Toissa keväänä koin lyhyen elämäni turhauttavimman konserttielämyksen. Helsingin kaupunginorkesteri soitti John Storgårdsin johdolla Gustav Mahlerin viidennen ja minä istuin Finlandia-talon parven alla kasvavan ärtymyksen vallassa. Finaalin päätyttyä ei auttanut muu kuin suunnistaa hampaita kiristellen kotiin ja pistää soimaan Karajanin mainio levytys samaisesta sinfoniasta. Pyydän anteeksi; Alvar Aaltoa lienee haukuttu tarpeeksi viimeisten vuosikymmenten aikana, onneksi siihen ei ole Musiikkitalon myötä enää tarvetta.
Kaikkea ei kuitenkaan voi laittaa akustiikan piikkiin, sillä tuona maaliskuisena iltana HKO soitti kauttaaltaan lepsusti ja vailla todellista kosketusta musiikkiin. Tämä oli kuitenkin enää kaukainen muisto mainitun orkesterin esittäessä keskiviikkona Mahlerin 5. sinfonian Pietari Inkisen johdolla. Musiikkitalossa ei ole toistaiseksi kuultu parempaa Mahleria, vaikka salin myöhäisromanttista taipuvuutta on käynyt kokeilemassa mm. David Zinman säveltäjän kuudes kainalossaan (RSO:n konsertti 13.4.2012).
Ensimmäisen osan surumarssin kajahtaessa ilmoille sali totisesti taipui. Ei tietoakaan siitä vuosikymmenten puuroisuudesta; sävelet soivat hajoamattoman kirkkaina ja kokonaisuudesta saattoi oman mieltymyksensä mukaan tarkkailla milloin mitäkin vivahdetta. Erityisen onnistuneesti tehtävästään suoriutui surumarssin airut, komeasti kalskahtanut trumpetti. Jousien voimakas peittyminen vaskien alle on uudessa salissa pikemminkin sääntö kuin poikkeus, mutta allekirjoittanutta se ei nyt haitannut lainkaan. Sinfonian aaltoilevissa huippukohdissa HKO oli joka tapauksessa kiitettävän yhtenäinen ja akustisen tilan kokonaan täyttävä.
Sinfonian toisessa osassa raa’at purkaukset vuorottelevat lyhyiden onnenhetkien kanssa. Nuo aina yhtä viehkeästi sointimassasta kuoriutuvat melodiafragmentit Inkinen otti esiin ihailtavan hallittuun tyyliin. Mahler ei kuitenkaan kauan pumpulissa viihdy; riehakkaamman (ja ihanasti banaalimman) riemunpätkän hän päättää tapojensa mukaisesti tylyyn patarumputuleen.Jos säveltäjä vielä lopussa päästääkin ylevän vaskijoukon valloilleen, tekee hän sen ainoastaan kääntääkseen veistä haavassa; osa kiertyy katkeran suloisesti takaisin alkuunsa ja päättyy tutun epäilevään teemaan. Laaja scherzo herättää puolestaan mielikuvia reipashenkisestä alppi-idyllistä, johon käyrätorvet valavat vakavuutta. HKO:n käyrätorvet valoivat lähes virheettömästi, johdattaen jouset Musiikkitalon akustiikassa ihastuttavasti kimpoileviin pizzicato-jaksoihin. Orkesterin reippaus jatkui aina Mahlerin mittapuulla harvinaisen elämäniloiseen finaalin. Tämä adagiettoon hengettömästi palaileva varttituntinen ei kuitenkaan kuulu itävaltalaismestarin elämyksellisimpiin loppuhuipennuksiin.
Mahlerin 5. sinfonian kohokohtana on nähtävä finaalia edeltävä kuuluisa adagietto, joka viipyilevässä tavoittamattoman tavoittelussaan on suorastaan syntisen kaunis. Musiikkitalossa pianissimot säteilivät onnistuneen salaperäisesti harpun soinnin erottuessa mukavan voimallisesti edukseen. Inkisen rauhallinen tempovalinta vastasi melko hyvin omaa mieltymystäni, toki aavistuksen enemmän olisi paikoitellen voinut viipyillä. Kylmät väreet tulivat tällä kertaa kuitenkin helposti; ilman Karajania tai Viscontia. Mahlerin musiikki on parasta huumetta.