Pyrin valmistautumaan oopperailtaan asianmukaisesti. Pukeutumisen ohella luin Kansallisoopperan verkkosivuilla kätevästi saatavilla olevat illan kaksoisnäytöksen libretot ja herättelin kysymyksiä etukäteen: miten illan kaksi teosta rinnastuvat toisiinsa, miten Poulencin Ihmisen äänen rikotun yhteyden tematiikka peilautuu nykypäivään ja miten mm. Waltonin Karhu istuu suomenkieliseen ilmaisuun? Ja miksi rinnastaa juuri nämä kaksi pienoisoopperaa? Helsingin nopeasti kylmenevässä illassa oli jotain hämmästyttävän pysähtynyttä kun pyöräilin Oopperalle, kaikki se väriloiste ja tuoksut paikalleen jäätyneinä, usvan noustessa tyyneltä Töölönlahdelta. Värit jäivät ulkopuolelle, sillä illan ensimmäinen tähti, sopraano Johanna Rusanen-Kartano eli kalpeassa maailmassa.
Jean Cocteaun monologinäytelmään perustuva Ihmisen ääni on kekseliäs tragedia ihmisten välisen yhteyden rikkonaisuudesta. Se on yhden laulajan ja hänestä etäällä olevan pianistin klaustrofobinen hätätilanne, jonka ainoa väylä valkoisen huoneen ulkopuolelle on epäluotettava puhelin. Alunperin 1930-luvun Pariisin katkonaiseen, lapsenkengissään olevaan puhelinverkostoon pohjautuva kuvio istuu nykypäivän verkkoliikennetungoksen ja naurettavan nopeasti hupenevien akkujen maailmaan. Jere Erkkilän ohjaus pyrkikin luomaan uskottavat nykypäivän raamit koko draamaa tahdittaville katkoksille, tietotekniikan vaikutusta rikkinäiseen yhteydenpitoon sen enempää kommentoimatta. Vaikka vastuu teoksen kaaresta lankeaa pääosin illan ainoalle yksinäiselle naiselle, vetää hän puhelimen uumenista avukseen kiintoisia sivuhahmoja. Heidän poissaolonsa tosin vain korostaa naisen lohdutonta tilannetta.
Kaikki puhelimen päässä olevaan mieheen viittaava on lavalla punaista, siinä missä naisen elämä on ensimmäisen itsemurhayrityksen myötä valkaistunut. Älypuhelimen kuoret, valokuva-albumi muistona yhteisestä elämästä, sekä viitta. Miehen elämä on vielä tulista – ja se lopulta tuhoaa naisemme.
Poulencin musiikki soi yksinäisen pianistin voimin. Oopperan korrepetiittori Hans-Otto Ehrström toimii niin puhelimen pirahtelun kuin langanpään puheenkin mallintajana. Ranskan kielen puherytmit (Allô? Allô), joihin musiikki vahvasti perustui, sopivat toisinaan hyvin suomeenkin. Myös näytöksen melankolisuus istuu hyvin suomalaiseen draamantajuun.
Waltonilla on hyvin erilainen näkemys pienoisoopperasta. Hallitun pingottuneeseen tarinaan pohjautuvan monologin sijaan hän parodioi, heittää rakastamiaan oopperaesikuvia elävästi kuplivaan pataan. Montusta vilahtaa otteita Stravinskyn Les Nocesista ja Straussin Salomesta – kaksintaistelun muuttuessa lemmeksi olin kuulevinani otteita Tristanistakin. Tämän arsenaalin turvin hän nauraa tyhmille ihmisille. Mitään suurta viestiä tai opetusta Tšehovin näytelmään perustuvassa Karhussa ei ole. Ei kannanottoa tai viittauksia suurempiin ongelmiin Cocteaun tavoin. Tämän on tarkoitus viihdyttää, kertoa hullu eroottinen ja väkivaltainen tarina. Ohjaaja Ville Saukkonen vie sen suorastaan helvettiin asti.
Les Noces-lainaus ei suinkaan ole kaukaa haettu, vaan lavasteiden tavoin se rakentaa Venäjää tarinan ympärille. Sitä paitsi on hyvin mahdollista, että Walton oli Karhun sävellystyön aikoihin paikalla, kun Stravinskyn baletti esitettiin Lontoossa uudestaan vuonna 1966. Se myös istuu hyvin muutenkin maaniseen musiikkiin, joka apinoi lavalla tapahtuvaa, sekä luo likaisen, haisevan tunnelman koko teoksen ylle. Nuoren Dalia Stasevskan luotsaama orkesteri pysyi hyvin askeleen edellä ulospäin potkivaa partituuria.
Riikka Rantasen tulkitsema, ulkomaailman itseltään kieltänyt ja entisen miehensä haamun kanssa elävä Popova on pettymyksien vahvistama nainen. Häntä yrittää pitää järjissään palvelija Luka, jonka mekkoa heiluttaa Heikki Aalto. Tunkkaista pakkaa tulee pian sekoittamaan velkojansa perivä karhumainen Smirnov (Hannu Niemelä), jonka venäläismiehen stereotyyppiset edesottamukset saavat yleisön naurun herkäksi, takarivin venäläisvahvistusta myöten.
Lavalla tapahtuu hulluja. Uskollisena suosittujen Façade-esityksiensä monikielisyydelle Walton turvautuu niin juomalauluihin, chansoniin kuin burleskiinkin värittäessään mökkihöperyyden sekoittamia päähenkilöitä. Yleisökään ei ole turvassa kun Popova only in Russia -videoista tutulla tavalla tähtää milläs muullakaan kuin Kalashnikovilla suoraan kriitikkoon.
Illan kokonaisuus oli tiivis ja toimiva, kiitos toisiaan täydentävien miniatyyrien. Siksikin oli suoranainen vääryys, että salissa oli tilaa vielä monelle. Toivottavasti niin Helsingin kuin Pieksämäen, Raahen, Kouvolan ja Kauhajoen väki ymmärtää tarttua tilaisuuteen astua pois tallatulta carmenpolulta. Tässä olisi kanaalin molemmilta puolilta kaksi säveltäjää, joita harvemmin täällä kuulee. Lohdutukseksi mainittakoon, että Toréador kajahtaa ksylofonista tässäkin montusta. Ei siitä pääse eroon.
Ihmisen ääni / Karhu
Kansallisoopperassa 12.10 klo 15 ja 15.10, 17.10, 19.10. klo 19
Kiertue: Kauhajoen palloiluhalli 9.11. klo 19; Poleeni, Pieksämäki klo 19; Kuusankoskitalo, Kouvola 13.11 klo 19 ja Raahesali, Raahe klo 19