Helsingin kamarikuoro ja Helsingin Barokkiorkesteri esittivät sunnuntai-iltana Kallion kirkossa niin koskettavan ja mukaansatempaavan näkemyksen J.S. Bachin Johannes-passiosta, ettei ole vaikea ajatella tämänkin kirkkodraaman olleen aikanaan hyvin henkilökohtainen kokemus niin säveltäjälleen kuin esittäjilleen ja yleisölleen. Erityisesti kertojanosuutensa kuumeisella intensiteetilla ja ulkoa esittänyt englantilainen Ian Honeyman sekä orkesterista, kuorosta ja Bachista erinomaisen tarkasti huolta pitänyt kapellimestari Aapo Häkkinen takasivat Johannes-passiosta esityksen, joka aidosti puhui ja kommentoi Raamatun kärsimyshistoriaa.
Raskassoutuinen romanttinen Bach-traditio on elänyt meikäläisessä kirkkomusiikissa jonkinlaisena itsestäänselvyytenä: kun Bachin monikerroksiseen, polyfoniseen musiikkiin yhdistetään hengellisten tekstien lievästi paatoksellinen esitystyyli, on lopputuloksena helposti vähintäänkin verkkaista, jos ei suorastaan saarnaavaa musiikkia. Bach sävelsi kuitenkin oman aikansa barokkia, jossa elää italialaisten, ranskalaisten ja saksalaisten maallisten ja hengellisten tyylien, niin soitin- kuin vokaalimusiikin koko kirjo. Bach siis tunsi paitsi Raamattunsa, myös aikansa musiikkiteatterin, ja näin jokainen tekstin sana rytmeineen, sävyineen ja tunteineen yhdistyy tarkasti mietittyihin, näitä kuvaaviin rytmisiin, melodisiin ja harmonisiin tapahtumiin ja muotoihin, ns. affekteihin. Itse asiassa koko oratorion, siis kirkko-oopperan traditio pohjautuu raamatuntekstien tunnesisältöjen ilmaisemiseen ja evankelistan kuvaamien henkilöiden ja tapahtumien musiikilliseen jäljittelyyn. Jos sanan ja sävelen liitto jätetään esitystilanteessa tarkasti miettimättä ja tulkitsematta, menetetään samalla osa musiikin merkityksestä.
Barokkimusiikin nuotinkirjoituksessa ei vielä ollut käytössä niin laajaa skaalaa musiikillista esitystä ohjaavia symboleita, että mainittuja affekteja voitaisiin ilman tyylituntemusta löytää suoraan nuottikuvasta. Niinpä barokkimusiikin esittäjän on löydettävä kirjoitetuista sävelistä ja niihin liittyvistä teksteistä nuo affektit itse, ja esitettävä ne oman tunnekokemuksensa kautta — tehtävässä tietysti suuresti auttaa barokkimusiikin opiskelu ja tyylituntemuksen kartuttaminen. Koska aivan varmasti emme voi tietää, miten Bach ja Leipzigin Tuomaskirkon soittajat ja laulajat ovat nuottikuvaa tulkinneet, mahdollisia oikeanlaisia tapoja esittää hänen Johannes-passiotaan on varmasti monia.
Tämän vuoksi on ilo todeta, että evankelistana riemastuttaneen Honeymanin lisäksi muutkin sunnuntaina kuullut solistit ovat ilmaisutaitoisia, herkkiä muusikoita. Sopraano Tuuli Lindeberg, altto Teppo Lampela, tenori Niall Chorell ja basso Juha Kotilainen loistivat vuorollaan tarinan henkilöinä epäilemättä virtuoottisen Ian Honeymanin vaikutukselle alttiina. Mutta ennen kaikkea he inspiroituivat esittämään Johannes-passion kauniit aariat koskettavasti, miellyttävässä kontaktissa kapellimestari Häkkisen luotsaaman soitinryhmän kanssa. Rohkean esittämisen parasta antia oli esityksen mukaansatempaavuus ja värikkyys, jotka mennen tullen pyyhkivät alleen muutamat sivutuotteena päässeet rosoisuudet. Muiden solistien rinnalla Jorma Hynnisen Jeesus-hahmo oli tuonpuoleisesta kalskahtanut iätön ääni, joka vuoropuheli solistien ja kuoron esittämän kansanjoukon kanssa kaikella sillä viisaudella, jolla tekstikin puhuu.
Kuorolla on oratorioperinteessä evankelistan rinnalla merkittävin rooli, sillä se paitsi esittää vuorollaan kansanjoukkoa, sotilaita ja opetuslapsia, myös tuo kohtausten lomaan kertomuksen hengellistä sisältöä kommentoivia koraaleja. Helsingin kamarikuoron ammattitaitoinen, mutta barokkityylien saralla vaihtelevasti koeteltu laulajisto on löytänyt barokkikapellimestarikseen Aapo Häkkisen hyvin tuloksin: koraalit hengittivät ja soivat vapautuneesti ja ilmeikkäästi, ja tilannekuvaukset sekä kansanjoukkojen kiihkeät fuugat olivat hyvin rakennettuja. Alkukankeuden jälkeen vapautunut Helsingin Barokkiorkesteri sekä koko esityskoneisto tekivät Johannes-passiosta Häkkisen johdolla eheän ja draamallisesti toimivan kokonaisuuden, jota kehystivät Anna-Maaria Oramon tulkitsemat herkät urkukoraalit.
Erityiskiitokset muuten myös pieteetillä tehdystä konserttiohjelmavihkosesta sekä Anssi Mattilan hienosta esseestä ”Yhteyden lohtua: Johann Sebastian Bachin Johannes-passio”.