Tänään Helsingin kaupunginorkesteri John Storgårdsin johdolla heittää hyvästit Finlandiatalolle Joseph Haydnin Jäähyväissinfonian (nro 45) sävelin. Sinfonian päättyessä soittajat poistuvat yksi kerrallaan lavalta – ja pois Finlandiatalon soimatusta akustiikasta ja akustiikkastressistä kohti Musiikkitalon oletettavasti auvoisempaa aikakautta.
Kesä eletään jännityksessä, ja syksyllä Musiikkitalo joutuu lunastamaan siihen kohdistuvat valtavat odotukset. Koetukselle ei joudu vain akustiikka, joka on musiikkipiireissä saanut jo suorastaan messiaanisen kaiun. Musiikkitalo ja sen syntyvaiheet kannattelevat jo nyt huomattavia ja surullisia ristiriitoja. On katkeraa, että rakennusprosessista kehkeytyi sotkuinen ja talosta muotoutui kiistakapula, suorastaan symboli, joka entisestään syvensi kulttuuripiirien välisiä kuiluja. Vastakkainasettelu ”elitistisen musiikkitemppelin” ja ”elävän kansankulttuurin makasiinien” välillä on kärjistyneen voimakas. Voi vain hartaasti toivoa, että elokuun viimeisenä päivänä ovensa avaava Musiikkitalo muodostuisi eläväksi kulttuurikeskukseksi, joka löytäisi paikkansa Helsingin kulttuurielämässä ja yhdistäisi ihmisryhmiä.
Musiikkitaloon on jo valmiiksi painettu epäonnistuneen projektin poltinmerkki, eikä talon tausta ole mitenkään ongelmaton miltään taholta. Taloa tökitään joka puolelta, sen arkkitehtuuriset ratkaisut kertovat tekopyhyydestä, se on liian kallis, se on vallanpitäjien nyrkinisku, se ei istu Töölönlahden kokonaisuuteen, se on pykätty hienolle paikalle epätoivoisena yrityksenä juurruttaa ”elitismi” jonnekin minne se ei istu…
Konserttisalin kätilöimiseen liittyvät ankarat poltteet tuntuvat kohtalon ivalta. Talolla on takanaan vaikea ja surullisen kuvaava taival. On uskomatonta, että vasta vuonna 2011 Suomen pääkaupunki saa kunnollisen konserttisalin, joka on suunniteltu kauttaaltaan musiikin ehdoilla. Sivistysvaltion yhtenä perusvelvoitteena on varustaa pääkaupunkinsa asiallisella orkesterimusiikin esityspaikalla – etenkin, kun Suomessa esitetään klassista musiikkia, jota pidetään tasokkaana niin koti- kuin ulkomailla ja josta ollaan yleisesti ylpeitä. Konserttisalin kivinen tie kertoo syvälle piintyneestä epäluulosta ns. korkeakulttuuria kohtaan.
1870-luvulta alkaen Helsinkiin on yritetty saada kunnon konserttisalia. Mm. Lars Sonck, Onni Tarjanne, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen piirsivät vuosisadan vaihteessa lukuisia ehdotuksia, mutta kaikki yritykset kariutuivat. Toisen maailmansodan pommituksissa Yliopiston juhlasalin akustiikka tuhoutui, eikä suuren osan Sibeliuksen kantaesityksistä vastaanottanut sali enää voinut palvella orkesterimusiikkia. Nykyinen Sibelius-Akatemian konserttisali valmistui 1931 ja Alvar Aallon piirtämä Kulttuuritalo avattiin Sturenkadulle vuonna 1957, mutta kummastakaan ei ole varsinaiseksi konserttisaliksi. Vuonna 1971 valmistunut Finlandia-talo on ennen kaikkea kongressikeskus, ja musiikille siitä tuli todellinen ongelma. Kansallisooppera sentään avasi ovensa 1993, ja täyttää tehtävänsä.
Sen sijaan pääkaupungin ulkopuolella on ollut mutkattomampaa, ja musiikki on saanut sen ehdoilla toteutetut tilat: vuonna 1952 valmistunut Turun Konserttitalo on ensimmäinen nimenomaan musiikin esittämiselle suunniteltu sali. Sinfonia Lahti pääsi tunkkaisesta Felix Krohn -konserttisalista Sibeliustalon huomaan vuonna 2000. Sibeliustalon erinomaisen akustiikan orkesteri olisi ansainnut jo kauan sitten. Myös Hämeenlinnan Verkatehdas, joka avattiin vuonna 2007, on merkittävä ja akustiikaltaan kiitetty konserttipaikka. Senkään rakennushistoria ei ole ongelmaton, vaan kasvavat kustannukset aiheuttivat erilaisia ristiriitoja.
Antti Häyrynen hämmästelee toukokuun Rondossa ”arktista sinfoniavihaa”, joka on torpedoinut musiikkirakennushankkeet ?eimaamalla ne ”elitismiksi.” Kuitenkin yleisessä mielipiteessä esimerkiksi orkestereiden toimintaa pidetään selviönä ja klassisen musiikin elävää tekemistä tärkeänä Suomen kulttuurielämän kannalta, ja Esa-Pekka Salosen ja Karita Mattilan kaltaisten suurnimien menestyksestä imetään kansallista itseluottamusta kuin urheiluvoitoista konsanaan. Mutta kun pitäisi saada kunnollinen koti klassiselle musiikille, alkuvoimainen ja paikoin irrationaalinen vastarinta nostaa päänsä.
”Elitismistä” on tullut itseääntoteuttava ja ristiriitoja luova ilmiö, joka piirtää tarpeettomia rajalinjoja kulttuurikenttään. Koko käsiterakennelmasta pitäisi pyrkiä ulos. Ruohonjuuritasolla klassisen musiikin ”elitismi” on vain leimautuneissa konventioissa. Esimerkiksi opiskelija harrastaa klassisen musiikin konsertteja huomattavan edullisesti: orkestereiden opiskelijaliput maksavat tyypillisesti kuudesta seitsemään euroa. Oopperaan opiskelija pääsee halvimmillaan kymmenellä eurolla. Konserttiin voi täysin ongelmitta saapua arkivaatteissaan polkupyörällä ajaen.
En nyt puhu siitä miten klassinen musiikki ”ansaitsee” sitä tai tätä. Se tarvitsee hyvät tilat kuten ihminen tarvitsee hyvät kengät, piste. Sivistysvaltiona itseään pitävä Suomi on viimeinkin valtavien myllerrysten kautta onnistunut antamaan Helsingin musiikkielämälle kengät joissa voi oikeasti kävellä. Samalla on tullut rumaakin jälkeä. Ristiriidat eivät siloitu hetkessä. Voi vain toivoa, että Musiikkitalo voisi kääntään huomion oleelliseen, musiikkiin itseensä.