyylittelyllä ja voimakkaalla visuaalisuudella korostetaan vanhan oopperan ajattomuutta ja musiikin raikkautta. Saukkonen loi näyttämökuvansa silti ihan eri reseptillä kuin vaikkapa William Christie legendaariset kirkasvärisesti ja geometrisesti lavastetut Rameau-tuotantonsa: Julius Caesarin visuaalinen ilme muodostui rock-lavoilla kokemusta niittäneen Patrick Woodroffen arkkitehtonisesta valaistuksesta, näyttämön osien, etenkin lattiatason, innovatiivisesta liikuttelusta ja Kalle Kuuselan oivaltavista veistosmaisista puvuista ja rekvisiitoista. Perinteinen – ja potentiaalisen puuduttava – resitatiivi-aaria -rakenne muuntui villiksi postmoderniksi kuvasarjaksi, jossa jokainen aaria oli pienoisinstallaatio. Viiden avustajan avulla luotiin tanssillisiakin kuvaelmia, ja kiilamaisten valolinjojen ja suurien elementtien avulla saatiin aikaan epätodellisia tiloja. Valot eivät tosin lunastaneet niihin ladattuja isoja odotuksia vaan pysyivät lähinnä taustalla. Sen sijaan surrealistinen, erilaisia elementtejä yhdistelevä puvustus nousi tärkeimmälle sijalle merkitysten luomisessa.
Kuvasto nivoi yhteen muinaisen Egyptin eksotiikkaa ja oman aikamme populaarikulttuuria ja valtapolitiikkaa. Ohjaus kommentoi taidokkaan hienovaraisesti nykyajan Rooman imperiumin, Yhdysvaltojen, ulkopolitiikkaa ja Lähi-Idän maailmaa. Mitä väkivallalla, seksuaalisella vallalla, poliittisella vallalla lopulta voi saavuttaa, kysyy viiltävillä ristiriidoilla kyllästetty loppukohtaus. Kleopatran ja Ptolemaioksen Egypti oli epätodellisen glamourin vyöhyke, keinotekoinen pop-eliitin todellisuus, jossa identiteetit, historian aikakaudet ja merkitykset olivat koko ajan liikkeessä. Asut vaihtuivat jatkuvasti kuin Lady Gagan musiikkivideoissa, ja ne olivat vähintään yhtä kummia.
Toimiva huumorintaju, groteskius ja pikantit yksityiskohdat pitivät huomion herpaantumattomana pitkienkin aarioiden aikana: kostoa janoava Sextus sonnustautuu taivaasta laskeutuvaan supermies-pukuun, ja maastokankaasta, pienoisaseista ja paperista valmistetut Versailles’n yksinvaltiaat ottavat yhteen karusellihevosilla liukuen. Ainakin ensi-illan yleisö tuntui vastaanottavan täräyttävät kuriositeetit riemukkaasti.
Kansallisoopperan uuden produktion kuitenkin kruunasivat äärimmäisen vakuuttavat solistisuoritukset. Päärooleihin oli asiaankuuluvasti hankittu vanhan musiikin asiantuntijoita. Franco Fagiolin sankarikontratenori oli todellinen veijari-Caesar, joka papatti lihaksikkaita koloratuurikuvioita kuin konekivääri ja ironisoi hellästi barokin virtuoosikonventioita, ylipitkiä trillejä ja pianissimoleijuntoja. Omaperäinen, dramaattinen sointi sopi vinkeästi hellyttävään macho-keisariin, joskin heikensi monin paikoin tekstin kuuluvuutta. Claire Meghanagi häikäisi ovelana, seksuaalisesti itsevarmana Kleopatrana, jonka valonhehkuva, täsmällinen sopraano hallitsi ilmatilaa keveän suvereenisti. Molemmat solistit olivat elementissään lavan keskipisteenä, kuitenkaan vailla minkäänlaista show-mentaliteettiä: spontaanius, rentous ja ilmeikkyys yhdistettynä ihanteelliseen, kiinteään ja liikkuvaan äänenmuodostukseen ja viimeisteltyyn, helponkuuloiseen tulkintaan saivat kuulijan imemään ahnaasti jokaisen aarian.
Alon Harari oli lystikkään lipevä, ilkkuva-ääninen wannabe-kuningas, joka jäljitteli vuoronperään historian hallitsijoita Tutankhamonista Napoleoniin. Jussi Merikanto lauloi Akillaksen roolin nautittavan virtaavalla, lämpimällä baritonilla, joka toi sadistiseen sotapäällikköön jopa liikaa inhimillisyyttä. Mezzosopraano Katarina Leoson Akillaksen halun kohteena, Cornelia-leskenä, oli vakaan alttomainen, mutta ilmaisultaan verraten soinniton ja kova. Sen sijaan illan koskettavimman roolin teki Melis Jaatinen Cornelian kostonhimoisena, kömpelönä teinipoikana. Jaatisen aluksi hintelä mutta kahdessa jälkimmäisessä näytöksessä yhä luontevampi, tumma ja kauniin utuinen mezzosopraano tulkitsi puhuttelevasti Sextuksen kipuilua.
Kuoronjohtajana kunnostautunut Howard Arman mukautti Händelin musiikin joustavasti eri tunnelmiin ja varmisti erinomaisen kommunikaation soittajien ja solistien kesken. Helsingin barokkiorkesteri ilotteli railakkaasti ja rehevän soinnikkaasti Händelin kirmailevilla ja romanttisilla melodioilla. Herkkä kamarimaisuus on massiivisenkin barokkioopperan ilo: laulajat kuuluvat vaivatta orkesterin yllä, mezzojen hyriseviä alaääniä myöten.
Tässä on nyt se vuoden oopperatärppi, jota ei kannata jättää väliin. Toivottavaa olisi, että barokkiooppera tulisi nyt jäädäkseen Kansallisoopperan ohjelmistoon: jos Wagnerit ja Puccinit tympäisevät, Rameau, Händel ja kumppanit ovat ainakin jotain aivan muuta. Ajattomat asetelmat mahdollistavat kiinnostavia poikkitaiteellisia kokeiluja ja uudenlaisia ohjauslähestymistapoja. Ja ne korkeat miesroolitkin saattavat olla juuri oikea keino puhdistaa aistielimet oopperallisista urautumista.